I put the "the" in "psychotherapist"

Mulla on ollut jotenkin tosi kiva viikonloppu. On jännä, ettei se kivuus ole koskaan suoraan riippuvainen siitä, mitä tekee, vaan se on sillä tavalla arvaamatonta, kuin useimmat muutkin asiat. Keksin myös tänään kuuratessani kylppäriä uuden hyvän bändin, ja sen nimi on Dead By April. Oon innoissani, koska en pitkään aikaan ole ollut innoissani jostain bändistä, ja olen vähän kaivannut sitä.

Perjantaina maksimoin tilanteen, jossa en lähtisi radalle. Suunnitelma oli hieno ja toimi, kunnes Minkki pyysi mua ilmaisen viinan bileisiin. Koska tunnetusti lempiruokaani on ruoka ja lempijuomaani ilmainen viina, en vain mitenkään voinut kieltäytyä. Matka taittui sillä tavalla jännästi, että päädyin ottamaan tilataksin Myyrmäen terveyskeskuksen henkilökunnan kanssa keskustaan. Taksikuski oli äärettömän korrekti ja pidättyväisen skarppi nuori mies, jolla oli ryhdikkäät vaatteet ja korpinmustana kimaltava poninhäntä. Otin asiakseni jututtaa sitä koko matkan, ja lopulta se jopa hymyili ja naurahtikin mun jutuille. Ehkä säälistä, mutta kuitenkin. Bileisiin mentiin jengillä Minkki ja Personal Jesus, eli PJ, jonka kanssa en ollut koskaan oikein tullut juttuun. Ekan kerran nähdessäni sen vedin sitä avarilla naamaan, koska se kutsui mun tissejä Huyndaiksi. Yleensä mulla ei mene hermo sellaseen, mutta tolloin meni, ja hauskaa oli se, että olin oikeasti kuullut väärin. En kyllä enää muista, miten se oikeasti meni, mutta väliäkö tuolla. Bileissä juotiin tuoppikaupalla kaikkea tarjottua, juteltiin fiksuja eikä sitten oikein muuta. Koska budjettini tuolle illalle oli nolla, olin taksikyydin ulottumattomissa ja päädyin yökylään PJ:n lukaaliin, joka oli juuri sellainen, että siellä ei tyhmäkään luulisi tytön asuvan. Kuunneltiin doommetalia ja syötiin lohkoperunoita ja juteltiin kirjoista ja larppaamisesta. Lopulta käperryin pöydän alle kahdeksankymmentäluvun äitiyspakkauksesta saadun täkin alle, ja toinen kylään tullut böönä sanoi nukkumaan mennessämme vain että "sä olet kyllä outo".

Aamulla heräsin, ja kelasin etten jaksa alkaa selittää vaan ammuin vaan kotiin. On mahtavaa olla vieläkin kännissä julkisissa kun muut on menossa joihinkin kunniallisiin askareisiin. Kotona nukuin pikkukoira Punkin vieressä, ja Punkki pelasti mut tuhisemalla sillä tavalla ihanasti, miten vain se tekee ja tuoksumalla uniselle koiralle. Piristyttyäni menin Panun siskon ja serkun luo syömään lettuja ja juomaan skumppaa. Toisen päivän tapaan juoma ei sihissyt nuppiin, ja ehkä juuri siksi onneksi lähdin nätisti kotiin kun Pörri tuli hakemaan mua. Pörrin kanssa saunottiin, ja mä niin tykkään jutella sen kanssa sellaisessa raukeassa kännissä, koska se ei koskaan pilkkaa tai väheksy, vaikka on tollaisessa tilassa. Viime yönä nukuin kuin halvaantunut, kellon ympäri heräämättä tai kääntymättä ehkä kertaakaan.

Tänään kävin katsomassa Liisa Ihmemaassa. Odotin siltä kovasti, mutta se oli vielä siitäkin ehkä parempi. Sen leffan visuaalisuus oli ihan täysin mun mieleen, mä rakastin tsiljoonaa yksityiskohtaa siinä ja kaikki oli lumoavaa. Hymyilin monissa kohdissa itsekseni, sain vau-fiiliksiä enkä kyllästynyt hetkeksikään. Mä tykkään, kun joku on vaan absoluuttisen hyvää. Leffan jälkeen kävin Panun kanssa Mäkkärissä, koska mulla on näköjään tällä hetkellä meneillään massakausi ja tuloksekkaasti se on mennytkin. Mulla oli eilen ja tänään päällä punainen kukkamekko, tietty toki wetlook-leggareiden, conversejen ja nahkatakin kanssa, mutta silti musta tuntui vähän sille, kuin olisi kevätpäivä ja olisin menossa lypsylle ja kaikki oli toiveita täynnä.

