ht7844yyh dokhamas

Tänään on tapahtunut kaksi valitettavaa asiaa: ensinnäkin eräs opettajamme (myös vastentahtoisena lonkerona tunnettu, joka itse asiassa nyt kun se toimii siten miten MINÄ haluan (MINÄMINÄMINÄ) on oikeastaan aika sympaattinen eikä lainkaan (no, vähän) niljakas) antoi minulle henkilökohtaisen puhelinnumeronsa, jonka talletin kännykkääni. Tämä ei voi tarkoittaa kuin yhtä asiaa: tämän opettajan puhelimeen 03.14 pe-la välisenä yönä saapuvaa tekstiviestiä, jossa lukee "onksmitään?", "tuunksyöks?" tai "ht7844yyh dokhamas". (Pahempaa voisi oikeastaan olla ainoastaan, jos takaisin tulisi viesti: "Kyllä.")

En vielä antanut omaa numeroani, mutta jokin kertoo minulle, että ko. opettajalla saattaisi kuitenkin olla mielessä ihan validi arvaus lähettäjän henkilöllisyydestä - onhan eräs koulumme opettajista mm. istunut kerran luokassa viereeni haastattelemaan sanoen: "Sä taidat viettää aika boheemia elämää, mutta kai sä ymmärrät, ettei se tuommoista sitten työelämässä enää voi olla."

Nyt vuoden verran alamme työelämää koluttuani voin todeta kolmella sanalla: Juu helposti voi.

Toinen valitettava asia, jonka huomasin tänään, on taloyhtiössämme alkava ulkorakenteiden kuntokartoitus, mikä selväkielellä tarkoittaa kymmenittäin virolaisia tai venäläisiä rakennusmiehiä roikkumassa rakennustelineellä ikkunan edessä joka halvatun aamu, kun herää alasti, verhot auki ja kankkusessa tai muuten vain väsypöhnässä.

Muuten kaikki on mennyt hienosti: koulussa oli hyvää ruokaa, möteen ilmoittautuu koko ajan enemmän populaa, kirjastossa kaikki juuri aiheeseen sopivat artikkelit hyppäsivät eteen aakkosjärjestyksessä ja huusivat minäminä! sekä löysin kirjan, joka oikeasti osaa määritellä, mikä brändi on, eikä vain viisastele koksupäissään niinkuin suurin osa brändikirjallisuudesta. Oikeasti, kun päätin ottaa opinnäytetyöni aiheeksi brändit, olisin voinut ensin tutustua tarkemmin aiheeseen; halloo, kaikki artikkelitkin aiheesta alkavat tyyliin: "vaikka brändin määrittely voidaankin sijoittaa neulan sisältäneen heinäsuovan takana avautuvaan laajaan suohon, jossa kelluu markkinointi-ihmisten valkoisina kiiltäviä kalloja..."

Mutta tää nyt on niin tyypillistä: vaikka mä aina kovasti haluaisin mennä siitä mistä aita on matalin ja ANNAN YMMÄRTÄÄ, että se on musta se kiinnostavin kohta koko aitaa, ja oikeastaan mulla ei edes ole kykyjä tai resursseja mennä MISTÄÄN MUUALTA KUIN SIITÄ KOHDASTA, aina lopulta käy niin, että teenkin jotain "ihan oikeasti merkitysellistä, paneutumista vaativaa ja ehkä jopa haastavaa". No joo, hieman on ehkä mahtipontisesti maalattu, mutta siis oikeesti, me otettiin tää meidän työ siksi, että se oli maailmanhistorian simppelein ikinä, käytännössä jo tehty ja vaati vain pientä modifioimista, mutta mitä kävi - se laajeni saatana monen tutkimuksen kokoiseksi, koko organisaation kattavaksi samperin kehitysviritykseksi, joka nähtävästi vaatii jatkuvaa palaveeraamista ihmisten kanssa, joita kuvaa parhaiten lonkeroiden niljakkuus.

Loppupeleissähän mä oikeasti menen yleensä siitä aidasta läpi, tai sitten kierrän sen aidan ympäri, vaikka se vaatisi vaellusta Kiinaan. Tai useimmiten oikeastaan otan sen aidan, maalaan sen kukalliseksi ja ripustan siihen koristeeksi silkkinauhoja.

Nyt jatkan vielä pari tuntia töitä, minkä jälkeen on tiedossa ystävien soittaman musiikin tahtiin nytkymistä Helsingin kuumassa yössä sekä halpaa skumppaa, jota sitäkaan en maksa omalla rahalla syystä että ei ole omaa rahaa (sekä tietenkin uuden tukkani ihasteluun vaatimattomalta kuulostavasti vastaamista).

Elämä on hyvää, kiitos kysymästä. Mutta kysykääpäs huomenna uudestaan, TJEU.

Lifestyle muttei elämää (eniten vituttaa lähes kaikki)

Tiedän, ettette usko tätä, mutta niin se vain on: mustekala on purkissa. Toistan: mustekala on purkissa. Vimmaisen vikinän, rimpuilun ja runnomisen jälkeen nilviäinen todella on purkissa, mikä tietenkin vaati uhrauksia: pari lonkeroa oli hakattava irti. Jos mustekala olisi luotu purkkiin, siinä ei olisi niin montaa lonkeroa, ja välillä luontoa on autettava, n'est-ce pas? Näin niinkuin vertauskuvallisesti. (Ja ei, mä en tappanut ketään meidän palaveriin osallistuvista, vaan vain päätin, että pärjätään ilman niitä. Ei niin etten olisi voinut, helposti olisin. Ihan kohtuullinen oletus teiltä, hyvä lukijani.)

Tänään heräsin myöhään ja pöhnäisenä, koska olin vetäissyt unta palloon kepeät 12 tuntia. Vinkkua ei saisi koskaan juoda lasillista, koska siitä saattaa seurata inhoittava rentoutuminen ja sitä taas ei stressistä kiksinsä saavan nykyihmisen psyyke kestä. Jos aikoo tempaista, pitää tempaista koko pullo - silloin nukkuukin huonommin, ja jo ennen kahdeksan tunnin rajapyykkiä tulee sellainen olo, että jossain pitäisi olla.

Koska Nuu oli velvollisuudentuntoinen ja hoiti "hajumuisti-torstain" läpät kasaan heti aamusta (ja kuten olin uumoillutkin, on Nuustakin vain kohtuullista, että vain TOINEN blogeistamme käsittelee hajumuistia torstaisin), minä olen nyt sitten vapautunut kirjoittamaan MISTÄVAIN.

Minä siis kirjoitan viime aikojen lukukokemuksistani. Here comes.

Toissa yönä sain liskoja pakoillessani (olin kiivennyt sängyn päälle, vetäytynyt perimmäiseen nurkkaan ja varustautunut kärpäslätkällä, hiuslakkapullolla ja sytyttimellä sekä läjällä rauhoittavia) luettua loppuun Carlos Ruiz Zafónin kirjan "Tuulen varjo", jonka olin joskus kankkuspäissäni ostanut. Sitä oli hehkutettu "mukaansatempaavaksi", ja koska mä, no, tempaudun mukaan muutenkin helposti, ja nykyään on tosi vaikea löytää kirjoja, jotka todella niin tekevät (muillekkin kuin mulle), odotin innolla. Se oli myös paksu, mikä on kirjassa aina hyvä merkki, koska jos hyvä kirja on ohut, siitä seuraa vain vitutus maximus, vähän kuin...tulee mieleen seksivertaus. Enpäs kerrokaan, mun imago menee piloille ja kaikki pieteetillä tehdyt bränditutkimukset ihmisten mielikuvista hahmosta "Panu" menevät harakoille. (Kerron sen Nuulle niin Nuu voi käyttää sitä omassaan.)

Ensi yrityksellä tyssäsi johonkin sivuun 20. Ei voi herranen aika miten iso KROOH. Krooh-PYYH. En voinut kuvitella koko stoorille muuta kohderyhmää kuin jonkun Barcelona-fanin, koska sellaiselle kirja varmasti olisi herkkua kastikkeella, sen verta tarkasti kirjailija kuvailee jokaisen käännöksen kadulta toiselle ja levähdyksen sen ja sen puiston penkillä. (Olen muuten aina pitänyt jonkun yhden kaupungin tai maan yltiöpäistä fanittamista täytenä idiotismina - tiedättehän näitä tyyppejä, joita pyörii kansanopistoissa lukemassa venäjää koska ne ovat "rakastuneet Pietariin" tms. Hankkikaa nyt elämä, kaupunki se vaan on - jopa se Pariisi, senkin kanat - ja sielläkin joutuu tiskaamaan ja tulee flunssa ja rahapula, siellä asuu ja syntyy ja kuolee jengiä eikä se hieno kirkonkupoli tai muu kivikasa vaikuta siihen millään tavalla. Urpot.)

Koska mulla on kesken noin 25 kirjaa ja mulla on niin huono keskittymiskyky ja pitkäjänteisyys, että epäilen välillä oikeasti, etten ole vain ADHD-potilas, vaan itse asiassa ADHD-lapsi (Stop flicking my channels with your remote control! - Chicks on Speed: Culture Vulture), päätin antaa kirjalle uuden mahdollisuuden. (Enkä vain sille, päätin lukea kaikki ne kirjat, jotka ovat kesken, ennen kuin saan ostaa uusia. Tough one. Ette siis suosittele mulle mitään kivoja kirjoja ennen kuin annan luvan!)

Yllättäen noin sadannen sivun kohdalla kirja imaisee sisäänsä kuin imuri opiskelijan viimeisen kolikon. Vhoosh! (eikun, Zshoom!, tuohan oli aikakone...mikä on sinänsä ihan paikallaan, kirja sijouttuu vuoteen 1945 viiva tiesmitä. Eli, Vhoosh!)

Näin pitkään siis kestää se, että saan sanottua: suosittelen Carlos Ruiz Zafónin kirjaa "Tuulen varjo" kaikille ja lämpimästi. Se on omituinen yhdistelmä hitautta ja nopeatempoisuutta, viivyttelevyyttä ja rivakkuutta, ja välillä sen rauhallisen antikvariaatti-ilmapiirin rikkoo jokin karmaiseva tapahtuma, joka viiltää koko kuvion hajalle. Stoori on aika jäynä: alussa päähenkilö Daniel saa haltuunsa kirjan, jonka kirjoittajan salaperäisiä vaiheita alkaa selvittää samalla, kun häntä itseään alkaa vainota eräs kirjan hahmoista - mistä seuraa lopulta se, että hänen oma elämänsä alkaa muuttua kirjan tarinaksi. (Mikä ei hyvä, vaikka siihen liittyykin sekä femme fatale että vaimoaines.)

Kirjan "dekkariosuus" on monimutkainen mutta nätin tetrismäisesti yhteen tipahteleva (tosin osin musta hieman höhlä, tai oikeastaan hieman keskenkasvuinen - sellainen, josta olisin innostunut täysillä joskus 12-vuotiaana tai sellainen, jollaisia muinaiset kuninkaalliset saivat elämistään kyllästyksissään aikaan; tämän takia varmaan aloinkin mielessäni nähdä osan hahmoista linnanneitovermeisiin pukeutuneina - onneksi tekstissä on kuitenkin tarpeeksi myös saumasukkahousuja.)

Tiesittekö muuten, että Sofi Oksanen on tatuoinut sukansaumat sääriinsä? Ja että sillä on takaselässä tatuoituna sellonreiät? Niinkuin siinä soittimessa, jonka muotoinen nainen takaapäin on?

Mä oon NIIN kade, etten keksinyt noita. (Kostoksi en mene katsomaan "Puhdistusta" vaikka kuinka haluaisin, niin, NIIN.)

No mut enivei, koska nykyisessä yltäkylläisyydessä (ja aikana, jolloin iso osa kustannetusta on ihme scheissea - kirjailijaliitto epäsi Kata Kärkkäisen hakemuksen lukematta hänen kirjojaan, mutta tällä kertaa se vapaamuurariporukka oli OIKEASTI oikeassa; ei se Susan Kuronenkaan nyt kirjailija ole hei) on niin vaikeaa löytää mitään, mikä on aidosti erilaista ja onnistunutta, iloitaan nyt oikein porukalla tästä kirjasesta ja nostetaan malja: "Tuulen varjolle! (Joo, eilisestä punkusta jäi hieman vaikka juotin kämppiksellekin.)

Tarkoitukseni oli kirjoittaa myös erittäin toisenlaisesta lukukokemuksesta, eli eilen saapuneesta Trendi-lehdestä, mutten tiedä jaksanko. No jos vähän kun se on niin perseestä.

Eli siis miten musta tuntuu, että kaikki, mikä vähänkin sivuaa mitään "coolia" tai "lifestylea" (ei saa nyt aloittaa, en viittaa tällä "Trendi-lehteen" vaan siihen, että se kirjoittaa lähinnä muodista, ihan oikeasta muodista eikä mistään "Seppälästä saa kivoja kesävaatteita"-muodista ja muistakin sellaisista asioista, joita voidaan pitää ihan makeina joskus joissain piireissä), muuttuu hetken päästä oman itsensä, universumin ja kaiken parodiaksi. Lähdetään nimestä: Trendi. Ei voi vittu. Ihan yhtä epäkhuuli nimi kuin vaikka "Makee" tai "Cool". Ei kai kukaan enää toivo olevansa "trendikäs" tai yritä väittää, että seuraa "trendejä"? (Tai että Lacosten hiusdonitsit on, hmm, nyt trendi.)

TJEU: Bret Easton Ellis: Glamorama ja yksi mehukkaimmista päähenkilöistä mun kirjahyllyssä, Victor Ward: "In is out, out is in."

Mun mielestä sanaa "trendi" saa käyttää enää vain äärimmäisen kuivissa liiketaloudellisissa yhteyksissä, ei muuten.

No, sitten: kansi. Jo se on klisee: mallitytön naama mustavalkoisena, huulet vähän auki. Onko tähän todella niin vaikea laittaa jotain muuta kuin mallitytön naama, vaikka maailma on niin täynnä asioita, jotka EIVÄT ole mallitytön naama? Ehdotus seuraavaksi kanneksi: laittakaa siihen vaikka teddynalle geometrisesti keskelle, pukeutuneena kauden asusteisiin. Tai vauva. Tai isoäiti (ja isoäitiä ei sitten kauden asusteisiin, jooko?). Tai kauden asusteet paistinpannulla. Tai kauden asusteet KAKTUKSELLA. Tai vittu, vaikka koiralla ne asusteet.

You get the picture.

Sisältöön: Carrie on kuollut, kukaan ei halua olla Carrie. "Trendit" on ihan muualla, jos te niitä etsitte, kysykää vaikka, HETKINEN, oletteko kuulleet niistä, trenditutkijoilta. Maailma on täynnä ihmisiä, joilla on jännä elämä (esim. vaikka me, ja me ei ees TEHDÄ MITÄÄN), ja teidän kolumnistit kirjoittaa 1) siitä kuinka ne "voi että mä oon CarrieniinCarrie" pani jotain puolijulkkiksia tuntevaa henkilöä, joka ei ollutkaan kiinnostunut vaikka itse oli ihan romuna 2) siitä, kuinka ne, jotka puhuvat vähiten, eivät ehkä ole älykkäimpiä vaikka ovatkin hiljaisia. Ai JAA, koko maailma kun näin luuli, ja senpä tähden kaikkien maiden valtiomiehet ja firmojen toimitusjohtajat onkin jo pitkään valittu sen mukaan, kuinka monta sanaa ne päästää per typerä ja teennäinen illallinen, joissa sinunkaan ei pitäisi luuhata vaan sivistää itseäsi kotona sen aikaa vaikka Salkkareilla.

Sitten huippukohta: artikkeli, jossa yksi mies ja neljä naista keskustelevat seksistä (arvatenkin jossain mukatrendikkäässä syöttölässä tyyrin Sokkarin Memppari ja juovat lasilliset punaviintä): Paula. "Vinokoukku vai? Voiko sellaista edes olla! Miten se mahtuu...?" Taru: "Hyvin! Osui G-pisteeseenkin!"

