tiistai 24. huhtikuuta 2012

You can get addicted to a certain kind of sadness

Tällä hetkellä kuuntelen koko ajan ja repeatilla pelkästään tätä biisiä, Gotyen Somebody That I Used to Knowta. Olin kuullut sen radiossa, ja sitten kuulin sen lempiohjelmassani American Idolissa, tässä linkki vielä siihenkin. Tuossa rainassa olevalla Elise Testonella on sellainen lauluääni, jonka haluaisin itselleni. Tää biisi ei ole sille kaikista paras, mutta tsekatkaa joku muu. Duon toisen osapuolen eli Phillip Phillpsin taas voisin ottaa laulamaan mulle iltasatuja vaikka jokikisenä iltana, se on aivan ihana. Joka tapauksessa, toihan on ihan tykki biisi. Viimeksi jäin yhtä pahasti jumiin Reckless Loven biisiin Hot, josta saa nolouspisteitä aika paljon, mutta onneksi hyvää mieltä sitäkin enemmän. Vähän aikaa sitten olin ihan koukussa Led Zeppelinin Dyer Makeriin, ja Nirvanan Pollyyn, ja HIMin Please Don't Let It Go'hon, jonka osaan soittaa myös kitaralla. Kiva, että nyt on joku tuorekin biisi. Kiva, että on musiikkia. Haluaisin mennä johonkin, missä musiikki soisi kovalla. Basso melkein tuntuisi vaikuttavan sydämen rytmiin. Seuraavakin biisi olisi juuri se, minkä toivoisinkin sen olevan, ja sitä seuraava se suosikki, jota en edes muistanut.

Pari viikkoa sitten, tai siis pääsiäisenä, olin Panun kanssa elokuvissa ja syömässä. Käytiin katsomassa Nälkäpeli. Se oli hyvä, ja itkin pitkästä aikaa elokuvateatterissa. Viime kerran itkin kun olin katsomassa jotain rakkauselokuvaa ihan yksin, ja se oli jotenkin kummallista. Syömässä käytiin etiopilaisessa Queen Shebassa, jossa ruoka oli hyvää ja edullista. Syötiin Panun kanssa käsin, kuten perinteisesti kuuluu, ja saatiin kauhea sotku aikaan mutta se oli kivaa ja jotenkin lapsekasta. Viime viikonloppuna oltiin niinikään Panun ja siskonsa Pöntön kanssa taas elokuvissa, tällä kertaa katsomassa kirjana kaikkiin meihin dramaattisesti vaikuttanut Poikani Kevin. Se oli juuri sellainen kuin ajattelinkin sen olevan, kammottava ja ahdistava, sekä lisäksi kronologisesti poukkoileva. Syömähommia harrastettiin sillä kertaa japanilaisessa Tokyo 55:ssa, jossa en ennen ollutkaan käynyt. Sushi oli hyvää ja valkkari kylmää. Molemmilla kerroilla oli mukavaa se, että teki jotain erilaista perinteiseen baariin menemisen sijaan, ja seuraavana päivänä oli ihan elossa. Tuollaista pitäisi tehdä enemmän.

torstai 19. huhtikuuta 2012

Linja-autossa on tunnelmaa

Minä kuljen aamuisin töihin bussilla. Alkuillasta, kun pääsen töistä, menen töistä myös kotiinpäin bussilla.

Se linja, jolla menen, on aika pitkä. Sellaisilla on kai tapana olla myös aikataulutettuja ohitusaikoja. Useimmitenhan aikatauluissa korostetaan, että pysäkinohitusajat ovat arvioituja, ja siltä ne usein myös tuntuvat. Kuitenkin, se bussi jolla minä menen, pysähtyy aikataulutetusti seuraavalle pysäkille siitä, josta nousen kyytiin. Se on hyvä, koska vaikka siinä joskus seistään vähän, saan aina istumapaikan. Aikataulutetulla pysäkillä nimittäin tulee kyytiin työmatkamatkustajia toisista julkisista kulkuneuvoista, yleensä aika paljon. Toisaalta, kun tulen kotiinpäin, harmittaa välillä kun bussi seisoo kun itse jäisi seuraavalla pysäkillä pois. On kauhean vaikeaa puntaroida sitä, että kävelisikö nopeammin perille, ja jaksaako tänään kävellä vai odottaako mielummin. Yleensä hyvällä ilmalla kävelen, tai jos olen muuten erityisen kärsimätön.

Bussissa istun mieluiten töihin mennessä etuosan niillä penkeillä, joiden selkä on menosuuntaan. Siinä on kaikista pienin mahdollisuus saada ketään istumaan viereensä. Muuten se ei sinänsä haittaisi, mutta sitten joutuu tönimään jos haluaa puhelimen taskustaan vaihtaakseen vaikka biisiä. Jotkut ihmiset myöskin haisevat pahalle ja jos on sateinen ilma, niin toisten märät takit kastelevat, tai sitten itse kastelee niitä muita. Sitten taas kun tulen kotiin päin, istun sisääntullessa katsottaen oikealla ensimmäisillä penkeillä bussin takaosan ylemmällä tasolla. Siitä pääsee hyvin pois. Kun menen muiden ihmisten perässä bussiin, toivon aina, etteivät he istuisi juuri sille paikalle. Ihmeellistä kyllä, usein he eivät istukaan.

