That was bloody brilliant

Itsehän olen henkilönä sellainen, että haluan tietää asioistani vähän matkaa eteenpäin. Kun teen jonkun valinnan, niin suurella todennäköisyydellä se tarkoittaa tietyn ajan kuluessa jotain. Työssä tämä korostuu, tahdon mieluiten olla varma kaikesta, tarkoittaen työtehtäviä, varmaa osaa palkasta ja toimipisteen sijaintia. Nyt olen kuitenkin heittäytynyt omalla mittapuullani ihan sekoboltsiksi ja meinaan ottaa vastaan yhden sisäisen siirron, johon hain ns. kännissä ja läpällä, mutta sitten sainkin sen. Se on määräaikainen, ja sen jälkeen pääsen takaisin nykyisiin tehtäviini, mutten tiedä minne. OMG WTF SATAN?? Oon jo ihan hermorauniona tästä, vaikka en olekaan vielä saanut viimeisimpään lieviä ehtoja asettavaan puolisuostumismeiliini vastausta. Miten voi olla näin vässykkä?

On huikeaa, miten paljon hyviä ohjelmia alkaa nyt telkkarista. En kehtaa sanoa niitä kaikkia, mutta koska kaikki jo tietävät nolon palavan rakkauteni lauluohjelmiin, niin voin mainita Idolsin ja Voice of Finlandin. Menen muuten nykyään ihan pähkinöiksi katsoessani X-Factoria, jos Simon vetää käden lippaan ja iskee sen jälkeen silmää. Grrr. Tosin tuon tunnustuksen jälkeen voisin sanoa mitä vain, mutta kaikki muistaisivat vain tuon osion Simonista.

Ensimmäisessä kappaleessa mainittu hermoilu purkautuu mulla yleisen sekoilun lisäksi ostamisena. Pakko. Ostaa. Tavaria. Joita en tosiaankaan tarvi, ja joihin en yleensä raaski tuhlata. Niinpä massit on finaalissa, paalu loppu, hynät tapissa. Mitä välii, ei mitään! Paitsi että hermostun siitä vain lisää.

En ole nähnyt ketään kaveria sataan vuoteen. Tai ainakaan montaa.
Onneksi on enää kolme yötä Michael Monroen keikkaan.
Uutenavuotena meille tulee Pörrin ja mun kavereita, ja niiden tyttöystävät, ja pahoin pelkään, että mun odotetaan olevan niiden kanssa. Jaiks.

Miten sanotaan?

Koin järkyttävän keskustelun töissä muutama päivä sitten. Se alkoi sillä, että puhuttiin kepeään ja yleissovinnaiseen sävyyn presidenttiehdokkaista, aiheesta joka lienee lähes kaikkien huulilla kuten vaikka musta joulu. Kauhisteltiin ensin Saulin ja Jennin ikäeroa, sitten Pekan ja Nexar Antonion (käyttääx se vaan jotain nimee daa?) samaa. Sitten, kaksi naispuolista kollegaani, ihan ok sivistyneen oloista ja kohtalaisen järkevää, sanoivat naamaa väännellen ettei presidentti kyllä voi olla sellainen. Ooh, sellainen! Kysyin sitten kiusallani, että vihreä vai. Ei, vaan.. sellainen hinttari. Miksei? Koska se on luonnotonta! Homous on sairaus! Pakko olla päässä jotain vikaa, koska ei sen kuulu mennä niin! Hävettää, mieti nyt! Seuraavaksi voi olla suhteessa eläimiin!

Olin aivan vitun järkyttynyt tästä. En ole koskaan keskustellut näin suvaitsemattomien ja moukkamaisten ihmisten kanssa. Useiden kommenttien jälkeen jäin ihan suu auki. Itse olen kuulemma supersuvaitsevainen, koska eihän kansa tuollaista voi hyväksyä. Mitä vittua? Kaikki ihmiset, jotka tunnen niin hyvin, että koen voivani heidän kanssaan puhua politiikasta sen vähän mitä se itseäni kiinnostaa ja mitä siitä tiedän, eivät ikimaailmassa sanoisi noin. Hävettää ne ihmiset, jotka sanovat. Oksettaa. Olen sanaton, kiihtynyt, pettynyt, järkyttynyt ja en edes tiedä mitä kaikkea muuta. Kaikki nämä kommentoijat sanoivat, että heillä on myös homokavereita. Ei vitussa ole, ei kukaan voi pitää ystävänään sellaista, jota häpeää ja pitää sairaana.