Onneksi olkoon, Taru. Sen lisäksi että SAIT (aplodeja, mieletöntä, ensimmäistä kertaa maailman HISTORIASSA!), onnistuit myös päästämään ilmoille vuosisadan (ellet vuosituhannen) latteuden. Pliis, antakaa sen G-pisteen nyt olla. Ketään ei kiinnosta, eikä kukaan järkyty, eikä takuulla pidä teitä "radikaaleina", "raisuina" ja "edistyksellisinä" - ettekä te ole New Yorkissa lounastava naisseurue, joista yhden nimi on, en sano mutta tavaan, C-A-R-R-I-E.

Seksillä ei voi enää järkyttää, piste. Eikun, piste pois. Tässä teille aiheita: 18-vuotiaan, paritetun kehitysvammaisen tytön työpäivä: "Osui G-pisteeseenkin!" 76-vuotiaan miehen päiväkirja: "Käyn huorissa koko eläkkeellä", ja ensi viikolla eri näkökulmasta, "19-vuotias Jelena kertoo: asiakkaat ovat lähinnä vanhoja patuja, mutta onneksi piri on suomessa puhtaanpaa."

Tai sitten jopa asiallisesti: Martta ja Reijo, 73-vuotta: "Seksielämä muuttuu vuosien varrella, mutta parempaan." Heikki, 19-vuotta, vaikeasti CP-vammainen: "Tiedän, ettei seksi tule ehkä ikinä kuulumaan elämääni", tai jukupliut vaikka viiden lapsen perheen vanhempien seksipäiväkirja (3 tyhjää sivua ja piste)! Tai lestadiolaisen pariskunnan fiiliksiä seksistä, jota ei saa, ennen kuin aamen kajahtaa - tai siitä, että nyt sitten, kun sitä harrastetaan, se tarkoittaa vauvoja aina. Tai siitä, kun ei seksi ole koskaan kiinnostanut, tai siitä kun se kiinnostaa liikaa.

Jopa muoti- ja hiuskuvat ovat kliseisiä, uskomatonta. Tämä ei ole niin vaikeaa, mutta kyllä, tätä tehdään niin paljon, että tähän on vaikea keksiä mitään uutta. Mutta yrittäkää nyt, te saatte siitä liksaa. Vetäkää vaikka kännit ja yrittäkää uudestaan. Niin me tehdään ja katsokaa nyt, miten hyvin menee!

Hyvä Trendi-lehden väki: Mua vituttaa ihan oikeasti ihan hirveästi ( jopa etten sanoisi eniten) se, että jos Richard Florida tulisi tänne tekemään tutkimusta, se niputtaisi teidät luovaan luokkaan ja mut matala-palkkaisiin rutiinityön tekijöihin, vaikka oikeasti te, hyvä Trendin väki, teette lehteänne hiton paljon enemmän rutiinilla kuin minä asiakkaitani palvelen.

Minä sentään varioin sitä tervehdystä.

Kiitoksia muuten Mattiesko "Kauniin metsästäjä" (hahhah HAAA!) Hytöselle, jolta lainasin hetkeksi hänen kekseliästä tapaansa kohdistaa haukkumasanat suoraan haukuttavalleen, välillä jopa ärsyttävästi teititellen: Tattis vaan, Mattiesko!

Haluaisin myös kiitää Eniten vituttaa kaikki-blogin pan-vittuuntuneita kirjoittajia: teidän vittumaiset kiukuttelukirjoituksenne ovat auttaneet minuakin näkemään elämän vituttavat varjopuolet ja huomaamaan, mikä kaikki ympärilläni itse asiassa haisee kuin raato. Että haistakaa vittu vaan!

EDIT: "Makee" tai "Cool" olisi itse asiassa hiton paljon parempi nimi lehdelle.

Oh yes, there will be blood

Hitto, eilen toimiessani viinikuriirina Panu yritti houkutella mua värjäämään tukkaa taas tummaksi. Olin varsin jyrkällä negatiivisella kannalla, mutta nyt kun luin, että Panun oma tukka on hyytyneen veren värinen, niin tahtoisin kamalasti, että omakin tukkani olisi, tai oikeastaan siksi, että saattaisin kuvailla sitä noin, ja hämmentää ihmisiä. (On muuten yllättävän vaikeaa muistaa näkemättä jotain ihmistä, että se on värjännyt tukkansa; koko sen ajan kun olen tuntenut Panun, eli noin nelisen vuotta, on sillä ollut enemmän tai vähemmän vaalea tukka, ja meinaan aina sanoa sitä blondiksi, kun se ei ole läsnä. Kuitenkin kun Panu on läsnä, on muelestäni suorastaan itsestään selvää, että sillä on joko merenneito Arielin tai hyytyneen veren värinen tukka).

Siksi aion kertoa teille tarinoita verestä, ja nämä osaltaan sopivat myös torstain traditionaaliseen hajumuistiteemaan.

Aloitetaan pehmeästi. Kuten jo aiemmin kertoessani siivouksesta totesin, mulla tulee verta nenästä todella helposti, etenkin keväisin ja syksyisin (jotka ovat muuten nykyään aika vallitsevat vuodenajat, talvi esimerkiksi on peruutettu tällä kertaa juuri näiden tieltä), koska jostain syystä tulen tavallistakin enemmän aneemiseksi niihin aikoihin. Nenäverenvuotoonhan ei liity sinänsä itseisarvollisesti kipua, jos kyseessä on tapaus, että verta vain alkaa tulla. Epäsiistiä ja vastenmielistä se on, sekä kiusallista ja turhauttavaa. Siitä ei kannata nostaa numeroa, koska se on noloa; esimerkiksi Ankkarockissa viime vuonna sain hanamaisen nenäverenvuodon, ja oikeasti, joku ensiapuhenkilö tuli siihen kyselemään, oikeasti, vaikka todellakin tuli vain verta nenästä. Tosin olin sen verran festarikuntoinen, että ensiapukoulutuksen saanut "Amorphiksen jäsen" istutti minut mättäälle ja odottelimme muina bändäreinä sotkun loppumista.

Toinen tarina liittyy armeijateemaisesti korkeaan polviasentoon eli KoPoon. Kävin eräässä työpaikassani ostamassa kahviin maitoa eräänä vuonna, kun vielä oli talvia, ja palatessani liukastuin nimenomaiseen korkeaan polviasentoon oven edessä olevan ritilän liukkauden saattelemana. Nolostuin luonnollisesti ja punastuin söpöön (not) tapaani, kunnes tiskille päästyäni huomasin veren valuneen alle minuutissa peittämään farkut polvesta alaspäin. Hyi, miten epäsiistiä, ajattelin ja nostin lahjetta valmiina jeesusteippaamaan naarmun umpeen; sieltä kuitenkin paljastui noin suuni kokoinen ja kapasiteettinen painehaava, joten jopa minä totesin, että nyt tarvitaan muuta kuin jesaria. Urhea äitikarhuni saapui nopeasti antamaan on the venue -ensiapua, jonka ainoa kääntöpuoli oli se, että jouduin itse toimia oman jalkani ompelun assistenttina ja että neulat olivat jääneet matkasta, joten kaikki tapahtui myös ilman puudutusta. Mutta, äiti oli oikeassa, ei se niin paljoa sattunut, luulen myös että se pyörryttäminen johtui paljolti vain verenhukasta.

Kolmas, ällöttävin ja hajumuistiteemaisin tarina liittyy Sweet Valley High -tyylisesti heppoihin. Se alkaa eräänä lauantaipäivänä, jolloin jo edesmennyt kilparatsuni, kutsuttakoon häntä tässä yhteydessä nimellä Pulkkis, ilmaisi, että hänellä oli hienoisia vatsanpuruja. Tepastelutin häntä ensiavuksi, mutta varsin pian hän tapansa mukaan vittuuntui ja pysähtyi. Koska Pulkkis oli lähes mittaamattoman arvokas elikko, pyysimme eläinlääkärin paikalle, sillä selvästi Pulkkiksen vatsassa kiersi edelleen. Lääkäri kertoi innoissaan haluavansa laittaa sille nenämahaletkun, eikä välittänyt naamamme venähtämisestä; se näet oli huonoin idea ikinä, sillä jos Pulkkis muutenkin oli todella hankala, niin nenämaha-alueelta se oli enemmän kuin mahdoton. Seuraava puolituntinen sisälsi hengenvaaralliset määrät rauhoittavaa, kipinöitä betonilattiasta, todella läheltä pitäneitä tilanteita, ja lopulta, nenämahaletkun! Kuitenkin asian koko kauheus selvisi sitä poisotettaessa; se oli taistelun tiimellyksessä puhkaissut valtimon, josta juoksi verta kuin vettä Mustion myllystä. Ei mennyt kauaa, kun olimme kaikki tyrehdytysyritysten yhteydessä peittyneet vereen, tukassa oli nyrkinkokoisiä hyytymiä ja kenkien ympärille kovettui mustanpunaiset räpylät. Pahinta kaikesta oli kuitenkin veren haju, joka leijaili koko parituntisen episodin aikana ympärillämme: tuore, makea, lämmin, paksu, höyrystyvä, rautainen. Kun Pulkkis oli tyrehtynyt ja saatu tiputukseen, olin alusvaatteita myöten veressä, sen tuoksu tuntui jo saaneen värin; joka henkäyksellä sain sisääni verenmustaa paksua höyryä, ja se sai minut kakomaan ja oksentamaan asti. Tämän jälkeen veri ja etenkin sen haju saa aikaan minussa hyvinkin voimakasta pyörryttämistä ja pahaaoloa, mikä on rasittavaa, koska mielestäni se on hiukan nynnyyden merkki. Olo on kuitenkin niin voimakas, että jos jossain verimyllyssä sanon haluavani istua, niin kannattaa uskoa.

You want me to throw this thing into the tub when "White rabbit" peaks. Is that it?

Tänään olen tunkenut mustekalaa säilykepurkkiin. (Nuun kielikuva tämäkin, jonka varastan armotta, kuten tapana on - myönnän tässä nyt heti, että suuren suosion saavuttanut Nuu, Panu & hormipulveriepisodi perustuu Nuun huomioon hormiverkostosta, vaikka yhdessä aihetta eteenpäin kehittelimmekin. Toisaalta oli mun idea mennä siihen baariin, eikä ikinä oltais huomattu koko juttua, ellei oltais menty, että tavallaan koko juttu on minun, minun, YKSIN oikeastaan, no, minun.)

Kysehän on siis tietenkin jälleen opinnäytetyöpalaverin järjestämisestä.

Tähän aktiviteettiinhan liittyy olennaisesti sellainen huomio, että kun kaikki menee hitoilleen ja maailma räjähtää, mulla ja Nuulla on kaksi erilaista lähestymistapaa asiaan: Nuun tekee mieli tappaa kaikki muut, mun tekee mieli tappaa itseni (yleensä tehdään kompromissi ja haetaan ystävä nimeltä Como sur tocornal apuun - seuraavana päivänä taas Nuu usein haluaa tappaa itsensä ja mä taas kaikki muut, jännittävä reversetaika eikö?).

Olenkin siis koko päivän miettinyt luovia tapoja poistaa itseni mahdollisimman kivuttomasti ja muille mahdollisimman vähän vaivaa aiheuttaen, ja koska olen tutkinut tätä asiaa ennenkin jopa ihan tieteellisistä lähteistä, olen päätynyt hukuttautumiseen. Luin kerran muistaakseni Scientific Americanista, että hukuttautuminen on kaikkein mukavin ja varmin tapa kuolla, ja että sen jälkeen kun on kerran päättänyt päästää veden sisään (mitä edeltävät minuutit kieltämättä saattavat olla ahdistavahkoja, etenkin jos jalassa roikkuu hai ja toista ei enää ole), kaikki on pelkkää vuoristorataa ja hattaraa; aivoihin tulee nopeasti niin suuri hapenpuute, että tuntee olevansa pilvessä, ja no, kaikki nuoret tyypit tahtoo olla sekaisin.

(Voi kun ois muuten tehosekoitin tekisin varmasti joka aamu hienoja ja terveellisiä lese-soijamaito-kiivipirtelöitä, enkä ikinä enää olisi energiavajeinen, ärtynyt ja masentunut, vaan, no Tuuli Matinsalo. Tuli vaan mieleen.)

Ampuminen ja hirttäytyminen eivät kuulemma ikinä onnistu, mistä todisteena Helsingin kaduilla on nähtävänä ainakin kolme eri setää (itse olen nähnyt kolme, plus yhden joka on ihan vihreä, mutten tiedä mikä sillä on), jotka ovat ampuneet itseään joskus suurella innolla "päähän" (eli poskeen, silmään ja kaikkialle muuallekin paitsi minnekään, millä on mitään väliä). Mä voisin kuvitella, että se, että on niin masentunut, että haluaa kuolla ei ainakaan siitä parane, että jää henkiin mutta näyttää Mr. Potato Headiltä huonona aamuna.

Hirttäytymisen tulokset sen sijaan ovat kuulemma hyviä, mutta itse prosessi harvoin on se, mitä on haettu, vaan itsemurhakandidaatti päätyy roikkumaan köyden jatkona pitkään ja kivuliaasti sen sijaan, että kuolisi heti niskan katketessa, niinkuin on tarkoitus.

Itsemurhan ollessa kyseessä ei kukaan olekaan koskaan sanonut että tärkeintä on matka, ei päämäärä.

Öm, tuota noin. Vähän on ehkä synkkä blogi. (Ettekä nyt soita tänne ambulanssia ja kyttiä, mun naapurit on niin kypsiä siihen!) Mistä tulikin mieleeni, että Sweeney Toddista on tehty elokuva (jes!!), sen on tehnyt Tim Burton (jesjes!!) ja siinä on pääosassa Johnny Depp (jesjesjesjesjesJEES!). Sekin on synkkä, mutta hauska. Tää blogi nyt on vissiin vaan synkkä. No joo, yrittäkää itse järjestellä opinnäytetapaamista tai tunkea mustekala purkkiin.

(Mä muuten arvasin että heti kun mä värjään mun tukan jollain, minkä nimi on red black mikä siis tarkoittaa itseasiassa hyytyneen veren punaista, musta tulee itsemurhaa hautova gootti. Tosin viime päivinä blogger onkin ollut kuin suoraan Kafkan "Muodonmuutoksesta"; Mierolainenkin on epäillyt olevansa muuttumassa emorokkariksi. Ehkä me vain elämme epävarmoja aikoja? Täytyy toivoa, että pian tulee sota, että me ja muut meidän sukupolven surkeat edustajat pääsevät tanssimasta sambaa oman napansa (siivous ja muutto, YYY, opinnäytetyö ja pari meiliä, AAA) ympäriltä, ja turha angstaaminen loppuu, kun pommi on vienyt kämpästä keittiön ja lapsilta isän.)

Luojan kiitos älysin juoda viiniä ennen kuin aloin kirjoittaa.

Hmm, siis piti kertoa siitä tapaamisen järjestämisestä, joka kaiken tämän henkilökohtaisen maailmanlopunmeiningin on aiheuttanut: Olen siis saanut purkkiin mustekalan kaikki muut lonkerot, paitsi yhden. Jostain helvetin syystä kaikki muut lonkerot pitävät juuri tämän yhden lonkeron paikalla oloa niin tärkeänä, etteivät näe mitään järkeä möötata, jos se lonkero ei ole, tuota, myös purkissa. No, mutta kaikkihan tietää, miten vaikeita viime metrit ovat (muistatteko kuinka lapsena pissa tuli housuun juuri metriä ennen pönttöä, ja kuinka edelleen oksennus osuu useammin pöntön eteen kuin mihinkään muualle?), eli: viimeinen lonkero, myös tilastotieteen (kieltämättä aika nerokkaana) opettajana tunnettu yksilö ei vastaa meileihin niin helvetin millään.