Usein bussilla tulee samaan aikaan tyttö, joka näyttää ihan norjalaiselle kuolonmetallin laulajalle. Mietin aina, että mitäköhän sen vanhemmat tykkää, koska se tyttö ei ole kauhean vanha, vaan asuu varmaankin vielä kotona, tai lastenkodissa. Joskus bussilla kulkee myös emorokkaripoika, jolla on Dr.Martensin maiharit ja niin uskomattoman kireät pillifarkut, että henkäisen aina vähän nopeammin kun huomaan sen. Tänään taas bussilla tuli kalju mies, jolla on todella kauniit, kaartuvat ripset ja natsimainen pukeutumistyyli. Tänään myös bussilla tuli tyttö, joka istui viereeni ja puhui koko matkan kovaäänisesti puhelimeen työasioista, eikä kovinkaan mairittelevaan sävyyn. Tyttö nimitti työtovereitaan sellaisilla nimillä kuin perseennuolija, paskanaama ja mitä niitä oli, ja eihän sellainen ole viisasta ja mua nolotti sen puolesta. Yleensä bussissa kuuntelen musiikkia kuulokkeilla, mutta tänään en jostain syystä sitä tehnyt. Usein myös luen kännykästä blogeja, mutten enää jaksa lukea uutisia ilmaislehdistä, koska se on täydessä bussissa liian hankalaa ja ärsyttävää, ja luen uutisia kuitenkin netistä töissä.

Busseissa harmittaa joskus se, että niitä menee harvoin. Onneksi tämä linja, jolla kuljen työmatkani, kulkee työmatkaajien prime time -aikoina jopa viiden minuutin välein. Se on mukavaa, koska silloin ei tarvitse tähdätä pysäkille ihan minuutilleen, eikä kaikki ole piloilla jos myöhästyy yhdestä. Joskus on sellaisia viikkoja, että joka aamu näen, kuinka edellinen bussi juuri lähtee pysäkiltä kun pääsen mäen siihen kohtaan mistä pysäkki ilmestyy näkyviin. Siitä ei ehdi enää juosta, voi vain hyväksyä kohtalonsa. Silloin aina mietin, mikä tekoni sai myöhästymisen aikaan. Se, kun palasin vielä hakemaan eväsrahkan vai se, kun sain rannekorun kiinni vasta kolmannella yrittämällä.

Mitä mieltä te olette busseista?

keskiviikko 18. huhtikuuta 2012

Keltaiset muovipussit ja muumimukeja

Melkein kaikki tietää, että inhoan aika paljon Stockmannin hulluja päiviä. Muutenkaan en oikein Stockmannista välitä, alennusmyynneistä taasen välitän, mutta noiden kahden yhdistelmä on pelkästään kammottava. Onnistun näemmä aina olemaan töissä jossain jonkun Stockan lähettyvillä, ja siten hyvin tietoinen milloin tipunvärinen sekoilu on alkamaisillaan. Tänään tepastellessani työtehtävien ääreen oli ihmisiä kerääntynyt hyvissä ajoin jonottamaan ovien aukeamista. Nämä ihmiset olivat niin tosissaan sen jonottamisen kanssa, että eivät voineet yhtään väistää, ilmeisesti ohittelun pelossa, vaikka otin parhaan tärkeä ja kiireinen eikä shoppaileva -bisnesilmeeni. Onneksi olin bussissa jo varautunut tähän ja naputellut iPhonen iPodiin erittäin korkealle volyymille Children of Bodomia, joka tasoitti vitutusta yllättävän paljon. Töissä sitten daamit miettivät, minä päivänä mikin olikaan tarjouksessa ja mihin aikaan olisi paras mennä ostoksille. "Tahtoisin vaan sen yhden kevättakin", yksi huokaisi, johon itse vastasin että "tahtoisin vain kuolla". Kukaan ei reagoinut siihen mitenkään ja mua nauratti ihan saatanan paljon. Muutenkaan töissä ei oikein tajuta mun vitsejä, mutten enää alkuhämmennyksen jälkeen enää useimmiten jaksa siitä piitata. Aluksi testailin vitsejäni myöhemmin niihin, jotka yleensä nauravat, ja totesin etteivät ne ole ainakaan ratkaisevasti huonontuneet (tai parantuneet, noh siis muuttuneet). Siellä töissä myös keskustellaan vakavasti muumimukikokoelmista, jopa niin vakavasti etten ole kehdannut sanoa että inhoan muumeja, vaikka yleensä pieni provokaatio on aina paikallaan. Silloin vain selaan kännykästäni Instagrammia, johon olen aivan totaalisen koukussa ja johon haluaisin käyttää enemmän aikaa. Sinänsä kaikki internetsiset foorumit syövät aikaa toisiltaan, ja koska täällä blogihommissa olisi enemmänkin kiva heilutella sanansäilää ja piimäkirnua, pyrin välttelemään niitä, mutta aina ei onnistu.