Tämähän ei oikeasti edes ole poliittinen kysymys, eikä siitä koskaan olisi tullut sellainen, ellei jollain olisi ollut ongelmaa sen kanssa. Ihmisessä oikeasti merkitsee pelkästään sisin ja ajatukset, eikö niin, sanokaa että teistäkin.

Feel it turning your heart into stone. Feel it piercing your courageous soul.

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä pahemmin tämä pimeys saa mut.

En saa oikein nukuttua, vaikka olen kokeillut kahta keinoa, jotka yleensä aina toimii. Ensimmäinen on fyysinen tekeminen, eli urheilu, ulkonaolo ja puuhastelu. Toinen on viinanjuominen. Uniongelmista johtuen olen aivan hävyttömän väsynyt, toisinaan niin väsynyt, että änkytän. Töissä tämä tekee mut tosi säikyksi, enkä oikein sitten enää uskalla puhua kun menee ihan Scatmaniksi se homma. Lisäksi joinain päivinä väsyttää niin kamalasti, että kaikkien eläinten söpöys itkettää, mummujen ja pappojen liikuttavuus itkettää, tarinat itkettää ja tv-ohjelmat ja se, jos vaikka jokin putoaa kädestä. Hohhoijaa.

Alan myös olla kalpea ja ällöittävä, niinkuin talvella on tapana. Meillä on kotona sotkuista. En jaksa harjoitella kitaransoittoa. Voisinpa vain nukkua. Ja olispa kaikki hiljaa.

Ainoa hetki, jolloin asiat on oikeastaan aika hyvin enkä mieti mitään, on se kun olen hevosen selässä. Ajattelin, että joskus vielä sävellän biisin, joka kryptisesti kertoo siitä fiiliksestä.

Love in theory and practice

Eilen tuli Sinkkuelämää-sarjan kuutoskauden kaksi viimeistä jaksoa, jotka siis ovat koko sarjan päätösjaksot. En ollut koskaan nähnyt niitä ennen, joten katsoin niitä aika kiinnostuneena. Niissä on aika ihana tunnelma, niissä on Pariisia, ystävyyttä, Louboutineja, rakkautta, tuhatkerroksisia mekkoja, Smith Jerrod, timanttikoruja ja romantiikkaa. Sain katsoa ensimmäisen jakson ihan itsekseni, ja toisen jakson loppupuolella Pörri tuli kotiin. Olin vähän harmissani, koska olisin halunnut katsoa ne rauhassa ja olla vähän hömppäliikuttunut, ja olinkin sitä kyllä kuitenkin. Jossain kohtaa mainostauolla menin johonkin tekemään jotakin, ja arvioin tapojeni vastaisesti mainostauon pidemmäksi kuin se olikaan. Pörri tuli ilmoittamaan, että ohjelma oli jatkunut, mutta että oli laittanut sen pauselle mua varten. Oli kuulemma kerinnyt mennä vasta yksi repliikki, Pörri kertoi, "ja siinä Mr. Big sanoi: "Useimmat tulevat Pariisiin rakastumaan, mutta sinä tulit läimäytetyksi"."

A little less conversation, a little more action please

Otetaan tähän esimerkkiin kaksi ihmistä. Nämä kaksi ihmistä keskustelevat. Jotta keskustelu olisi tasa-arvoinen, tulisi sen pelkistettynä edetää suunnilleen niin, että toinen sanoo jotain, toinen kuuntelee, ja omalla vuorollaan sanoo jotain, ja niin edelleen. Keskusteluissa ihmiset ovat erilaisia, toiset ovat lyhytsanaisia ja mietteliäitä, toiset innostuneita ja elehtivät puhuessaan, kolmannet no vaikka minkälaisia.