Ihan kuin se tietäisi, että se on se viimeinen lonkero.

Tänään bongasin sen koululta ja meinasin melkein pissiä housuuni innosta, koska se on, kuten lonkerot yleensäkin, kaikkialla ja liikkuu liukkaasti, minkä vuoksi sen havainnoiminen sen luontaisessa ympäristössä on lottovoittoon verrattavissa oleva onnenpotku. Kohde meni suljetun oven taakse ja oli kiikissä, mistä saamani äkillisen itsetunnonkohotuksen sokaiseman tein VIRHEEN: päätin, että haluan käydä vessassa ennen kuin menen keskustelemaan lonkeron kanssa. ISO VIRHE. Tiedän. Olin liian varma itsestäni ja tyrin. Kun tulin takaisin (n. kahden sekunnin päästä), lonkeroinen oli poissa. (Hmm, vähänks muuten lonkero on pahaa.) Kun pyysin hänen kollegaansa kertomaan havaintoja, tämä totesi heidän jo pitkään uskoneen, että ko. nilviäisenosa pystyy a) liikkumaan läpi suljettujen ovien b) muuttumaan halutessaan näkymättömäksi. (Pystyin melkein kuulemaan imukuppiällötyksen naurun kaikuvan takanani käytävällä!)

Eikä meiliäkään ole tietenkään kuulunut.

Ymmärtänette nyt, mitä meillä on vastassamme? Me olemme Mario ja Luigi aseinamme tyhjiä kilpikonnankuoria, lounaanamme vain sieni ja vastassamme KOOPA jonka kyvyt on updeitattu uudelle tasolle! Ja mä kun tulin tähän kouluun siksi, että luulin pääseväni helpolla.

The best laid plans of mice and men, todellakin.

Ystävääni Live-nimistä orkesteria lainaten: more wine, cause I got to have it!

Ai niin, pakko lisätä: mun ystävät on muuten soittaneet mulle viime aikoina todella omituisia "tärkeitä" puheluta töihin. Toissapäivänä: luuri soi jonku kolme kertaa, enkä vastaa, koska olen, you know, töissä. Laitan viestin: "töissä." Viesti tulee takaisin kuin bumerangina: "vastaa, tärkeetä." Oon ihan varma, että joku on sairaalassa, Nokia haluaa mut toimitusjohtajakseen tai Brangelina on eronnut. Soitan ihan hädissäni mutta myös valmiina vaihtamaan hätäännyksen innostukseen sekunnin sadasosassa. Juu ei aihetta: kysymys kuuluu: "Mikä on monikko, jos sanotaan "ruumiista?". "Että niinku monista ruumista (esimerkkinä tietenkin käytetty: Heikki teki ruokaa ruumiista)?"

Tänään: "Haloo: oon töissä, kiire, mitä?"

"Niin että mikä tää on tää title?" "Niinku missä, kerro ihmeessä. ""No työhakemuksessa." "Ja konteksti?" "Että title ja sitten perään nimi."

Kirjota siihen "Idiot" niin se on hyvä.

Hyvänmielen päivitys blogiparkaan

Kun kävin katsomassa, josko Panu olisi kertonut jotain satumaisen ihania tarinoita, eikä siis ollut, vuosi pienii blogi melkein verta. Ei ketaan! Tässä on vähän sama juttu kuin monissa muissa jutuissa, kai sen mieli on niin pahoittunut, koska se on tottunut jopa usean merkinnän päivävauhtiin, ja siksi ajattelin kirjoittaa kaikenlaista sekavaa, ja myös muutaman yhdentekevän jutun joukkoon mausteeksi.

Tänään tuli todettua, että olen maailman yksi parhaista uuninputsaajista. Hyvin, hyvin lahjakas, mutta silti nöyrä ja vaatimaton. Sain siitä palkaksi pakasteruokaa, joista osa on erään äidin tekemää, ja olen siitä enemmän kuin iloissani. Maailman parhaaseen apuuni, jota yritän laajentaa myös muuhun siivoustoimintaan, luotetaan myös perjantaina sataprosenttisesti, vaikka olen aivan varma, että olen unohtanut jotain. Vähän sama, kun joskus väsyneenä tai darrassa, tai mikä pahinta; molemmissa, tajuaa jonkun jutun olevan läppä, muttei tajua sitä läppää. Se on aika turhauttavaa, ja sitä paitsi outoa, koska luulisi, että läppä olisi tajuttava, jotta tajuaisi, että se on läppä. Metafysiikka on jopa tällä tasolla hyvin kummallista, ja jos jollain ei ole sanottavana muuta kuin ettei tämä oikeastaan ole metafysiikkaa, niin vastaan jo valmiiksi: ONHAN.

En jaksa soittaa Panulle, joten kerron täällä, koska tämä tavoittaa ehkä jopa puhelinta nopeammin, että Punkki oli tänään parturoinut sen karvaisen kissakortin. Kyllä, ajanut sille armeijakampauksen, ja vieläpä tottakai sängyssä, joten nyt on miukun tupeeta peti täynnä. On se sairas otus; vaikka, kohta voidaan laittaa se tienaamaan meille rahaa myös parturoinnilla aivokirurgian, sytykkeiden repimisen ja taianomaisten sirkustemppujen lisäksi. Ei niin huono sittenkään, vaikka meinasin saada paniikin, sillä silittelin sitä korttia aina lukiessani kirjaa. Nyt on sekin hupi lopussa sitten niin.

Tänään maksoin osuuteni lentolipuista ja hotellivarauksesta Barcelonaan, ja alkaa totisesti nousta fiilis sitä kohtaan. Kuten Minkki kertoi, on sielläpäin Eurooppaa jo ihan kevät, ja meidän reissuun on vielä reilu kuukausi. Hienoa on, jos matkalla saa kevyen päivetyksen, tai mielummin toki oikein ruotsalaistuttörusketuksen, koska sitten sillä matkalla voi lesota pidempään, eikun siis sen kauniita muistoja voi vaalia sydämessään.

Psychosomatic addict, insane.

Mä lupasin tänään lounaalla Nuulle, että pidän blogivieroituspäivän, koska olin eilen blogissa semmoiset kuusi tuntia putkeen (no oli mulla muitakin sivuja tietenkin auki, eli sekakäytin, mutta pääongelma näyttäisi olevan blogger), ja koska halusin osoittaa solidaarisuutta varmaan pian "kerhoon" hankkiutuvaa Nuu-parkaa kohtaan: Ei se haittaa Nuu, me tuetaan sua, ja hankitaan itsekin jotain addiktioita, että susta ei tunnu yksinäiseltä!

Kestin puoli seitsemään asti (pakko sanoa, ettei ollut kovin vaikeata, koska olin koko ajan liikkeessä eikä varusteisiin kuulu WAP) kunnes totesin, että en mä nyt niin koukussa ole (siis heti tietokoneen nähtyäni näin totesin, toim. huom.). Pikku kurkkaus vaan. Jos jengiä on paikalla. Jos joku on jotain kirjoittanut. Ja vähän lukea muita haluaisin. Ai Mierolainen on postannu uuden blogin. Täytyypä kommentoida. Ja nuu jopa KAKSI. Ei pysty pidättelemään. Nyt tulee omakin teksti. Taistele vastaan. Just say no. God grant me the wisdom.

No jos nyt ihan lyhyen.

No niin siis tänäänhän ei tosiaankaan tapahtunut mitään, mikä olisi tehnyt ehdottoman pakolliseksi sen, että tulen tänne avautumaan, mutta addiktio ei katso sisältöä tai sisällöttömyyttä.

Aloitanpa kertomalla sen, että Nuu on tosiaan palannut omaksi itsekseen: kun aamulla tapasimme, Nuu oli meikitön, selkeästi naamallaan nukkunut ja sen päähän oli muodostumassa huopahattu (eli itsekseen huovuttuva kotivärjätty blondi huovuttui omia aikojaan hienoon muodostelmaan). Eli valtakunnassa kaikki hyvin, vaikka Nuu tänään uskoutuikin, että meneillään on pelätty TET-kankkunen (kankkunen, jonka saimme ensimmäisen ja viimeisen kouluristeilymme jälkeen, jonka jälkeen olimme kykeneväisiä syömään kiinteätä ruokaa vasta viiden päivän päästä, palaamaan kouluun vasta seuraavalla lukukaudella (n 1,5 kuukauden päästä) sekä jonka jälkeen lähettämäni tekstiviesti "mä kuolen nyt" tulkittiin aidoksi itsemurhaviestiksi, hyvä kun ei palokuntaa soitettu - TET-kankkusen oikea nimi ei ole TET, vaan kyse on eri kirjainyhdistelmästä, joka taas on kouluristelymme nimi, mutta sitä taas en halua kertoa). Mä en ymmärrä, miksei se kertonut aiemmin, mistä oli kyse. Mä olisin kohdellut sitä paljon hellemmin, enkä lainkaan pilkannut. TET-kankkusta ei halua kukaan, eikä siitä selviä hengissä kukaan yli 21-vuotias.

Nuun hiuksista luontevasti MUN hiuksiin: mulle taitaa olla syömishäiriön lisäksi muodostumassa hairoreksia, koska vaikka mä olisin minuutti sitten värjännyt hiukseni, musta tuntuu että se väri on jo haalistunut, ja mun tekee mieli ostaa (ja ostankin, ei mitään itsekuria) uusi. Tänään aion värjätä hiukseni värillä nimeltä black red. (Mä olen ihan tietoinen siitä, että mä yritän nyt korvata kaikkia niitä blondina vietettyjä nuoruusvuosia, jolloin olisi tullut ilakoida hiusvärien kanssa kuten muut nuoret, mutta en välitä. Ainoa toive olisi, etten innostuisi LIVE:n uusista shokkivärikorostusjutuista niin paljon, kuin tänään ensisilmäyksellä vaikutti: mä näytän kohta AIVAN idiootilta.)

Mä en tajua, miksi mun pitää olla näin hurahtava, obsessiivinen ja addiktoituva.

Kerroin tänään Nuulle esimerkkejä: vhhoooosh, sanoo aikakone, ja siirrymme 80-luvulle, jolloin Panu aloitti vantaalaisessa esikoulussa oltuaan sitä ennen ainoastaan kotona äidin ja isän palvottavana. Tarhatäti sanoo, että lautaset pitää syödä tyhjäksi ja siististi. Mitä tekee Panu? Panu haluaa tehdä paremmin. Panu nuolee lautasen sekä ruokailuvälineet kun muut, hieman jo enemmän ihmisten tavoille oppineet lapset tuijottavat järkyttyneinä.

Vhooshsh, sanoo aikakone jälleen, ja siirrymme 90-luvulle, jolloin Panu osaa jo kirjoittaa aineita (eikä mitä tahansa aineita): opettaja pyytää, että aineet olisivat pidempiä kuin viimeksi. Mitä tekee Panu? Koska Panua vituttavat moiset epämääräisyydet (jo siinä iässä tunne oli selkeästi tunnistettavissa vitutukseksi), Panu ei pysty päättämään, mistä sivumääristä on kyse, ja sen lisäksi Panu on ikäisekseen harvinaisen obsessiivinen, hurahtava ja addiktoituva.

Panu kirjoittaa 42-sivuisen aineen. Niin. 42. Ja opettaja lukee sen ääneen.

Ei mikään ihme, että mulla on kerran ollut synttärit, joihin ei tullut kuin yksi kutsuttu, tosin se oli aika laadukas, mutta silti. (Hmmm, mites tilanne muuten eroaa nykyhetkestä, kröhöm.)

(Tämän takia olikin pakko alkaa juomaan ja polttamaan heti, kun pullo vain kädessä pysyi, koska mun ominaisuuksilla varustetut ihmiset yleensä päätyvät sinne pönttöön kuusi kertaa päivässä elleivät ryhdy jenginuoriksi.)

Koska tänään on tiistai, eli ei tarvitse olla looginen (kuten torstai on "hajumuistipäivä", tiistai on luonnollisesti ollut aikojen alusta lähtien "epäloogisuuspäivä"), pidän aikakoneen ääntä vhooshsh! tarpeeksi kestävänä aasinsiltana siihen, että voin kertoa, että huomattiin Nuun kanssa iloksemme tänään, että lähijuottolaamme on ilmeisesti asennettu hormiverkosto. Tätä huomiota ei ole vielä vahvistettu by juottolan henkilökunta, mutta sitä puoltavat seuraavat asiat: a) juottolassa on takka b) Nuu on siirtynyt ko. juottolasta jatkoille, muttei muista matkasta mitään c) minä olen siirtynyt ko. juottolasta jatkoille, ja vaikka minulla onkin muistikuvia, ne eivät ole niin varmoja, etteivätkö ne voisi olla myös kuvitelmaa d) molemmat tunsivat jatkoille päästyään sekavuutta ja pökertyneisyyttä.

Olemme siis mitä ilmeisimminkin matkustaneet hormiverkoston välityksellä.

Mitään hormipulverin tapaistakaan iltaan ei kylläkään liittynyt.

Tänään olen myös huispannut kämpän putipuhtaaksi. Lisäksi olen lukenut hieman (älä pelästy, Nuu, vain hieman) brändikirjallisuutta, ja oppinut, että brändit ovat saaneet alkunsa siitä, kun karjanomistajat iskivät merkkinsä poltinraudalla elikoiden takalistoon. Olisihan se pitänyt arvata. (En alennu sanomaan, mutta voitte arvata, mikä näitä kahta asiaa mielestäni yhdistää.)

Opin myös, että traumaterapeutit antavat joskus lomiensa ajaksi potilailleen kotiin kasetit, jossa on heidän ääntään sanomassa tyyliin "Tässä Tarja Terapeutti hei, olen sinun terapeuttisi, ja tapaamme loman jälkeen kuten ennenkin." Eikä edes tyypeille, jotka ovat jotenkin irtaantuneet todellisuudesta, vaan ihan perusmasentuneille.

Ai niin, ja tärkein: possut muuttuvat sioiksi 14-15 viikon iässä. Kelatkaa, miten outoa herätä eräänä aamuna sikana, jos on aina sitä ennen ollut possu.

Tärkeää oli asia. Toivottavasti luitte huolella.

There's always room for the dessert

Jälleen on aika ottaa katsaus hauskimpiin hakusanoihin ikinä. Olen pahoillani, että näitä on pakko tehdä ainakin viikoittain, mutta kun en vain pysty pitämään niitä sisälläni. On pakko kertoa, tai räjähdän kuin teinipoika eroottisen unen päätteeksi.

Pakollisen seksiviittauksen jälkeen mennään asiaan. Panun useissa merkinnöissä mainitsema päihdevammainen prostituoitu on tainnut innostaa hakijaa, joka näpytteli tekstikenttään huumeidenkäyttäjän ulkonäkö. Tiedoksi, että blogissa olevat kuvat ovat erilaisista nukeista, eivätkä vastaa todellisuutta kaikilta osin. Myös julkkisten iso nenä oli aika hilpeä, mutta siinä kuvahaku olisi varmaan parempi; vaikka harvemmin ehkä kuvat ryhmitellään nenän koon perusteella. Merikukka Forsiuksen ääni oli myös herättänyt googlaushimoa, enkä yhtään ihmettele, etenkin jos vielä pitää sellaisesta tietynlaisesta transuvaikutelmasta, vaikka tällä en tietenkään tarkoita yhtään ketään. Kulttuuriosastoon putoaa tällä kertaa viisipolvinen jambi, josta tosin on kiittäminen huomattavasti itseäni tiedostavampaa Panua, sekä trl-päivä, joka taas on enemmän kuin tyypillistä itselleni. Haribon Yogi Frutti -karkkeja on ihan oikeasti haettu kuudella eri kirjoitusasulla, niitä taitaa olla pakko maistaa ja pian minunkin, vaikka mieleni halajaisi berliinimunkkia. Tai lisää köyhiä ritareita, tai lettuja suklaakastikkeella.