Lazarus at Frankenstein's

Tänä aamuna pudotin lavuaariin poskipunan, joka hajosi tuhannen päreiksi, ja punertavaa jauhoa oli aivan joka paikassa. Olin myös nukkunut niin sikeästi, etten tuntenut unipaidan kietoutuneen erittäin tiukasti, ja nyt kaksi tuntia heräämisestä kainalon seutuvilla on edelleen aristava, melkein palaneen tuntuinen kohta. Tulin myös ensimmäisen asiakkaan kanssa samalla hissillä, josta ammuin ulos väärässä kerroksessa ja pyörin ja sekoilin ja kompastuin palatessani hissiin.

Viime aikoina olen miettinyt kahta ominaisuutta ihmisissä. Ensimmäinen on sellainen, jota arvostan ehkäpä yli kaikkien muiden ominaisuuksien, ja toinen on sellainen, jota vähän kadehdin, koska mulla ei ole sitä lähes ollenkaan.

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän arvostan ihmisissä aitoutta. Jotenkin sen tuntuu vaistoavan myös helpommin, kaikenlainen falskius ja teeskentely vääristää koko ihmisen, melkein oikeasti näkee, kun sen kasvot menee blurriksi. Kaikki aidotkaan ihmiset eivät ole sellaisia, joista pitäisin, mutta jos ne kuitenkin ovat juuri sellaisia kuin haluavatkin, on niissä ainakin se yksi ominaisuus, josta pidän ja jota arvostan. Toissa firman bileissä auoin päätäni ja läksytin etusormi pystyssä yhtä työkaveriani humalan tuomalla uholla, ja viime bileissä tämä kyseinen henkilö sanoi mulle, että se diggaa kun mä olen niin aito. Se oli kivasti sanottu, ja mä aidosti olenkin kova sanomaan, mitä sitä kiertelemään. Toisinaan toivoisin, että mullekin annettaisiin kritiikkiä, sellaista oikeaa ja kehittävää ja jota voisi miettiä, mutta ehkä kukaan ei kohta enää uskalla, kun olen niin pahapäinen.

Puolestaan se, mitä kadehdin, on luovuus ja kyky luoda. Paitsi etten osaa piirtää, soittaa tai muutenkaan oikein tuottaa mitään, ei mulla kyllä oikeastaan ole ideoitakaan. Mun on aina nähtävä juttuja, en pysty keksimään mikä olisi upeaa, vaan mä tiedän mikä on upeaa vasta kun olen nähnyt sen. Se on vähän masentavaa. Mulla on uusi tatskaidea, ja jotenkin ajattelin, että osaisin itse piirtää sen yhdistelemällä useita malleja. Eihän se niin mene, koska mulla ei ole lainkaan kykyä soveltaa, eikä siis edes yhdistellä piirtämällä löytämiäni malleja. Delegoin tehtävän kollegani miehelle, joka säälittävän piirrukseni nähtyään oli saanut jo tuhat ideaa ja tajunnut miten mikäkin kohta kannattaa tehdä. Usein mä mietin, miltä tuntuisi, jos oikeasti pystyisi noin vain luomaan jotain uutta ja ennenkaikkea omaa, piirtää, maalata tai säveltää lauluja? Toki kaikkien ideat kumpuavat jostain, mitä ne ovat nähneet tai kokeneet, mutta silti. Mä en osaa edes kuvitella sitä.

Kolmas asia on Anne Ricen englanninkielinen The Vampire Lestat, joka on kirjoitettu täsmälleen samaan, synkänkauniiseen sävyyn kuin HIMin lyriikat. Mulla kesti vähän aikaa tajuta, että miksi se kuulostaa niin tutulle, ennenkuin tajusin yhdistää ne kaksi. Silloin musta tuntui suorastaan briljantille, juuri tosta edellisen kappaleen syystä.

Among the broken mirrors I don't look the same

Tänä viikonloppuna sain ekaa kertaa sellaisen niskajumin, etten pystynyt kunnolla kääntämään päätäni. Olen aina kelannut, että se on vikisevien vauvojen touhua, että joo joo käännät vaan niin sillähän se kääntyy, mutta oikeasti voi näköjään tehdä niin kipeää, että kääntämällä lähes tyrmää itsensä. Kuitenkin tähän toimi uuvuttavan säännölliset burana 800-sarjatulet, ja nyt se on jo melkein normaali.