Olen lähiaikoina tavannut kaksi ihmistä kahvinjuonnin merkeissä. Ensimmäinen näistä oli poika, jonka olen tuntenut alle kouluikäisenä ja sitten ala-asteen kaksi ensimmäistä luokkaa, ennenkuin se muutti toiseen kaupunkiin. Nyt, yli 20 vuotta myöhemmin, se poika oli insinööri, selvästi intellektuelli ja paljon matkustellut, ja päätimme vaihtaa kuulumisia kun kerran välimatka on niin lyhyt. Olin vähän jännittynyt, ja noin puoli tuntia jaksoin tsempata ja olla normaali, mutta sitten asloin puhua tapani mukaisesti saatanan kovaa, viuhtoen käsillä ja keskeytellen epäkohteliaasti silkasta innosta. Se poika nimittäin puhui niin hi-taas-ti, etten pystynyt olemaan. Aina, jos jonkun keskusteluenergia on omaani huomattavasti pienempi, jaksan vähän aikaa mutta sitten turhaudun, alan arvailla lauseiden loppuja ärsyttävästi ja ihan rehellisesti jyrään ne keskustelussa ihan, koska vaikka mun jutut ei välttämättä ole parempia niin ainakin ne kerrotaan nopeammin! Veikkaan, ettei se halua nähdä mua enää.

Toisen tunnen enemmänkin kirjoittelun ja muilta kuulemani perusteella, ja olen yhden kerran tavannut sen sattumalta eräässä kulkuneuvossa baari-illan päätteeksi, mutta olin niin naamat etten voi kertoa siitä tapaamisesta muuta, kuin että olin erittäin vainoharhainen, koska mut oli tunnistettu. Tämän tyypin kanssa oli puhetta, että pääsisin johonkin treenikämppätyyliseen rakennukseen soittamaan kitaraa, ja kelasin, että olisi kiva nähdä kerran ennenkuin kauheissa paineissa yritän vinguttaa Paulista jotakin. Etten purskahtaisi heti kättelyssä itkuun tai löisi ketään kun ne neuvoo. Myös tämä henkilö oli hyvin rauhallinen, ja mun keskittyminen herpaantui taas heti alkuunsa, ja kikattelin ja syljin puhuessani. Kuitenkin, pikkuhiljaa jotenkin se rauhallisuus tarttui, enkä lainkaan samalla tavalla tuntenut pakkoa huutaa kokoaikaa, ehkä vain puolet.

Mistä sen tietää, että onko vastakohtaisuus sellaista, joka tekee hulluksi vai sellaista, joka tasapainottaa?

Kill city kills

Tämä on tämän blogin 400. merkintä. Ajattelin, että siitä tekisin jotenkin erityisen. Kuitenkaan, en ole tuntenut erityistä oloa vielä kertaakaan, kun olen ollut bloginkirjoitusasemissa, joten päätinkin tehdä tästä itselleni ominaisen poukkoilevan. Touko-Pouko.

Tänään töissä eräs vanhempi naishenkilö kehui punaista kynsilakkaani. Soitin sisäiseen palvelunumeroon, jossa tuntematon vanhempi naishenkilö sanoi tulevansa hyvälle tuulelle pelkästään siitä, kun kuulee mun äänen, se kuulosti kuulemma niin hyväntuuliselle. Töissä eräs vanhempi nainen, joka ilmeisesti on tottunut siihen että kaikki pelkäävät sitä ja siksi asiat tapahtuvat sen tahdon mukaan, ei ole puhunut mulle kahteen päivään, koska vastustin sitä johdonmukaisesti ja sanoin jopa, että "älä viitsi".

Eilen sain harrastukseeni liittyviä tekemisiä, joista ihmiset maksavat pienen korvauksen, ja saatan saada taloudellisen tilanteeni taas balanssiin eläinten sairastelujen, rokotusten ja tarkastusten aiheuttamien menopiikkien jälkeen.

Toisinaan huomaan, kuinka ihmiset yrittävät saada mut sanomaan jotain typerää tai kiinni tietämättömyydestä, jolloin tuijotan niitä rävähtämättä silmiin ja artikuloin erityisen selvästi ja varmasti, ja nautin kun ne pettyvät. Pidän erityisen paljon tällä hetkellä äidistä ja siskosta, koska ne eivät ikinä yritä puijata, ja ne tietävät täsmälleen millainen olen, eikä mun tarvitse olla yhtään parempi. Jotenkin epävarmassa ja viitsimättömässä tilassa mua suunnattomasti kyllästyttää ihmisten oletukset siitä, millainen olen, tai vielä paremmin ne ohjeet, joita ne vähintään rivien välistä antavat. Eräänä päivänä keskustelin yhdestä kilpasuorituksesta, josta keskustelukumppanini ilmoitti tuntevansa myötähäpeää, vaikka ei itse osaa todellakaan tehdä sitä paremmin. Vastasin, että mulla ei ole aikaa, edellytyksiä eikä energiaa hävetä lähestulkoon ketään, koska itseni häpeäminen riittää. Joskus olisi aivan vitun hyväksi keskittyä vaan niihin omiin asioihinsa, koska tuomiopäivänä ensimmäisen kiven heittäjää objektiivisesti arvioiden tullaan etsimään pitkään.