"Sä näytät siltä, ettei sun pitäisi olla ratissa." -Joo, mä näytän siltä, että mun pitäisi olla zombie-leffassa

Tänään päätin piristyä. Oikeastaan piristyin ja aloin voida paremmin, kun feidasin erään homman, jota en kerro, mutta syy sille oli oikeasti olemassa. Nyt olen imuroinut kämpän, pessyt lattiat, tampannut mattoja kakkosnelosella, koska mulla ei ole mattopiiskaa sekä pyyhkinyt pölyjä. Tässä urakassa erityisen hyviä merkkejä olivat se, etten purskahtanut spontaaniin itkuun, kun pudotin maton parvekkeelta puistellessani sitä, ja se, että minua sattui kun jätin sormesta nahat vatsalihaspenkin väliin. Tunnen jo jotain, mutten pelkkiä negatiivisia tunteita. Jos minulla olisi terapeutti, hänen täytyisi olla ylpeä. Aion vielä vaihtaa aivan iskemättömät eli bränikät lakanat petiin, jotta voin sitten niihin köllähtää uurastettuani hevostelun parissa illan.

Olin hyvin hämmästynyt itsestäni, etten eilen oikeastaan ollenkaan innostunut siitä, että todella ostettiin lennot ja varattiin huoneistohostelli Barcelonaan. Siis että se matka on varma, se tapahtuu, saatiin juuri se asunto, mikä haluttiin; lennot olivat halvat, mutta lähtevät iltapäivällä eivätkä kuudelta aamulla, ja lisäksi ollaan reissussa maanantaista sunnuntaihin, koska viikonloppuna on oltava kaksi yötä vähintään hostellin sääntöjen mukaan. Oikein nolottaa, pakko yrittää vähän innostua, mutta toisaalta epäilen, että innottomuus johtuu myös siitä, ettei Pörri ole täällä fiilistelemässä kanssani. Matkan pointti on mennä sinne yhdessä, ja siksi fiilistely ei tunnu ihan sopivalle yksin. Myös matka jonnekin Alankomaiden suuntaan toteutuu, vaikka siellä oli sählätty laskun kanssa, mutta hyvin omaksumaani huutotyyliin tehty puhelu keskisormi pystyssä tuotti tulosta, ja kaikki on edelleen go. (Kun pienen g-kirjaimen kursivoi, muuttuu sen ulkonäkö aikalailla, koittakaa vaikka itse. Maagista, sanoisin.)

Kaiken näköisissä haastatteluissa kysytään usein sitä, mitä ihmiset pelkäävät eniten. Kauhean usein ihmiset vastaavat sitä, että jää lopulta yksin. En tiedä, onko mulla joku naiivi ajattelumalli jäänyt jumiin tässä kohtaa, mutta itse koen niin, että voisin vanhana ja tylsänä ehkä jopa mieluustikin ympäröidä itseni koiranpennuilla ja olla onnellinen. Ainakin Punkin kanssa olen päiväkausia kauhean onnellinen, se tuntuu toisinaan pitävän mun mielestä parempaa huolta kuin kukaan ikinä.

EDIT: On todella turhauttavaa, kun kesken parhaimman rättikädessäriehumisfiilistelyn aikana alkaa tulla verta nenästä, eikä se lopu. Masennuin hiukan takaisin, vaikka tiedän, että tämä johtuu vaan siitä, että mun on nautittava joka kevät rautakuuri, ettei näin käy. Sinänsä se on ihan mukavaa, sillä se nestemäinen rautamehu on mielestäni vilpittömästi hyvänmakuista; lääkäriäitini sanoi, että olen ainoa ihminen ikinä, jonka hän oon kuullut sanovan niin monikymmenvuotisen uransa aikana. Nirsoilla tuleekin verta nenästä, turha sitten valittaa niin.

Vois käyttää sitä harppuunaa vaikka itseensä itse asiassa

Mulla on takana jo monen monta tuntia maanantaita, ja olen yhä elossa. Tosin mä voinkin huomattavasti paljon paremmin kuin Nuu, minkä näki jo heti ensisilmäyksellä: Nuu oli meikannut ja harjannut tukan ja pukeutunut puhtaisiin vaatteisiin, mikä kertoo siitä, että itsetunto on nuserrettu, tuntuu siltä, että kaikki nauraa ja siitä, että sisäisesti on niin nuhjuinen juoppo-olo, että ulkoisesti homma on pakko yrittää kursia kasaan ripsivärillä.

Sen, että mulla meni hyvin näki luonnollisesti siitä, että tukka oli takana muttei kammattu, naama rasvattu, muttei meikattu ja vaatteista se osa, mikä ei ollut märkää, oli likaista. Terve, rähjäinen ja onnellinen. (Kaikki naisen kanssa eläneet tietävät, että kun se menee rähjäiseksi, se on onnellinen - paitsi virolaisista ja venäläisistä naisista tätä ei nää, enkä mä edes tiedä, mikä ne rähjäyttäisi.)

Otsikko on oikeestaan siis ainostaan maanantaiparodiaa, ei todellinen olo. (Tosin se olo on niin monta kertaa ollut todellinen, että jotenkin sen parodioiminenkin tuntuu liian groteskilta....)

Eilen puhjennut syömishäiriö jatkuu: söin tänään aamupalaksi noin 100 kiloa täysjyväriisiä, jotka olin "keittänyt" (en pystynyt oikeasti odottamaan, vaan söin ne ERITTÄIN al dente) herkkusienikeitossa. Raakaa, mutta hyvää. Jo siinä vaiheessa, kun olin syönyt riisistäni vasta puolet, ymmärsin, ettei tämä ollut tässä, joten vanhalla assariammattitaidolla multitäskasin syödessäni kaalilaatikon osa 2. Viime viikkokin syötiin kaalilaatikkoa, mutta ilmeisesti siihen ei voi kyllästyä, jos se on hyvää, ja nyt vesi kielellä odotan, miten ihanaa se huomenna taas on. (Ekana päivänä se ei koskaan oo vielä NIIN hyvää.)

Opinnäytetyöseminaarissa ensimmäinen työ käsittelikin sitten Arnold'sia, kuten maanantaijatkumo vaati. Just sitä donitsipaikkaa niin. Porukalla mietittiin, mikä sen tuotteissa voisi asiakkaalle olla tärkeintä (sanamuotoja siis, tyyliin maku maukkuus herkullisuus herkkuisuus), ja mä en uskaltanut sanoa mitään, koska mä epäilin,että mun suusta tulisi : MAKU MAKU KUORRUTUS MAKU NOMPARELLIT KREEMI KIILTÄVÄ KUORRUTUS DONITSI ANTAKAA ANTAKAA!!!

Muuten opinnäytetyöseminaari, joka on aina maanantaisin, oli aika rauhoittava, sillä meidän seminaarinpitäjällä on ihana, tasainen ääni ja lempeät, pyöreät ja pientä harmaata partaa puskevat kasvot. Mikä on tosi hyvä, koska yleensä isolla osalla osallistujista on jonkinasteinen kakkospäivän krabbis. (Terkkuja vaan Piialle!) Nuu oli ihastuttavan sätkyissään, ja 1) luki City-lehden 2) järjesti lompakon 3) puri kynsiä sekä 4) valitti seuraavista asioista: a) kylmyys b) pissahätä c) nälkä d) alkoholiongelma.

Onneksi se ei sanonut juuri mitään koko aikana, vaan mä hoidin tänään puhumisen, vaikkei kenenkään oikeastaan olisi tarvinnut. Mä pelkäsin kovasti koko kolmetuntisen ajan Nuun nousevan kohta ylös ja sanovan: "Olen Nuu Armollinen, ja olen alkoholisti." Oli senverta sen oloinen tilanne siellä pulpetteineen ja väsyneine ilmeineen kaikkineen, että olisi voinut hyvin ollakin kyse "kerhosta". (Olen muuten kerran käynyt sellaisessa, mutta avecina. Se oli JUST niin jännää kuin leffoissakin, paitsi että jengi ei näyttänyt ihan yhtä hyvältä.)

Viimeinen työ oli mennyt päin mönkää, eikä sitä voinut enää korjata. Sääliksi kävi kaikki (ja vielä peruuttamattomasti) kardinaalivirheet tehnyttä kloppiparkaa. Lähdimme pois, ennen kuin kirves heilahti.

Nautittuamme pikapäivällisen (pasteijoita, limua, karkkia ja pullaa Nuun autossa istuen) sovimme tapaavamme myöhemmin illalla kaalilaatikon tuhoamisen merkeissä.

Tänään myös kuuntelin Julma Henri & Syrjäytyneitä ja myötäelin. Niiden levy, Al-Qaida Finland (joka säikytteli tarroillaan Helsinkiläisiä viime vuonna), on kuulemma "tapetoitu" Julmikselle viime vuonna määrätyille respoilla, mutta terapiaa ei mies ole onnistunut saamaan kahden vuoden yrittämisen jälkeenkään, mikä kertookin kaiken; lääkkeitä on äärimmäisen helppo saada ja paljon, terapiaa täysin mahdotonta edes vähän. Ja jatkuu, skipatkaa, jos ei Panun (Panu eduskuntaan 2020!) yhteiskuntakriittinen vaahtoaminen maistu:

(mä merkitsen skipattavan osuuden viivoilla varmuuden vuoksi.)

-------------------------------------------------------------------

No, tästähän mä voisin puhua niin paljon, ettei sylki edes riittäisi, mutta: suomessahan on tällainen mahtava käytäntö, että lain mukaan sairaanhoitopiireillä (tai mitä ne nyt on, no ne samat paikat mitkä on vastuussa, jos sulla irtoaa käsi) on vastuu antaa hoitoa - mikä siis tarkoittaa terapiaa, oikeasti, sellaista mielenterveysongelmien hoitoa ei ole olemassakaan, joka perustuu ainoastaan lääkehoitoon.

Käytännössä asia ei kuitenkaan toimi näin, vaan potilaille määrätään lääkkeitä ja ohjataan hakemaan KELA:n terapiaa, vaikkei tätä suoraan sanotakaan, sanotaan vain, että "hoitoa ei ole saatavilla", niinkuin ei selvästi olekaan. Ei siinä mitään tietenkään olisi, jos tämä toimisi, mutta kun KELA:n terapiamäärärahoja ei ole tarkoitettu tähän tarkoitukseen.

No, KELA:aan sitten, mutta: kaikki tässä foxtrotissa mukana olleet tai sitä vierestä seuranneet tietävät, mitä se sitten on, ja koska KELA:n terapiarahat on tarkoitettu kuntoutukseen, ei hoitoon, heti jos on vähänkin epäilystä, että potilas tarvitsisi hoitoa, (eli on siinä hapessa, ettei välttämättä kuntoudu työkykyiseksi vuodessa), se on ulos. Eli jos on päästänyt itsensä siihen happeen, ettei ole koulua tai töitä, mihin voisi kuntoutua (eikä älynnyt/ jaksanut/ pystynyt hakemaan apua silloin tippumavaiheessa), niin homma on menetetty. Myöskin se on mahtavaa, että KELA:lta rahaa saadakseen on oltava sairas, kyllä, mutta ei NIIN sairas. Pitää ollä hyvä diagnoosi, hyvät suositukset ja hyvä valehtelemaan - ja ymmärtää se, että sinne ei kannata kertoa kaikkea, mikä on vialla, vaan no, ehkä vain se suurin osa. Kunnolla sairaat kun eivät niitä rahoja saa, koska ovat sairaanhoitopiirien vastuulla.

Ja, niin, sen verta hyvässä kunnossa on oltava, että jaksaa tapella oikeuksistaan. (Ja koska prosessi olisi raskas ja vittumainen terveellekin päälle, tässä vaiheessa yleensä päätetään vain mennä kaljalle ja seuraavaksi onkin mielenterveysongelmaisen päätepysäkki ennen hautaa: päihdeongelma, mikä onkin oma iloinen tarinansa.)

Eli ympyrä sulkeutuu: taas ollaan sairaanhoitopiirin vastuulla, jonka lain mukaan tulisi asia hoitaa, mutta ei kun ei ja vastaus on jälleen: "Ei." (Tosin ne, jotka siitä nostavat äläkän, ja vaativat päätöksen kirjallisena, yleensä myös hoitonsa saavat: ko. ilmoitus ei nimittäin ole lain mukaan mahdollinen, joten kukapa sitä kirjallisena antaisi.)

Hmm, tulipahan keuhkottua, musta tulisi varmaan kanssa ihan kelpo rap-artisti.

Ja koska mä vihaan sitä, että ruikutetaan, muttei tarjota vaihtoehtoratkaisuja, aion vielä yhden rasittavan mielipiteen karjaista ilmoille (vaikkei se ihan täysin asiaan liitykään, tämän "kuka maksaa terapian"-ongelman kyllä tiedostavat kaikki tahot, ja varmasti siihen ratkaisuja etsitään): osa-aikasairasloma mielenterveyssyistä pitäisi ottaa yleisesti käyttöön. Ei siis sairasloma, se että istutaan himassa tai kaljalla pari kuukautta, kun ei töihin kunnolla kyetä, vaan se, että saisi tehdä lyhyempää päivää, vaikka puolta ja olla toisen osan saikulla tai sitten siirtyä vähemmän vaativaan tehtävään tekemään se puolipäiväisenä, jos itse duuni ei puolikuntoisena onnistuisi.

Hirveän harva ihminen parantuu kotona istumalla, ja kerran kun pois tipahtaa, on paluu vaikea. Hirveän harva ihminen myöskään haluaa istua kotona tyhjän panttina nostamassa kälyistä sairaspäivärahaa.

No joo.

------------------------------------------------------------------

Jos mä olin maailman kuningatar, eli "Panu oikeamielinen", mä tekisin tälle asialle jotain. (Heti sen jälkeen, kun mä olisin tehnyt itselleni samanlaiset hiukset kuin merenneito Arielilla ja erottanut Angelina Jolien ja Brad Pittin.)

Tämän lisäksi mulla oli muutenkin räpäytys-teemapäivä: kuuntelin Pyhimyksen maailman parasta ja myös ihaninta (mitä harvoin voi tän genren levyistä sanoa) - okei, lukuun ottamatta sitä hirveää "Prinsessaa" - levyä Salainen Puutarha, sekä tilailin levyjä (ensin vinon pinon, sitten karsittuani vain Giant Räbätin. )

Muistatteko muuten sen ajan (no okei, ette, mutta olette ehkä siitä kuulleet), kun rock oli se, joka otti kantaa maailman tilaan, puhui pienen ihmisen puolesta ja jaksoi raivota?

Se on nykyään kuulkaa räphäytys.

TJEU: mikä vaan uusi rockmäiske vs. melkein mikä vaan (no ehkä ei kaikki sentäs: älä lyö naamaan/hei älä lyö/ Aave on malli/ ja Säkki on myös - Konvehdinmussuttajat: Älä lyö naamaan) uusi räpäytys.

Eikä kukaan tuu nyt mitään vikisemään jostain Elastisesta.

Joku hyvä räpäytys.

Mä voisin tarvita HARPPUUNAA

Ja vaihteeksi hieman erilaista runoutta kaikille teille, jotka meidän laillamme kävitte eilen yhdellä:

"Niin mitä liskoja, viel yksi viskikola, hei nää on mun polttarit, nyt kiskotaan, huomenna on hääyö sen liskon kaa."

(lauletaan kuumeisella, epätoivoisella äänellä ja kiihtyvällä tahdilla kohtalokkaina pauhaavien taustojen päälle)

Mun selkä on hiestä märkänä
Enkä mä, enkä mä voi sille mitään
Kun nukahdan, lisko kiipee viereen kärppänä
Enkä mä, enkä mä voi sille mitään
Kuiskaa!
Miten voisin sen taltuttaa
Kuiskaa!
Miten voin enää jatkaa
Kuiskaa!
voinko päästä enää karkuunkaa?
Mä voisin tarvita harppuunaa
--------
Ku oisin elävänä arkussa

----------
Hengitän syvään
tää on vaan tila
kosmien pila
Hikisen lakanan yli teen sillan
kello lyö bling, 6.05
tää on liskojen yö

Pyhimys: Liskojen yö

Hyvää matkaa, muistakaa kiinnittää turvavyöt ja kaivaa oksennuspussit esille!