Noin viikko takaperin irtosivat viimeiset ripsipidennykset. Ne oli olleet varmaan vuoden putkeen, ja sinä hetkenä kun viimeinen putosi, hieroin antaumuksella silmiäni, koska en ollut voinut tehdä niin tosiaan siihen vuoteen. Aika pimeää. Vakkari ripsihenkilöni matkusti jonnekin Indonesiaan kuukausiksi, ja ajattelin kyllä, että voisin laittaa ne sen jälkeen uudestaan. Sain myös suosituksen yhdestä toisesta paikasta, kun panikoin aamuista peilikuvaa, joka näyttää rumalle albiinopojalle, mutta on se silmien hierominen vaan mukavaa eikä ripsivärit päässä tilanne ole ihan toivoton.

Myin eilen sähköllisen akustisen kitarani takaisin sille tyypille, jolta sen ostin, koska se kinusi sitä jotain kuukauden särjettyään omansa. Nyt tarvitsisi ostaa siis uusi, ehkä joku joka ei olisi niin hieno kuin se vanha. Sellainen, jonka voisi ottaa mukaan vaikka puistoon. Vaikka en kyllä koskaan ehkä uskaltaisi sitä ottaa, koska puistoissa on tapana olla seurassa ja olen kauhean arka soittamaan niin että muut kuulee. Ehkä vähän huono ominaisuus jos olisi rokkitähti, mutta siitä ei tosiaankaan tarvitse vielä huolia, ei ehkä koskaan. Odotan kovasti sitä, että pääsee taas kesällä puistoihin juomaan kaljaa. Jotenkin sellainen luonnon helmassa ryyppääminen tuntuu sille, että olisi vähän parempi ihminen kuin silloin, kun juo pimeässä kotona tai baarissa ja ulkona sataa räntää.

sunnuntai 1. huhtikuuta 2012

Tom Cruise

Perjantaina keksin jonkun aivan mahtavan idean bloggaukseen. Sillä tavalla kun blogia ennen kirjoitettiin, eli ei vain lässytystä jostain mitä on tapahtunut ja miten ahdistaa ja väsyttää, vaan jonkun teeman. Esimerkkejä, teoriaa ja käytäntöä sekä omaa kokemusta. Sitten lähdinkin risteilylle duunikavereiden kanssa, enkä muista enää siitä mitään.

Joskus tuntuu sille, että olisi hyvä laittaa viinamäen hommat vähäksi aikaa tauolle, ja nyt on se hetki. Botskilla oli tosi kivaa, oikein vanhaa kunnon kreisibailaamista. Perjantaina lauloin karaokessa Peggyn, niinkuin aina. Kehuin pomoni ulkonäköä, koska se siihen selvästi pyrki. Join kaneliviskiä tamperelaisten sähkömiesten kanssa ja roikuttiin sängyissä päät alaspäin. Keskustelin viisikymppisen harrikkamiehen kanssa moottoripyöristä ja Neuvostoliiton ratsuväen marsalkasta Semtjonov Budjonnyista. Rummutin pöytää baarissa työkaverini laulaessa iskelmää. Katselin merta Tallinnan edustalla. Nukuin käsilaukku kainalossa yläpedissä enkä jaksanut aamulla lähteä maihin. Join konjakkia jo ennen aamukahvia, suoraan sänkyyn tarjoiltuna. Keskustelin liikaa strippareista, mutten aloittanut sitäkään keskustelua. Tunsin oloni rassukaksi, ja työkaverit toivat vuorotellen kahvia, jäävettä ja viskikolaa sekä silittivät päätäni kun lepuutin otsaa ravintolan tahmeaa pöytäpintaa vasten. Kun laiva tuli satamaan, menin ensin bussilla ja sitten junalla kotiin, ja meinasin nukahtaa molempiin. Kun raahauduin viimeisillä voimillani kotitalon pihaan, näin meidän taloyhtiön hallituksen puheenjohtajan, jonka kohteliaaseen small talk -yritykseen sain vastattua vain: "Anteeksi, olen kamalan humalassa", ja lähdin pois. Tänä aamuna kahdeksalta menin vaihtelun vuoksi kamalassa krapulassa ratsastamaan valmennettavani hevosella, jossa oli niin saatanasti paukkuja, että se painoi kädelle niin, että kahdesta sormestani tuli verta ja oikea rintalihas meni kramppiin. Sitten ratsastin vielä mutsin hevosella, joka onneksi oli yhtä lötkö kuin minä. Nyt olen kotona, mutta pelottaa niin paljon etten taida uskaltaa juoda edes tasoittavaa. Onneksi menen pääsiäisenä landelle.