Muuten kävi niin, että jouduin skippaamaan työperjantain tautisten vatsanvääänteiden takia, jotka tietysti alkoivat laantua kun kyynelsilmin tekstasin pomolleni etten mitenkään pääse töihin ja siksi sain vähän huonon omantunnon. Onneksi sekin meni ohi. Perjantaina oli myös sopivasti Pörrin syntymäpäivä, eli kun pääsin pois posliinin luota kylppäristä ja morkkikset laskivat, kokkasin aamiaista ja lounasta, ja illalla käytiin vielä yhdessä lahjaostoksilla, joiden kanssa olin tapani mukaan myöhässä. Kerrankin en ollut stressaantunut, sillä olin pitänyt Mrs. Smithin kanssa suunnittelupalaverin torstaina, jonka aikana join myös skumppaa ja ostin vetskariclutchin, mutta sehän ei tietenkään ole olennaista. Ostin Pörrille miesten naamarasvaa (kosteusvoide kuulostaa kuulemma gaylle), jottei se aina käyttäisi mun. Lisäksi ostin sille kaikkien aikojen lempituoksuani, joka on niinkin epäcool kuin Tommy Hilfigerin Tommy. Siinä on joku osanen, joka saa sen tuoksumaan aivan täydelliselle. Kun mä olin pikkutyttö, kaikki pojat tuoksui sille, mutta silti se ei personoidu keneenkään henkilöön, vaan se on vain yleismaailmallisesti hyvä tuoksu. Nyt on onnenpäivä, kun haistan sitä koko ajan.

Minkki kirjoitti vähän inhorealistisesti siitä, kuinka bloggaamisen kultakausi tuntuu olevan ohi. On muuten rasittavaa, että ton merkinnän otsikosta mulle tulee mieleen koko ajan tämä biisi. Mutta siis, juuri siitä samasta syystä tuntuu yhdentekevälle se, mitä kirjoittaa ja miten eikä koe enää tarvetta haastaa itseään sanojen asettelulla. Koska tuntuu sille, ettei kukaan lue, ei saa siitä fiiliksestä enää kiinni, ja siksi muuttuu itsekin yhdentekeväksi. Tai ehkä olen aina ollut sitä, mutta ennen se ei kuitenkaan ole tuntunut sille, ja se on se ero.

Näin muuten viime yönä unta siitä, että olin isossa kartanossa. Siellä oli iso porukka ihmisiä, joita en tuntenut kauhean hyvin, mutta pointti oli klassinen ja siinä, että sieltä ei päässyt pois, ja että vieraiden joukossa oli murhaaja. One by one, tiedättehän. Lopulta sitten, kun siellä oli enää pari avutonta pimua ja minä, sain murhaajan kiinni ja itsepuolustukseksi tapoin sen. Kun paikalle saapui hoitohenkilökuntaa, mietin koko ajan sitä, olinko oikeasti puolustanut itseäni vai olinko sittenkin itse se murhaaja. Spekuloinnin ajan vammojani hoidettiin erittäin todentuntuisesti, käsistäni poistettiin niitä lävistäneitä ruosteisia nauloja, haavoja ommeltiin, palovammoista poistettiin kuollutta kudosta ja luunsiruja kaivettiin ihon alta pitkältä.

You don't bring me anything but down

Jaksaminen ja hyvä mieli koostuu monista asioista. Siihen kuuluu riittävä uni, ulkoilu ja hyvä meno duunissa, ja nämä kaikki mulla on nyt. Nyt vaan on niin, etten ole vähään aikaan tavannut ketään ihmistä, joka antaisi mulle energiaa. Kaikki vaan ottaa. Musta fiiliksen antaminen on mieluisaa, mä haluan tehdä sitä, mutta nyt musta tuntuu kuin mut olisi juotu kuiviin. Jonkun tarvitsisi nyt antaa sitä mulle, ei tarvitsisi edes mitään isoja juttuja, mutta jotain. Ja ennenkaikkea pyyteettä, vaan sillä tavalla, että tuntuisi kivalle. Tänään aurinko paistoi, olin ulkona ja kaikki oli hyvin muuten, mutta silti se yksi juttu tuntui.

Aurinko on muuten aivan ihmeellinen. Ja vielä ihmeellisempää on se, ettei sitä ole varmastikaan useisiin kuukausiin ole näkynyt yhtä kauaa kuin tänään. Ihme ettei se vaikuta vielä pahemmin ihmisiin noin niinkun henkilöinä.

Ville Valo on muuten tatuoinut itseensä vauvan kuvan. Ylipäätäänhän Villen tatskat on sitä sleeveä lukuunottamatta aika erikoisia, ja yksi ystävä, jonka joskus tunsin sanoikin hyvin ihmettelevänsä sitä, miksei se voi ottaa kuin rumia tatskoja. Jotenkin ne silmät ja se avaruuspaavi ja muut vielä kuitenkin meni, mutta vauva? Tämä on mulle aikamoinen henkilökohtainen tragedia. Vietin muuten tänään puolitoista tuntia googlaamalla Ville kuvia, ja eilen kaksi tuntia lukemalla status update -historiaani Facebookissa. Pääsin viime toukokuuhun saakka, ja sitten mun oli pakko lopettaa koska aloin saada pahoja narsistisia fiboja.

Lisäksi mulla on jo suosikki uudella kaudella American Idolia. Casey James.

Olen henkilönä pahoillani, että olen näin poukkoileva tyhjänjauhaja tänään.