Kootut tukkatraumat

Kaikilla vähänkin turhamaisilla ihmisillä on varmaan sana sille, miltä he kokevat näyttävänsä silloin, kun sattuu olemaan bad hair day. Tukka on siitä jännä elementti, että sen asettumista on varsin hankala ennustaa, koska vaikka kahtena päivänä tekisi asiat täsmälleen samalla lailla, ei lopputulos välttämättä ole sama molemmissa case-esimerkeissä. Omana huonona hiuspäivänäni koen näyttäväni pahalta puudelilta, sellaiselta rumalta ja tyhmältä pikkupiskiltä. Onneksi kuitenkin töissä esimerkiksi käyttäydynkin aika puudelimaisesti, ja toiminnan täsmääminen kuontaloon lievittää tuskaa jonkin verran. Tunnen myös ihmisä, jotka pelkäävät näyttävänsä Paula Koivuniemeltä, Anita Hirvoselta tai militanttilesbolta. Kertokaa lisää!

Lisäksi en pidä föönaamisesta ihan yleisesti. Siitä tulee meteliä ja se kestää kauhean kauan, enkä koskaan jaksa keskittyä niin kauaa, että pääsisin täysin kuivaan ja litistymättömään lopputulokseen. Mulle tulee siinä myös kuuma ja kädet puutuvat. Tämän takia tunnen toisinaan itseni huonoksi ja laiskaksi tytöksi, samoin kuin siksi, etten jaksa enkä oikein osaakaan käyttää luomiväriä. Olen kyllä sitä vähän opetellut viime aikoina.

Myös kiharat ovat hyvin jännä asia. Jos on luonnostaan kihara tukka, sitä on todella hankala saada suoraksi ja ennenkaikkea pysymään suorana, tai niin ne sanovat. Toisaalta taas jos on piikkisuora tukka, niinkuin minulla, Nuulla, on sitä aivan mahdoton saada pysymään kiharalla. Vaikka väkertäisi millaisen pään koon tuplaavan afron, on se pienenkin ulkopyrähdyksen jälkeen suoristunut kokonaan, tai mitä vielä parempaa, vain esimerkiksi toiselta puolelta tai latvoista.

Jos olisin maailman kuningatar, ottaisin kuvaavaksi lisänimekseni ehkä "Armollinen". Nuu Armollinen, kuulostaa varsin hyvälle.

Minne kirjat menevät kuolemaan?

Bluukkariin! Argh. Meidän lempijuottolaan oli tullut kirjoja. Mun kävi niitä kovasti sääliksi, koska ne todennäköisesti joutuvat vain kännitappeluiden lyömä-aseiksi tai oksennuksen peittely-esineiksi tai joksikin lasinalusiksi, mutta toisaalta ne istuivat siellä oikeastaan aika tyytyväisen näköisinä. Minulle tuli heti parempi mieli, kun näin ne siellä (paitsi sen "kirjanpidon perusteet, mitä mitä miksi miksi????!!), vielä parempi siis kuin mitä oli jo siitä, että oli lauantai ja oli edessä viintä.

Täytyy varmaan vapauttaa ne sieltä yksi kerrallaan. Kommandopipo esiin, Nuu!

Mun tilannekatsaus eilisestä löytyy muuten Nuun blogia ennen, ei jälkeen, niinkuin pitäisi. (Olen huolissani, etteivät lukijat löydä mun teologista helmeäni.)

Kiitos.

Leona Lewis-darra

Nyt kun sivistyin tietämään, mikä Phil Collins-darra on, sain heti omanlaiseni version siitä. Päässäni soi pysähtymättä Bleeding Love, toisinaan myös huomaamattani vinkaisen siitä jonkun loppusoinnun pääni sisäisen soiton mukaan. Ei nyt vittu.

Eilinen oli todellakin seikkailu. Kävimme Panun kanssa ihastuttavassa Bluukkarissa juomassa pikkupullot kirottua Gato Negroa, tulimme iloisiksi ja hartiat laskivat, ja nauroimme pikku baarimikkoparalle, jota tädit lähentelivät. Tädit myös suutelivat mikon käsiä, ja tiesimme siinä kohtaa, että parinkymmenen vuoden päästää me riivataan nuoria korskeita poikia ihan samalla lailla. Poistuessamme ihanasta juottolasta, törmäsimme hyvin kummallisella sattumalla puhelinflirttiin, joka sitten lyöttäytyi seuraamme, mikä oli hyvä, koska Panun kanssa olimme juuri miettineet, että dokataan aina kahdestaan ja se on säälittävää.

Lyöttäytyminen oli siitäkin hyvä, että lyöttäytyjällä oli rahaa ja hän piti punaviinistä. Näin ollen joimme hyvin, hyvin paljon, ensin Harakanpesässä ja sitten Pinokkiossa. Pinokkioon saapui myös muita henkilöitä, vaikka muistan sen aika huonosti. Ilmeisesti pilkun jälkeen tepastelin rikkaan ystävän kanssa kohti kotejamme, ja käväisin vielä hänen luonaan juomassa lisää punkkua, varmuuden vuoksi, koska pystyin vielä jotenkuten puhumaan. Jatkoilla ehdoton tähtihetki oli se, kun sain pidellä Magnum-käsiasetta, joka oli niin painava, että lupaava school shooterin urani tyssäsi siihen. Lisäksi etsin Lettuhuoraa kaikista kaapeista, koska kämppä oli miehen asunnoksi aivan liian siisti ja hallittu, suorastaan sisustuslehtimäinen. Kun en sitä löytännyt, lähdin kotiin.

Divine Intervention

Eilinen oli jumalan tapa muistuttaa olemassaolostaan, tämä päivä taas saatanan, ja viesti tulee harvinaisen selvästi perille.

Hmm, mistä aloittaisinkaan? Siitäkö, kun heräsin aamulla ja takamukseeni oli liimautunut kourallinen kolikoita? Siitäkö, että aurinko paistoi kuin lettuja? Siitäkö, että kun en ehtinyt kauppaan, jokin suuri ja ystävällinen voima lähetti minulle ruokaa, ensin työkaverini koodinimi "käkikellon omistavan juopon" löydettyä kadulta muhkean, vielä muoveissaan komeilevan paprikan ja annettua sen minulle, sekä myöhemmin asiakkaan tuotua meille joltain jääneen ruokakassin, jota se joku ei koskaan tullut noutamaan. (Jopa se oli otettu huomioon, että olen kasvissyöjä, kiitos Iso Ystävällinen Voima. Viisi leipää ja kaksi kalaa olisivat uponneet huomattavasti huonommin.)

Ehkä minun pitäisi kertoa siitä, että olin heti aamulla herätessäni pirteämpi kuin viikkoihin, sekä siitä, että sain siivottua (pitkästä aikaa jopa omaa luukkua, mitä ei ole pakko mitä ei siis tehdä) ja soitettua ystävilleni, joita olen allapäisyyspäissäni laiminlyönyt kuin vierasta sikaa. Duunissakaan ei ollut mitään vikaa, ja sain olla koko vuoron yhden lempityökavereistani (kyllä, "käkikellon omistavan juopon" ) kanssa. Ihastelimme komeiden ja kauniiden asiakkaiden edesottamuksia (tämä aktiviteetti on lauantai-iltana parhaimmillaan, koska ihmiset ovat nätistäneet ja komeuttaneet itsensä - sunnuntainahan tämä ei olisi lainkaan mahdollista) sekä suunnittelimme ensi perjantaista täsmäiskua Helsinkiin duuniporukalla, virkistysmatkaa, if you may. Täsmäiskun suunnittelu oli siitä haastavaa, että tarkoituksena on valita alkubisse-, välidrinksu-, karaoke-, alkuiltabile- ja loppuiltabilepaikoista sellaiset, jotka palvelevat haastavan seurueemme kaikkia perversioita sekä hauskanpidotarpeita; listan viimeinen kohta on: "villin seksin harrastaminen", koska reissun tarkoitus on hankkia eräälle puutteessa olevalle duunikaverillemme promiskuiteettikumppani. Minä nyt olen niin huono viemaan projekteja loppuun, että tuskin tähän aktiviteettiin jaksan enää aamuyöstä ryhtyä, eikä promiskuiteetti varsinaisesti ole koskaan ollut minusta erityisen hauska harrastus, mutta viinaa juon mielelläni hyvässä seurassa perjantaisin, ja onhan se iso upgrade tämän viikon perjantain nolifeilusta.

Harmi muuten, etten voi tässä kertoa lopputulosta; se on projektisuunnittelua parhaimmillaan. Pelkään kuitenkin, että jos aikataulutuksemme julkaistaisiin, Panu-fanit kansoittaisivat ko. baarit näinä aikoina siinä toivossa, että näkisivät edes vilauksen idolistaan, mikä taas vaikeuttaisi bailaamistamme. Muutenkin; jos luulet näkeväsi Panun, tai epäilet, että joku, jonka tunnet on Panu, tarjoa sille tequila. Se ei maksa paljon, ja jos se on Panu, se tulee siitä erittäin iloiseksi, ja jos se on joku muu, sekin varmasti tulee (paitsi jos se on vahingossa Nuu). Pelasta maailma, tarjoa tequila. Tee se jo tänään.

Todellinen iso käsi ohjaa hetki koettiin kuitenkin vasta baarissa, josta Nuu onkin ehtinyt tarinoida suurimman tarpeellisen osan; tällä kertaa vesi ei muuttunut viiniksi, mutta jokin kyllä muuttui, eikä se ainakaan ollut meidän raha, koska sitä ei ollut (ei ennen eikä jälkeen). Tapasin myös pitkästä aikaa ystäviäni, joita harvoin nään, mikä oli omiaan parantamaan iltaani ja aiheuttamaan shottien juomista.

Kun Nuu hoippui logistisesti erinomaisille jatkoille kotikulmille, minä valitsin haastavamman vaihtoehdon ja suuntasin syvemmälle Espooseen, sinne minne vain taksi kulkee. Syvä-Espoossa sain sitten nautittavakseni lisää skumppaa ja tupakkaa, sekä kuuntelin jatkopaikan emännän sammuttua talon isännän kanssa Isiksen kaksi viimeistä levyä läpi täydellä "tyhmä ilme naamalla"-fiilistelyllä sekä keskustelin musiikista siitä mitään tietämättömän innolla sekä siitä, kuinka ainoa ambitioni valmistumisen jälkeen on tällä hetkellä kitaransoiton opettelu ja perhosenmuotoisen sähkökitaran hankkiminen. Hetkeksi nukahdettuamme somasti vierekkäin istumaan kuin telkkaria katsoen kello soi ja kiritti minut aamuyhdeksän junaan kunnon ihmisten pällisteltäväksi ("Katso, Homo-Petteri, siinä menee päihdevammainen prostituoitu. Tuommoisia ei sitten tuoda kotiin isona"). Kotona odotti onneksi jumalaisen paprikan uusi olomuoto Panun uusi herkkukastike joka siloitteli junamatkan aikana syntyneet traumat olemattomiksi, sekä muhkea sunnuntaihesari. Elämä oli hyvää ja kaunista, edelleen, ja Nuun blogia lukiessani huomasin, kuinka epäreilu paikka maailma todella on; Nuun päässä soi Leona Lewis, mulla "All out of time, all out of space".

Vaikka nukun kännissä normaalisti äärimmäisen huonosti, jumalolento antoi minun tällä kertaa nukkua kuin lammas sen sijaan että olisin epätoivoisesti ja humalaisesti joutunut niitä laskemaan. Samainen jumalolento lähetti päähäni psykedeelisiä ja viihdyttäviä unia, vaikka ne teemaltaan ahdistavia ehkä olisivat muuten olleetkin; olin tekemässä opinnäytetyötä tulevaisuuden high-tech-koulussa, joka näytti avaruusalukselta ja jossa oli harvinaisen ketuttavia opettajia. Aiheeni oli tietenkin tehdä tälle futuristiselle rakennukselle turvasuunnitelma ja, needless to say, matkassa oli omat viihdyttävät ja psykedeeliset mutkansa (mä nään yleensä hyvin käsikirjoitettuja ja ohjattuja juoniunia hassuilla teemoilla).

Tänään, ja etenkin ensi yönä on taas se saatana-osuus, jotta maailman herkkä hyvän ja pahan balanssi pysyisi, no, balanssissa. Lisäksi tänään ei saa kammata hiuksia, kertoo kämppikseni "koodinimi Professori" (ei niin että olin tässä aikeissakaan alkaa mitään nutturoita vääntämään). En ole ihan varma miksi, mutta 24.2 on joku päivä, johon liittyvät ainakin seuraavat asiat: satakieli, rukki, hiukset ja lanka. Asia vaatinee lisähaastatteluja, jotta siihen saadaan mitään tolkkua.

Nyt takaisin Panun uuden herkkukastikkeen ääreen. Tänne voisi muuten lähettää myös ystävämme Lettuhuoran: kokis tarvitsee hakijansa, niskat hierojansa sekä kämppä siivoojansa. Call me.

(Tämä tulee muuten nyt väärälle päivälle: kyseessä on SUNNUNTAIN kirjoitus eikä lauantain, mutta koska ääliönä kirjoitin sen eilisen luonnoksen päälle, tässä sitä ollaan. Ottaen huomioon, että olen mitä todennäköisimmin edelleen aivan naamarit, niin ei lainkaan sieltä pahimmasta päästä kännivirheitä.)

And the "Nolife Award 2008" goes to...

Vaikka se siltä saattaisikin näyttää blogin hiljennyttyä moneksi tunniksi näin perjantai-illan kunniaksi, voin vakuuttaa ettemme me, Panu ja arvoisa blogikollegani Nuu, todellakaan olleet ulkomaailmassa tekemässä asioita, joista sitten kirjoittaa. Koneella ollaan oltu uskollisesti koko ilta, tällä kertaa poikkeuksellisesti tosin samalla koneella - ei niin ettei yritetty, todellakin yritettiin. Rukattiin Nuun langattomaan verkkoon liittyvää thingamabobia, jossa ei ollut yhtään nappulaa, vaikka kuinka monta minuuttia (nimenomaan minuuttia, ADHD-lasten tuki ry on pääsponsorimme), kunnes tuskastuneena todettiin kohtalomme: olimme dataava vain yhdeltä koneelta tämän perjantai-illan. Onneksi olimme varustautuneet hyvin: meillä oli neljä pulloa halpaa punkkua (eikä lainkaan liiloja korkkeja!), pieni taskukokoinen flinda huonointa jallua, ruokaa ja tupakkaa sekä Chicks on Speedien "99 cents". Ja luonnollisesti myös pieni hassunnäköinen eläin, joka tottelee nimeä Punkki, mikä - ihme ja kumma! - ei tule niin 70-luvulla alkunsa saaneesta musiikillisesta aatteesta kuin pienestä, vertaimevästä hyönteisestäkään. (Eikä tietääkseni myöskään englannin kielen sanasta "punk", vaikka se aika rasittava otus ylikierroksille mennessään onkin..."Hey Punk, whatcha doin'?")

Hmm, päivä. Perjantaipäivä. Aamulla se tuntui melkein toiveikkaalta. Riehakkaammilta ja tapahtumarikkaammilta ajoilta mun tunnevalikoimaan on jäänyt nykyään täysin turha "perjantai-fiilis", joka useimmiten lähtee kohoamaan heti aamusta; tarve vetää jurrit, mutta myös tarve kuulla musiikkia, tavata ihmisiä, yllättyä, ilostua ja hämmästyä. Fiilikseen kuuluvat myös olennaisesti valheet nimeltä "tänään voi tapahtua mitä tahansa" ja "tämä voi olla loppuelämäni ensimmäinen päivä", jotka ajavat jalat korkkareihin, ripset kaarelle ja tytön baanalle. Mutta:

Mitä paskaa. Ihan niinkuin mitään kohtalokasta ikinä tapahtuisi - jos kohtalokkaaksi ei lasketa sitä, että juo liikaa mikä maksaa liikaa. Tosin, ainakin mun kohtalo näyttäisi mitä suurimmissa määrin oleva juuri se - ehkä olen siis löytänyt kohtaloni huomaamattani? Hienoa, etsinnät ovat ohi. Kohtaloni on istua bluukkarin siinä nurkassa, johon se yksi mies kerran kusi, ja tintata jalluja.

Duunissa oli hiljaista, mutta asiakkaat jaksoivat kuitenkin vittuilla sen verran, että perjantaifiilis sai hieman pontta: "hitto kun täältä pääsen niin vedän niin jurrit". Tämä onkin asiakaspalvelun funktio perjantaisin: saada nuoret vittuuntumaan ja säntäämään baariin kuluttamaan palkkansa, jotta yhteiskunta pyörii ja raha vaihtaa omistajaa. Lisäksi selailimme paljon hiuslehtiä sillä haluaisimme uudet hiukset. Minä haluaisin kaikkein eniten geometrisen, mutta epäsymmetrisen ja sileän pienen polkkatukan, jossa on pitkä, kulmakarvat peittävä ja tasainen otsatukka. Koska maailma on kuitenkin vittumainen paikka asua ja yrittää, on se kutakuinkin ainoa hiustyyli, joka ei minulle sovi; minulle on iso pää ja leveät kasvot, joten kaikki horisontaalinen vain pahentaa asiaa. (Toisaalta minulle näyttävat sopivan lähes kaikki hiusvärit, eli ei saa olla ahne.)

Minulla ei kuitenkaan ikinä ole ollut muotoon leikattuja hiuksia tai "kampausta", joten nyt aion semmoisen kesäksi hankkia vaikka se veisi minulta rahat ja hengen ja vaikka näyttäisin kuinka typerältä. Tai no, oli minulla silloin (te tiedätte milloin) Jennifer Aniston-tukka, mutta se nyt oli hädintuskin kampaus, pari epätasaista hiuspituutta ja paljon isoja paplareita enemmänkin. Sitä ei nyt vain lasketa, mutta tänä vuonna Panu saa elämänsä ensimmäisen kampauksen.

Juotiin siis punaviintä, minä tein ruokaa (lämmintä salaattia vuohenjuustolla ja kesäkurpitsalla ja vaikka millä), mesetettiin Mierolaisen kanssa (tai Nuu mesetti ja mä, öö, no jotain tein) ja yritettiin houkutella sitä pelaamaan meidän kanssa etänä Pasila-juomapeliä (tai ainakin suunniteltiin näin) sekä katsottiin jakso Pasilaa koska Nuu on sen suhteen kovin sivistymätön. Aloitimme legendaarisesta jaksosta "Phil Collins-darra", koska vaikkei se olekaan Pasilan paras jakso vaan "Laillinen bordelli" on, Nuun arveltiin samaistuvan tähän jaksoon paremmin omakohtaisten kokemusten ollessa lukuisampia kankkusista kuin huorissa käymisestä. Sitten yritettiin houkutella Mierolaista juomaan ihan fyysisesti paikan päälle. Jossain vaiheessa iltaa huomasin, etten ollut enää listalla Studio 51:een niinkuin jossain vaiheessa melkein olin, koska siitä piti ilmoittaa ennen ysiä enkä minä muistanut. Tämä muistamattomuus taas ratkaisi sen, ettei mihinkään tullut mentyä, vaikka ehkä ei olisi tullut mentyä siltikään, koska "Nolife Award 2008" on kuitenkin niin lähellä niin lähellä ja kisakunto kova.

Paljon saatiin siis tehtyä, mutta tekemättä jäivät sulatetulla valkosuklaalla ja Lontoon rae-suklaalla kuorrutetut lätyt, joiden sisälle on kääritty jäisiä mansikoita (ensi kertaan), samoin Nuun tukka jäi päivittämättä. Aina ei voi voittaa, varsinkaan punkkupullollisen jälkeen jos voittaminen vaatii nousemista.

Koska mä olin hieman väsynyt ja allapäin, päätin yhden aikaan karata kotiin (lue: kotikoneelle, ja nyt me sitten mesetetään keskenämme paitsi eri osoitteista. Someone call an ambulance). Koska Panun määritelmään nykyään kuuluu olennaisesti sana "allapäin", olen jo vähitellen oppinut, ettei minua ole mitään järkeä enää tietyn pisteen jälkeen yrittää juoda mukavaksi, jos tämä vaihe esiin on kerran pulpahtanut. Koska olen luonnostani oikein iloinen ja elämänmyönteinen, annan tälle Panu-vaiheelle (Paljon Allapäin Nukkuu Usein) sen ansaitseman ajan ja huomion, enkä sitten pätkääkään enempää enkä enää ikinä. Mutta nyt kun kerran on usein allapäin ja nukuttaa, niin sitten pitää mennä nukkumaan ja antaa itsensä olla vähän allapäinkin. Koska huomenna voi olla se aamu, kun ei enää ole allapäin, vaan on, no, kertokaa te viisaat: mikä on tarkka vastakohta sanalle "allapäin"?

Vastauksia odotellen, teidän.

Come, let's pray for the weekend, babe!

Olipa kerran ja perjantai, ja sitä eli tyttö nimeltä Nuu. Tänä perjantaina sää oli aamulla ruma ja sateinen, mutta lämpeni iltapäivää kohti jopa niin voimakkaasti, että Nuu istuessaan aulassa lasikopissaan melkeenpä hikeentyi. Tiedättehän, sillä Britneyn I'm A Slave For You - musiikkivideon hyvännäköisellä tavalla. Nuu vastaili harvakseltaan soivaan puhelimeen samettisella äänellään, puhelinflirttaili häpeilemättömästi komean uuden työntekijän kanssa ja leimasi kerran epähuomiossa pöytään; mutta huomasi myös värin lähtevän kumittamalla jopa melko helposti. Nuu oli ylpeä erittäin nopeasta numero- ja aakkosjärjestelytaidostaan, ja kaikki olivatkin siitä sekä kiitollisia, että vaikuttuneita. Nuu muisti myös erään palaverin, jota kuka ei hänen uskonut muistavan, joten Nuu myös yllätti ihmisiä positiivisesti. Nuu myös näytti kieltä eräälle mikrotukihenkilölle, mutta vain leikillään, tai niinhän kaikki luulevat. Lisäksi Nuu yritti kommunikoida rekkakuskin kanssa, joka puhui kieltä, jota kukaan ei tunnistanut, joten menestys oli yllättäen varsin heikkoa.

Tulevaisuudessa tasan 50 minuutin päässä tästä hetkestä Nuu lähtee toisen vanhempansa luokse hakemaan koiransa, Punkin, ja he ajavat Nissan-merkkisellä autolla pitkin valtatie numero ykköstä kohti kotiaan. Siellä Nuu ja Punkki nauttivat päivällistä, jonka jälkeen Nuu menee ehkä solariumiin, tai ainakin Alkoholiliikkeeseen ostamaan kaksi, ellei jopa kolme pulloa halpaa, mutta mainiota chileläistä punaviiniä. Nuu soittaa yhdelle parhaista ystävistään, jota kutsutaan etenkin interaktiivisesti useimmiten Panuksi, ja houkuttelee tämän Punkin varjolla juomaan punkkua ja valmistautumaan viikonloppuna tapahtuvaan rentoutumiseen. Panu lienee vastahakoinen, ellei jopa angstinen useista sattuneista syistä, mutta Nuu ei aio antaa periksi; lisäksi Panu saattaa aavistaa periksiantamattomuuden niin voimakkaasti, että hänestä tuntuu, kuin hän olisi lukenut siitä jostain. Sitten Nuu ja Panu juovat viiniä, luultavasti katsovat televisiota sekä hyödyntävät tietokoneen mahdollisuuksia usein tavoin. Jossain kohtaa, jonka läheisyys on suoraan verrannollinen juotujen punkkupullojen määrään, Nuu ja Punkki saattavat Panun kotiinsa, sillä Panu ei tykkää nukkua vieraissa paikoissa, ja se on Punkille oikein sopiva iltalenkki; Nuu ei niistä lenkeistä niin välitä. Sitten kaikki menevät nukkumaan toivottavasti hyvillä mielin ja heräävät korkeintaan vienoon päänsärkyyn.

Hyvää viikonloppua kaikille höpönassuille siellä päätteiden edessä. Hyvin se menee.

Vastaisku haisee viinalle

Nyt oli pakko riehaantua suorastaan ja kirjoittaa vielä itse Panun jo meidän molempien osalta sivuamasta aiheesta, nimittäin kritisoinnista. En olisi voinut sanoa sitä Panua paremmin, että tosiaan meitä molempia saa vaikka kuinka neuvoa vaikkapa lampaan keritsemisessä tai tulensyöksennässä, ja jopa sanoa, että ollaan siinä todella huonoja; molemmissa lajeissa myös epäilemättä hyvin vaarallisia. Tästä esimerkkinä kerron teille, kuinka eräänä lähipäivänä kuskasin Mierolaista kotiinsa, ja otin ajaessani neuvoja kernaasti vastaan. Tämä johtuu siitä, että suuntavaistoni on poikkeuksellisen huono, ja toisaalta siitä, etten jaksa juurikaan pinnistellä muistiani tai kekseliäisyyttäni, jos joku muukin kerran voi neuvoa. Mierolainen oli tästä vilpittömästi yllättyneen kuuloinen, ja siksi minusta tämä olikin hyvä esimerkki; kauhean monet eivät tykkää siitä, että etenkään ajaessa niitä neuvotaan, mutta minäpäs en siitä kimpaannu, koska tiedän sen tulevan tarpeeseen.

Jos taas tiedän mokanneeni ja rankasti, olen todennäköisesti jo käynyt tekemässä askelkyykkyjä kipurajoilla rangaistukseksi itselleni, kieltänyt itseäni syömästä pastaa tai voileipiä useaan päivään sekä juonut pari pulloa halvinta punkkua, jotta saapuisin seuraavaksi päiväksi mahdollisimman lähelle maagista ei-haittaa-mielentilaa, joka itselleni on varsin zen. Mutta, jos joku siinä kohtaa jaksaa vielä kritisoida, ja mikä pahinta, alkaa eritellä tapahtumia ja kritisoida kaikkia erikseen, juon vielä viikon lisää. Sitten ei harmita, niin, kannattiko alkaa jauhaa niitä kaikkia pieniä yhdentekeviä speksejä, kun jo tiesin, että kokonaisuus on pilalla ja sillähän vain lopulta on väliä. Älkää. Etenkin, jos olen jo pyytänyt anteeksi äärimmäistä huonouttani, niin mielestäni sen pitäisi olla sillä selvä, tai parempi olisi olla, tai alan ryypätä. Taas.

(Oikeasti hallitsen juomiseni oikein hyvin, tämä on vain osa Nuuniksen tarunhohtoiseen sarjakuvahahmoon liittyvää hypetystä; varmistan vain jos vaikka äiti osaisi yhdistää minut jotenkin tähän blogiin. Enkä yleensä muutenkaan juo viikolla, äiti.)

Eilen yritin mennä etsimään Keskusaukiolta Pörrin autosta samalla reissulla sinne pudonnutta pölykapselia. Eihän sitä tietenkään löytynyt enää, spekuloinkin eilen, että aivan varmasti joku hippi on sen varastanut ja polttaa siitä parhaillaan marihuanaa rastat sotkussa haisten. Vaikka olen kohtalaisen hyvä kuski (nyt ei siis puhuta suuntavaistosta), niin jotenkin onnistun aina joko tärvelemään tai hukkaamaan miesten autoista vanteet taikka pölykapselit. Muistan aina, kuinka raavin erään exän alumiinivanteet kymmenien metrin matkan ajan katukivetykseen, enkä edes huomannut sitä, ennenkuin siitä puhuttiin ja saatoin palata tähän hetkeen, jossa se enemmän kuin ilmeisesti sattui. Nyt sitten olen hukannut Pörrin autosta yhden harvinaisen hienon ja kimaltavan pölkkärin, ja vaikka se on vain pölykapseli, ei sitä asiaa tule vähätellä, sillä jotkut miespuoliset henkilöt asennoituvat näihin asioihin kummallisen obsessiivisesti. Sitä vain täytyy koittaa ymmärtää ja olla ennenkaikkea vilpittömästi pahoillaan ja tarjoutua korvaamaan asia jotenkin, jos vain on mitään, mitä voin tehdä. Huoh, kauhea homma, koska lopulta se on vain pölykapseli.

Pörri tulee huomenna kotiin, ja odotan innolla ensinnäkin keskustelua pölykapselista (jos se ei huomaa sitä heti, niin aion sanoa, että se on sen omassa ajossa pudonnut, koska minähän olen tyttö ja ajan paljon varovaisemmin), ja toiseksi keskustelua matkan määränpäästä, koska mitä ilmeisimmin en sitä itse pysty päättämään autonomisesti. Viimeksi ko. puheenaihe päättyi melkein käsirysyyn, tai no siis jos nyt aletaan totta puhua, niin minun totaaliseen hermostumiseen Resident Evil 4:lle, mutta nyt alkaisi olla jo pakko päästä tuloksiin. Lisäksi tajusin juuri, että jään ensimmäisen Euroopan matkan takia paitsi Ensio Häkkisen kesteistä - taas! Tässä tuntuu olevan jo jokin korkeampi voima, joka estää minua milloinkaan pääsemästä niihin, tosin toivoisin tältä voimalta mielummin matkustelua kuin jotain kamalaa räkätautia.

My friends are getting married, I'm just getting drunk

Luin eilen Seiskasta (joo joo, I know), että ystäväni on mennyt naimisiin. No, tästä nyt voi jo päätellä, kuinka läheisiä me nykyään ollaan, mutta ennen kyllä oltiin hyviä ystäviä; nykyään me käydään kerran vuodessa nauramassa Kiasma läpi ja vaihtamassa kuulumiset. Mä epäilen, että ystävä "julkkista" ärsyttää se, että musta on tullut tämmöinen angstaava teini, jolla on sekä kevät-, kesä-, syksy- että talvimasennus ja välikausina pari päällekkäin. Ystävä "julkkis" kun on hirmuisen energinen, eteenpäin pyrkivä ja positiivinen ja iloinen ihminen - ehkä se tarkoittaa, että minäkin joskus olen ollut, en muista kun ahdistaa ja ketuttaa niin paljon että muistikin pätkii.

Mutta tarkoitus ei ollut aloittaa heti aamusta ruikuttamista (vasta lounaan jälkeen). Tarkoitus oli äimistellä sitä, miten SAIRAAN OMITUISTA on, että mun ystäväni naimisiinmenosta tiedotetaan Seiskassa. Siis koko Suomi Torniosta Iihin ja Turkuun saa nyt tietää, että ahaa, Panun ystävä "julkkis" on mennyt naimisiin. Ketä tämä palvelee? Ketä tämä kiinnostaa? Voi mitä, apua, mä sanon seuraavan kerran kun tavataan? "Luin Seiskasta, että tyyppi on mennyt naimisiin, onneksi olkoon?" Jotenkin ei haluaisi myöntää seuraavansa ystävänsä edesottamuksia keltaisen lehdistön kautta, ja siinä on vielä se ekstrailo, että pääsee tunnustamaan julkisuuden henkilölle lukevansa Seiskaa. (On mulla sentään joitain asiaa koskevia periaatteita: Seiskaa ei osteta vaan sen voi lukea vain töissä tai kampaajalla. Mutta silti.)

Naimisiin meno sinänsä vaikuttaa oikein mukavalta, jos ei lasketa häitä (sellaisia minä en haluaisi, ei saa nauraa mutta mä väitän oikeasti, etten pidä huomion keskipisteenä olemisesta, ja ellei toinen osapuoli suostuisi pukeutumaan tutuun ja laittamaan flamingohattua päähän niin enköhän se minä olisi).

Ystäväpiirini on kuumeisessa lisääntymisen ja suhteiden vakinaistamisen vaiheessa, joten meillä on häitä, no, yhtä paljon kuin ristiäisiä eli enemmän kuin hautajaisia. Häät ovat kivoja, koska niissä saa kännätä ja kaikki ovat koolla, eikä kukaan voi jäädä pois vedoten työstressiin tai angstiin (siis minä).

Hääpuheet sen sijaan ovat useimmiten uskomattomia. Jostain syystä monet ystävieni häistä on pidetty kirkossa, vaikka juhlaväki saapuukin sisään luimistellen maahan iskevien tulikivien pelosta ja pappia käy suunnattomasti sääliksi, kun se joutuu niin pieneen tilaan niin suuren pakanajoukon kanssa. Eikö sitä pelota? Tästä syystä ne usein näyttävätkin käyttävän puhettaan hääparille ilmaisena kirkon mainoksena; kerrankin kun on saatu oikein kunnon syntiä uhkuva lauma kirkkoon, niin eihän sitä tilaisuutta voi jättää käyttämättä. Viimeisimmissä häissä pappi ei puhunut oikeastaan mitään pariin liittyvää, vaan korosti vain sitä, kuinka tärkeää on "rukoilla yhdessä, käydä yhdessä kirkon toiminnoissa ja opettaa lapsetkin käymään." Kyllä pakanaa ketutti. Onneksi lapsesta on kasvatettu tervehenkinen ja arvonsa tunteva ateisti.

Näissä samaisissa häissä, siinä kohdassa kun saa "sanoa pari sanaa", kaaso piti pitkän puheen, joka perustui (tai no, oli) netissä kiertävään humoristiseen ketjukirjeeseen (tyyliin 50-luvun ohjeita miehen pitämiseen). Papin ilme oli aika kiinnostava, samoin varmasti morsiamen (eivät muuten ole enää naimisissa hekään, eivätkä väleissä kaason kanssa, kannattaako suhdettaan todella kirota rekisteröimällä se?). Se, että ollaan kaikki täysin maallistuneita ei tarkoita, etteikö sitä "Käytöksen kultaista kirjaa" kannattaisi joskus selata, ennenkuin pukee mekon päälle, astuu ovesta ulos ja painelee kirkkoon pitämään puheita. (Tai muutenkin.)

Järjestäessäni pari vuotta myöhemmin varsin erilaisia kirkollisia juhlia pappi kertoi, kuinka kaaso oli alkanut pitää pitkää huumoripuhetta kesken vihkimisen. Teki mieli pyytää anteeksi; toivottavasti kyse oli edes samasta ihmisestä, eikä junttikaasojen maanlaajuisesta trendistä.

Eräissä toisissa häissä pappi oli ilmeisesti yrittänyt ymmärtää "nuorisoa" ja pitää "paria kuvaavan" puheen; pari tapasi aikoinaan elektroniseen musiikkiin liittyvissä systeemeissä, ja toinen osapuoli työskentelee aiheen parissa satunnaisesti edelleen. Vaikutti vähän siltä, että google oli laulanut; pappi pitikin puheen sitten niistä aivojen välittäjä-aineista jotka vaikuttavat rakastumiseen, luetteli kuinka dopamiini syöksähtää aivoon ja serotoniini saa kiintymään toiseen. Lempikohtani oli se, kun pappi kertoi rakastuneen laajentuneista pupilleista. Niin, no. Jotenkin tuli mieleen, että taisi pappi pitää sitä, että on tekemisissä kyseisen musiikkityylin kanssa varmana merkiinä siitä, että "essopäissään ne on kuitenkin tavanneet". Seuraavaksi jälleen Panun tiedetunti:

Ekstaasi lisää serotoniinin ja jossain määrin noradrenaliinin vapautumista. Noussut serotoniinitaso selittää ekstaasin tyypilliset vaikutukset. Yleensä käyttäjä kokee ensin "kohahduksen", jota seuraavat rauhoittuminen, hyvänolon tunne, värien ja äänten voimakas aistiminen sekä syvällinen rakkauden tunne sekä omaa itseä, muita ihmisiä että koko ympäröivää maailmaa kohtaan. (Lähde: Wikipedia, johon myös pappi todennäköisesti tutustui puhetta tehdessään.)

Jossain vaiheessa huomasin, kuinka morsiamen olkapäät hytkyivät, ja luulin, että se itki. Ei se itkenyt. Se pidätteli kuulemma naurua.

No joo, ehkä se ei ole kaikkein helpointa keksiä kaikille yksilöllistä puhetta, ja vieläpä sellaista, joka uppoaisi kirkkokansaan, joka on eri sukupolvea kuin itse. Ja ehkä mä pidin sitä puhetta jotenkin hulvattomampana kuin se oli; oli kankkunen ja muutenkin omituinen olo. Ja btw, mä muuten kyllä itkin, ei siinä mitään.

Kyseisissä häissä luulin muuten koko hääjuhlan ajan sulhasen isää siksi papiksi, (hassua, mutta nyt kun alan miettimään, minusta tuntuu, että pappi oli vielä kaiken lisäksi nainen) ja joka kerta kun se tuli viereen, nostin ryhdin suoraksi, piilotin viinakset ja aloin jutella henkisiä. Sain tietää vasta pari viikkoa myöhemmin ("sähän vaikutit tulevan hyvin "Rantasen" kanssa juttuun", "öö, en mä tainnut nähdä koko miestä kertaakaan", "no siinähän te istuitte portailla ja juttelitte pitkät pätkät") asian todellisen laidan, ja henkilö pitää minua vissiin edelleenkin harvinaisen ryhdikkäänä ja henkevänä nuorena naisena.

Pontikalla oli osuutta asiaan, kuten moneen asiaan sinä kesänä. Needless to say, aamuysiltä lähtenyt lentoni Barcelonaan ei kuulu elämäni huippukokemuksiin.

Ai niin, ja he kyllä ovat edelleen yhdessä, ovat olleet jo vuosia.

Haluan saada tuloksia koska olen hyvä tutkija ja elämä on kaunista ja luovaa

Aloitettiin tänään muuten suomen kielen opiskelu koodinimi "Professorin" kanssa. Mä annan joka päivä viisi lausetta, jaetaan niitä osiin ja taivutellaan verbejä ja katson, että lausuminen menee oikein, ja sitten "koodinimi Professori" opettelee ne. Se on sinänsä hirveän kiitollinen opetettava, että se on hirveän älykäs ja hyvämuistinen (tosi ihme juttu, tyyppi on kohta nanoteknologian tohtori...)

Tän illan lauseet olivat:

1) Olen hyvä tutkija
2) Elämä on kaunista ja luovaa
3) Jumala loi maailman
4) Minulla on kaksi hyvää suomalaista ystävää
5) Haluan saada tuloksia

Tästä tuli hyvä mieli Panullekin:)

Smells like teen spirit (or biowaste)

Vaikka mulla on uusi, hieno ja kiiltävä ja tosi tumma tukka (melkein musta!!) ja mulla on varmaan neljä kiloa yhtä mun lempiruoista (okei, haluatte kuitenkin tietää: 1) palak paneer eli pinaattia tuorejuustolla 2) soijarouhemakaronilaatikkoa ja säilykepunajuuria 3) Panun oma tulinen soijasuikale-kasviskermakastike riisillä 4) KAALILAATIKKO! 5) Subwayn vegepihvisubi sinapilla ja tabascolla), joka on muhinut nyt kahdeksan tuntia uunissa mua kotiin odottamassa ja kaksi uutta levyä (Nightwishia, hmm, tämäkin on outoa), mulla on siltikin jotenkin nihkeä olo. Ahdistaa. Masentaa,väsyttää ja vituttaa. Jatkuvalla syötöllä. Mä en tajua mikä mun elämässä on muka olevinaan näin keturoillaan, että joka päivä on oltava angstissa ihan kuin lasissa olisi 14 eikä hitosti paljon enemmän?

Kohta mä taannun varmaan kuuntelemaan Within Temptationia ja repimään julisteita seiniltä itseäni viillellen (monimutkaista akrobatiaa, mutta yrittänyttä ei laiteta).

Se ei auta yhtään, että ärsyttävät, vain virtuaalimaailmassa olemassa olevat ihmiset tyyliin Mierolainen tökkivät mua provosoivilla teksteillään kuin parhaatkin (öö, Agent Provocateurin rintsikat? Kerro nyt, Miero, kun kerran termin tiedät niin varmasti tiedät tämänkin: onko niitä saatavissa Suomesta?) Fennian DJ:t entisen tupakkalain aikaan (DJ seisoi aina ennen korokkeella kädessään parimetrinen keppi, jolla tökki ihmisiä, lähinnä Panua, jotka eivät osanneet tupakoida oikeilla alueilla).

No, tämä vitutus oikeastaan lähti tänään meilistä, jossa mua syytettiin siitä, etten huomioi toisten aikatauluja tai jotenkin "ymmärrä" niitä, johon en voinut vastata kuten siihen olisi tullut oikeasti vastata (ette todellakaan_halua_tietää mitä siihen mun mielestä olisi pitänyt vastata) ja johon ei voinut kertoa kaiken viivästymisen oikeaa syytä kuulostamatta syitä toisten päälle vierittävältä laiskalta luuserilta. Perkele. Joku maanantai mä varmaan kävelen sisään tonne kouluun, tulitan kaiken ja kaikki paskaksi, käperryn palloksi ja hyräilen "I don't like Mondays":sia kunnes mut tullaan viemään pois. ( No niin, ja nyt mun IP on seurannassa ei ainoastaan huumeviitteistä vaan myös mahdollisista tulevista school shootingeista, hienoa. Pasilassa tavataan!)

Kuten olemme Nuun kanssa kerran keskustelleet, me molemmat inhotaan kritiikkiä ihan hirveästi, koska me ei oikein ymmärretä, minkä takia jonkun pitää tulla kertomaan meille jotain, mikä me jo tiedetään ja mistä me ollaan ruoskittu itseämme jo rankemmin kuin kukaan ikinä voisi ruoskia (paitsi ehkä muinaiset roomalaiset) jo päiväkausia ennen kuin muut keksivät, että niin kannattaisi tehdä. Kun on oman itsensä pahin tuomari ja pyöväli, vituttaa että joku tulee kertomaan, että "joo tämä ei ollut hyvä". Ai JAA, kun mä luulin että se oli ihan VITUN HYVÄ. Antakaa olla. Mulla on ainakin ihan tarpeeksi rankkaa jo ton oman sisäisen pilkunviilaajani kanssa, ja Nuukin juo ihan liikaa.

(toim. huom. teille, joiden sormet on jo näppäimistöllä valmiina avautumaan siitä, kuinka on ärsyttävää kun urpot luulee tietävänsä kaiken: kyse ei tässä kohden nyt ole siis asioista, joista emme oikeasti tiedä mitään. Kutsun teidät kaikki vaikka porukalla antamaan kritiikkiä siitä, kuinka Panu siivoaa tai kuinka Panu ja Nuu tekee tieteellisiä nanobiologian kokeita tai keritsee lampaita. Kyse ei nyt ole siitä, senkin besserwisserit!)

No, okei, kaikki ei tunne meitä, (Nuu, kerro jos haluat että poistan sut tästä, on varmaan nihkeätä kun joku jaksaa tehdä luonnepaljastuksia me-muodossa sulta kysymättä) mutta kannattaisko hei oikeesti tehdä yhteistyötä vaan jengin kanssa joiden luonteet tuntee niin kaikkia vituttaisi vähemmän?

Hmmm....niin mun piti kirjoittaa hajumuistista. Hajumuistihan on (Pekka Routalempi-äänellä:) jännä juttu. Jopa niin jännä, että sitä on käsitelty aikaisemminkin tällä blogistolla, mutten muista milloin. Itseasiassa hajumuisti on niin jännä juttu, että sen lisäksi, että aion kirjoittaa siitä toistamiseen, aion esittää, että siitä kirjoitettaisiin säännöllisesti: Nuu! Ilmoitus: Torstai on sitten tästä lähtien hajumuistista kirjoittamispäivä. Kun jutunaihe loppuu, sulkeutuu blogi. Tässä säännöt, let the games begin!

Hajumuistista halusin kirjoittaa siksi, että tyhjensin meidän bioroskiksen. Mehän ollaan liikuttavan innokkaita kierrättäjiä, mutta tosi kiireisiä (no muut on, mä en, mutta mä taas oon laiska), joten välillä kamaa kertyy. Tämä kyseinen roskis oli marinoitunut jo kauan, ja oli aika hellusen näköistä se kama (bioroskishan ei muutenkaan ole nätti, ei millään pahalla): kasvoi vihreää karvaa, eritti ruskeaa tahmaa, huokui pahuutta. Mä yritin tyhjentää sen ilman, että pääsisin selville siitä, miltä se haisi (mun mielestä riitti, että yksi mun aisteista oli ollut sen kanssa tekemisissä), mutta salakavalasti löyhähdys kuitenkin löysi tiensä kärsääni. Mutta mitä tapahtuikaan? Panu sai lämpimän muisto-elämyksen ja tuli hyvälle mielelle.

No niin. Mä olen varmaan maailman ainoa ihminen, jolle homeisen bioroskiksen aromit tuo mieleen hyviä muistoja, mutta toisaalta, maailmassa nyt on joka asialle yksi ihminen. Tälläkin hetkellä maailmassa on varmaan yksi ihminen, joka esim. istuu sipulin päällä. Usko pois.

Eräs partavesi taas ei tuo minulle lainkaan hyviä muistoja, mutta onneksi se on menossa jo vähitellen pois muodista - onneksi siitä ei tullut klassikkoa, sillä olen nukkunut sen ympäröimänä liian monta yötä pystyäkseni kohtaamaan saman tuoksun keskellä päivää kassajonossa. Eräs ystäväni taas rakastui mieheen, joka käytti samaa partavettä kuin hänen isänsä; vaikka Freud olisikin varmasti ollut innoissaan, oli tytsyn pakko pyytää tulevaa aviomiestään vaihtamaan merkkiä, ettei tulisi liian outo olo, mutta ehtihän siinä jo pari kertaa outo olo tulla. (Nykyään herra saa vaikka kylpeä siinä jos huvittaa, sillä avioerohan moisesta meiningistä seurasi.)

Sisujen ja Mynthonien tuoksu taas tuo elävästi mieleen kesäkuumat, tunkkaiset ja huonovointiset automatkat kesämökille ja kyltit "900 kilsaa sinne missä haluaisit jo olla" kun huono olo on jo. Tupakan tuoksu taas tuo mieleen isän, mutta myös ne miehet, jotka ovat isän jälkeen tulleet ja jotka kaikki ovat myös tupakalta tuoksuneet. (Okei, Freud, pää kiinni.) Siitä tulee myös mieleen se hetki, kun oli ekan kerran sekaisin, koska tupakastahan se johtui. Määän, että se potki silloin joskus. Nykyään samaan tilaan ei pääse millään paitsi ehkä tukkihumalalla (ja siten, että juo viisi tequilaa, laittaa kypärän päähän ja antaa jengin hakata pesismailoilla siihen kypärään).

Eräät nahkaiset ajohanskat taas tuoksuvat vuosi vuodelta vähemmän entiseltä omistajaltaan, ja pian ne ovat vain, no, nahkaiset ajohanskat, minulle liian isot mutta ehkä tulevalle aviomiehelleni (tms. ) ihan sopivat (pistin sitten pystyyn omat Tuhkimogeimitkin tässä ohella: kenelle nämä hansikkaat sopivat saa Panun ja puolikkaan HOAS:in soluhuoneesta sekä rikkinäisestä läppäristä!).

Hajumuisti on myös syy siihen, miksi Nuun omituisen näköinen pötkelönmuotoinen eläinlapsi pyrkii koko pienen ruumiinsa voimin aina kaikkien pahimmilta haisevien spurgujen luo: tuoksuu ihan äitiltä paitsi paremmalta!, "Äiti, onko se isi?" (Mikä on minusta mukavaa: harvaan pitkän linjan spurguun yhdistetään mitään positiivisia superlatiiveja, mutta pötköpä yhdistää.)

Haju on siis jännä asia. Mikään muu aisti ei, ainakaan mulla, ole niin lähellä sydäntä, mistään muusta ei saa niin instant-reaktiota - kuin napista painamalla. Se on yksinkertaisesti jännä juttu. Ihminen on jännä juttu. Ja sitten tieteisosastoon:

Haa! Googletin, ja HAA! tässä painavaa tieteellistä todistusaineistoa, lukekaa ja itkekää:

Hengitysilman kemialliset aineet liukenevat nenän limakalvon limaan ja ärsyttävät hajusoluja. Hajuradan ensimmäiset neuronit ovat hajureseptorisoluja, joiden soomat sijaitsevat hajukäämissä. Hajukäämistä lähtevät hajuradan toiset neuronit, jotka päättyvät isoaivojen kuorikerroksen hajualueelle, joka on osa tunne-elämää säätelevää keskusta.

OSA TUNNE-ELÄMÄÄ SÄÄTELEVÄÄ KESKUSTA!

Huh huh, sanon minä. Huh huh. On se niin jännä juttu.

Sweet dreams are made of these (or Ville Valo)

Tänään kirjoitin pakettitarraa sellaisella oikealla vanhanaikaisella kirjoituskoneella, joka oli kyllä sähköinen, mutta kuitenkin siis toimi sillä mekanismilla, että se lyö välittömästi kirjainnapin painalluksen jälkeen valitun kirjaimen paperiin. Siinä nakuttaessani olin aivan varma, että teen virheen (niinkuin yleensä aina teenkin; juuri eilen kirjoitin jonkun osoitteeksi Pöllökaru vaikka r:n paikalla piti luonnollisesti olla t), ja olen aivan paineissani siitä, ettei maailma pelastu, koska teen niin paljon roskaa kun typotan. Tietokoneella kirjoittaessani en ole yhtään huolissani, enkä edes typota niin paljoa vaikka kirjoitankin puolet nopeammin vähintään. Jotenkin tietoisuus siitä, ettei saa epäonnistua, lisää sen riskiä eksponentiaalisesti, niillä on järkyttävän paraabelinen käänteinen riippuvuus. (Tiedän ettei käänteisen riippuvuuden kuvaaja ole paraabeli, mutta pidän siitä sanasta kovasti, ja koska tämä on mun blogi, saan sitä käyttää parhaaksi näkemälläni tavalla - enkä myöskään kaipaa kommentteja siitä, kuinka kirjoituskoneen tekstiä voi korjata; ei se koskaan kumitu kokonaan, joten se on yhtä tyhjän kanssa).

Epäonnistumisen pelko siis saa epäonnistumaan. Aika monissa asioissa liika yrittäminen kostautuu muutenkin, ja tekisipä mieleni vähän pohdiskella sitä myös ihmissuhteiden kohdalla. Jotenkin tuntuu, että ne, jotka kipeimmin tarvitsevat ihmissuhdetta, eivät sellaista löydä, ja jotenkin sen olisi helppo ainakin ajatella johtuvan juuri tämän kaltaisesta ilmiöstä. Toisaalta ne, jotka eivät hakemalla hae mitään, tai ovat jopa suhteessa jonkin kolmannen läsnäolemattoman osapuolen kanssa, saavat toisinaan osakseen huomiota jopa kiusallisuuteen asti. Tämän voisi katsoa johtuvat siitä, ettei heidän tarvitse kontrolloida tekemisiään tehdäkseen vaikutuksen toiseen; sensuroida puheitaan tai yritettävä olla sulokas ja estää nenää kiiltämästä. Heidän ei tarvitse onnistua missään, eikä siten myöskään pelätä epäonnistumista, koska siinä kohtaa kyse ei ole oikeastaan mistään muusta kuin olemisesta, ja parhaassa tapauksessa hauskanpidosta. Tässä on siis yksi erittäin selkeä vääryys, epäjohdonmukaisuus ja hankaloittava tekijä.

Olen viime aikoina kuunnellut oikeastaan ainoastaan HIMin musiikkia. Erityisessä suosiossani ovat levyt Love Metal ja Venus Doom. Siitä puolestaan olen määrättömän katkera, etten koskaan ole nähnyt sopimattomia unia, itseasiassa nyt kun oikein mietin niin mitään unia Ville Valosta. Mitenköhän se on mahdollista, sillä kaikista muista maailman ihmisistä olen varmasti nähnyt jotain unta, ja mitä suurimmalla todennäköisyydellä vielä sopimatonta, tai ainakin vähintään K-15-unta. Onkohan osuudekseni jäävä se, kun näin Villen kerran Lostarissa? Vaikka sekin oli hienoa, niin mielummin näkisin siitä unia kuitenkin, jos saa valita vain yhden. Mieluiten tietenkin valitsisin kaikki.

Mitäänsanomatonta aamujorinaa

Koska mä kävin jo bloggaamassa Mierolaisen kommentit täyteen, tänne ei tarvitsekaan oikeastaan kirjoittaa enää mitään. Sori, Miero, mutta sulla on vaan siellä niin matalat nuo sähköaidat, että pääsen aina kiipeämään niiden yli, vaikken haluaisikaan.

Tänä aamuna ulkona on tosiaan ihan Brittein saaret (kts. Mierolainen). Tosi tyypillistä, että Suomelle käy just näin: kun ilmasto alkaa muuttumaan, tulos on tämä. Ei VOINUT tulla vaikka sitten helteitä talveksi (jos tää pallo kallistuis vähän...no, ehkä ensi vuonna), tai sitten pysyä se lumi ja olla nättiä ja lapset kiljuu pulkkamäessä ja lumipallo mäiskähtää rehtorin takaraivoon. Ärgh. Mä kaipaan talvea, mä pidän talvesta. Silloin on nättiä ja saa pitää kaulahuiveja ja pipoja ja juoda jotain lämmintä kun tulee sisään (ja Nuu voi kertoa, miltä tuntuu lämpöinen koiranpentu jaloilla talvella, niin!) ja ehkä vähän terästääkin, koska on niin pirun kylmä.

Mun lapsuuden talvet on miinus 30-asteisia, varsinkin Lapissa vietetyt. Mä en voi ymmärtää tällaista pelleilyä. Mä en ostanut edes talvitakkia tänä vuonna. Suomen kielikin on vaarassa: mitä käy äitini hellimällä termille välikausi? (Joka syksy hirveä kriisi, että onhan koko perheellä nyt välikausikengät ja välikausitakki ja sitten TALVIkengät ja TALVItakki - välikausi oli usein myös salamerkitys ASIOILLE JOITA PANU HALUAISI OSTAA MUTTEI SAANUT; Juu ei tuota osteta, tuohan nyt on tuommoinen välikausitakki, ei sillä tarkene enää kuin viikon. Juu, välikausikengät. Ei. Välikausiasioiden ostamiseen oli ilmeisesti tarkoitettu vain yksi tietty viikko vuodesta, mutta kukaan ei koskaan kertonut, mikä viikko se niistä oli.) Aikuisena on ihanaa, kun saa ostaa mitä haluaa, mutta toisaalta, eipähän ole varaa ostaa yhtään mitään kivaa. Kolikon kääntöpuoli täällä taas hei.

Mä olen tänäänkin vain töissä, sekä yritän järjestellä tapaamista ihmisille, jotka eivät halua toisiaan tavata. Mä olen ollut tällä viikolla niin paljon töissä, että mä näinkin heti sitten yöllä painajaista ex-ex-töistä jossa menin duunikaverin kanssa Näsinneulaan syömään ja meille tuotiin viinipullo, joka oli tyhjä. Paha, paha. Ensi viikolla en kyllä mene ollenkaan töihin ettei mun ihana unimaailma (jossa on hauskempaa kuin hereillä) mene pilalle lopullisesti.

Tää viikko on muuten siitäkin persheestä, että mun ei pitäisi olla täällä, vaan reissussa, kännissa palmujen alla. Koska nyt on toisen asteen koulujen loma, ja erään ystäväni (joka menetti onnettomuudessa erään ruumiinosan joita onneksi oli kuitenkin alkutilanteessa kaksi) piti saada hieman rahaa vakuutusyhtiöltään, jotka me vastuuttomat nuoret aikuiset oltiin päätetty karata jonnekkin lämpimään kulauttamaan kurkkuun. No, eihän ne tulleet ajoissa, minkä vuoksi mä kärvistelen täällä jalat märkinä ja kaamosmasennuksen viime haituvia hätistellen. Menemme siis kesällä.

No, nyt mä alan tekemään aamiaista, koska onnistuin oikeasti jopa käymään kaupassa eilen: mulla on herkkuja. Tänään syödään avokadoja, appelsiineja ja munakasta. Nam. Ja värjätään tukka tummemmaksi, koska aina kun värjää tukan, tulee ihan uusi fiilis. Ja nyt kun on brunetti, voi värjätä tukan niin usein kuin haluaa, eikä ikinä käy niin, että hiukset on värjäyksen jälkeen ihanan väriset, muttei päässä.

Crazy words and lying words, hazy words and dying words

Kun lähdin tänään kotoa kohti elämää eli töitä ja koulua (ja etenkin kouluruokailua!), se tipahti luukusta: pitkään odotettu Chicks on Speedin "99 cents". Hetkeksi melkein riemastuin ja tein pienen hypähdyksen (semmoisen kuin elokuvissa, jossa kannat kalautetaan yhteen ilmassa), mutta se meni aika nopeasti ohi: Eipäs nyt innostuta. Mutta hienoa: siivousmusiikki on täällä, ja kämppä saa nyt kyytiä! Shooting from the hip! Kämpän lisäksi myös kaali saa nyt kyytiä (siitä tulee kaalilaatikkoa). Hai-kaadi jai hippi hai-kaadi jei!

Chicks on speedhän on ihan meitsin lempparein (pakotin kerran kaverin kolmikymppisillä DJ-herrat soittamaan "Wordy Rappinghoodia" kello seitsemän aikaan aamulla repeatilla niin monta kertaa, että sain "toivekiellon" - vaikka herrat ovatkin luottotiskijukkiamme, eivät ne kuulemma sentään jukebokseja ole, tai ainakaan jumittuneita sellaisia (jäkä jäkä!).) Jostain ihmeellisestä syystä mulla on kuitenkin ollut Chickseiltä omistuksessa aina vain digitaaliset (kröhöm, joo) versiot. Syksyllä, kun kone kuoli (no, kuoli tai tapettiin) aiheuttaen paljon oheisongelmia (mm. ehkä sen että otin loparit vaikken oikeastaan halunnut ja melkein hermoromahduksen), se myös söi mun vuosien varrella sinne säilömäni musa-aarteet ja naarmuttuneiden levyjen turvakopiot. Including Chicksit. Ja, ihme juttu, huomasin pian, että nehän on mun arkimusaa. Jokapäivästä kauraa ja noin. (En ole sen jälkeen tietenkään siivonnut kämppää, koska Chicksit on mun siivousmusaa, ja vaikka kuinka olen muuta yrittänyt, ei se auta: Chicksit on mun siivousmusaa.)

Tuhoja korjaillaan edelleen, mutta onneksi mulla näyttäisi suurimmasta osasta musiikkiani olevan myös ihan levyversiot. Chickseistä nyt ei, ihme juttu. Vaikka aina haluan, että kaikesta on levyt. Outoa. Ehkä ne on hävinneet, ehkä ne on jossain lasinalusina? (Onneksi en enää nykyään pidä jatkoja, saan pitää omat levyni itselläni eikä kukaan polta reikiä mattoon. Nyt mä poltan reikiä toisten mattoihin. )

Tämä kaiken tuhonnut, surullisenkuuluisa kone on muuten uskomaton: aina kun sitä yrittää korjata, sitä alkaa vituttaa, ja se sulkee jonkin osansa eikä sitä enää ikinä löydy. Tulee elävästi mieleen se masentunut robottiparka "Linnunradan käsikirjassa liftareille", mikä sen nimi nyt olikaan? Marvin!! Marvin, It's Okay!

Koulusta ei mitään mainittavaa, paitsi että on käynyt ilmi, että muita (kuten toimeksiantajia, ohjaajia jne.) kiinnostaa meidän opinnäytetyö ihan tasan saman verran kuin meitäkin; taivuta etusormi ja peukalo kaarelle niin että niiden päät kohtaavat, niin näät, kuinka paljon. Toisaalta ihan hyvä; opinnäytetyömme kun todellakin vaatii tiimityötä, ja no, meidän tiimillämme näyttää ainakin olevan jotakin yhteistä.

Töissä oli taas vaihtelevaa. Meillähän on siitä raskasta, että joka kerta kun tulen töihin, on järjestystä vaihdettu ja kaikki kamat ovat eri paikoissa kuin viimeksi. Tavarat siis hakevat paikkaansa. Kysymys mielestäni alkaisi vähitellen kuulua, kuinka kauan on tarkoituksenmukaista, että esim. nitoja hakee paikkaansa.

Hmm, tostakin tuli mieleen Marvin. It's Okay!

Duuni, tosiaan. On muuten iso ihme, etten mä ole juuri mun duunista blogannut, mun duuniyhteisö on nimittäin aivan kuin sarjasta "Kymppikerho" jos se olisi suomalainen (siis se lentoyhtiöjuttu missä ne kaikki vaan hässii keskenään ja laittaa toistensa drinksuihin kaikkea tyrmäävää), miinus huumeet ja näpsäkät työasut (believe me). Koska kyseessä on Suomen-versio, on siihen tietenkin uskottavuuden hakemiseksi lisätty hieman tragediaa ("Pahaa maata" ei olisi voitu tehdä kuin Suomessa, oikeesti), mutta valitettavasti aika ontuvaa: TÄYSIN epäuskottava prosenttiosuus työyhteisöstäni on vastikään menettänyt jonkun heille läheisen. (Ei Suomessa kyllä ole koskaan osattukaan käsikirjoittaa viihdettä.)

Tämän lisäksi epäuskottava (believe me) prosenttiosuus meistä on seksuaalisesti jollain tavalla vinokkaita, eikä meitä edes ole niin vähän, että ne prosenttiosuudet vääristyisivät (esim. kaksi, joista toinen on viime viikolla orpoutunut transseksuaali ja toinen surua kohtaamaton hetero: 50 PROSENTTIA TYÖYHTEISÖSTÄNI ON SUREVIA TRANSUJA!), vaan ihan oikeasti, se on outo paikka.

Mä en nyt aio tarkentaa sen tarkemmin, mihin lohkoihin ja segmentteihin mä näiden määritelmien suhteen siellä töissä sijoitun, mutta sen verran on pakko sanoa että kotoisa on olo ja että kahvitaukokeskustelut ovat omaa luokkaansa.

No joo. Ei mun duuni itseasiassa ole lainkaan niinkuin "Kymppikerho", sillä vaikka me dokataankin, me dokataan lähinnä kotona ja jos jossain muualla dokataankin joskus, niin ei ainakaan missään kovin makeassa paikassa. Eikä meistä kukaan hässi keskenään, vaan parisuhde on itse asiassa meillä se vallitseva olomuoto. Eikä kukaan meistä ole erityisen "cool". Ja ne työasut.

Onko kukaan nähnyt elokuvaa "Little Miss Sunshine?". No, semmoinen meidän työyhteisö enemmänkin on.