Maalla tähtitaivas on ehkä yksi hienoimmista asioista ikinä. Se näyttää kolmiulotteiselle, vähän pölyiselle, ja tähtien kirkkauserot ovat suuria. Se on kauhean kaunista.

Olen pitänyt korkin pitkään kiinni, mutta kyllä joskus vaan tekee kovasti mieli yhtä paukkua, kai se on lähinnä vaan tapa.

Pidän kovasti Nokia N9:n mainoksen siitä kohdasta, jossa on se punaruskea, vähän harmaantunut ja suurisilmäinen koira, jota silitetään pitkällä vedolla ja sen liikkuu ihan hiukan sen mukana.

Ostin tänään Michael Monroen elämänkerran, ja kannoin sitä käsivarrellani koko matkan lounaspaikkaan, ja ihmiset katsoivat sitä ja sen jälkeen mun toimistomaista olemusta vähän hämmentyneinä. Joskus, kun kuuntelen aamulla death metalia kuulokkeilla, kuvittelen että jos joutuisin gallupiin meneillään olevasta musiikista, ei mua uskottaisi. Silloin myös hymyilen ärsyttäville ihmisille, koska se on helppoa, kun korviin kuuluu kuolonkirkaisuja ja örinää ja mäiskettä.

Olen alkanut suunnitella, mitä tekisin, jos voittaisin lotossa, mutta se on jo kokonaan toinen tarina.

Fear turns into adrenaline

Minä pidin koulussa geometriasta. Tykkäsin laskea kappaleiden tilavuuksia, niiden joidenkin sivujen tai muunlaisten mittojen pituuksia, selvitellä monimutkaisista kuvioista aina vain lisää, kunnes sain riittävästi tietoa juuri sen kysytyn asian laskemiseen. Kaikkeen oli kaava, se oli mukavaa, ja muistin ne aina ulkoa, koska ne jotenkin tekivät mielestäni järkeä. Pidin erityisen paljon myös derivoinnista, ja vinkaisin äsken ääneen järkytyksestä, kun en enää muista, miten se meni. Muistan vain, että siinäkin oli säännöt, kun teki jotain niin sai vastauksen. Silti ehkä suurin matemaattinen rakkauteni oli yhtälöt, tiedättehän ne, joista selvitetään yleensä x, toisinaan y tai jopa z. Niissä termejä siirrellään yhtäläisyysmerkin puolelta toiselle, niitä kerrotaan tai jaetaan, kunnes vasemmalla puolella on jäljellä vain haettu termi ja oikealla puolella vastaus.

Toisaalta pidin myös ruotsin epäsäännöllisistä verbeistä, koska ne rehellisesti piti opetella ulkoa. Niistä oli aina kokeita, ja okei, olin tosi haka ruotsissa muutenkin, mutta etenkin epäsäännöllisissä verbeissä, niissäkin on se tietty logiikka osassa ja osa vain on helppo muistaa. Rakastin myös säännöllisten verbien taivutuskategorioita, joiden avulla pystyi taivuttamaan minkä vain verbin.

Välillä aina, kun mietin näitä juttuja, huomaan olevani aika neuroottinen. Ehkä tähän samaan johdonmukaisuuden kaipuuseen kuuluu se, että välillä mua hirvittää jotenkin ihan kamalasti se asia, ettei ihmisten reaktiota voi koskaan tietää. Koskaan ei tiedä, mistä ne suuttuu, paljonko ne jaksaa syödä tai onko ne nukkuneet tarpeeksi. Jos niille sanoo jotain, ne voivat vastata ihan mitä tahansa. Ihan mitä tahansa. Sellainen on hermostuttavaa.

Näin tänään kotihoodieni paikallisen piritorin tuntumissa yhden pojan, joka tuli aikoinaan yläasteelle siihen kouluun missä olin. Se tuli kesken lukukauden, sillä oli surulliset ja kauniit silmät, vähän pidempi kihartuva tukka, mutta se näytti jotenkin kovin vanhentuneelle jo silloin, vaikka se kyllä oli meidän muiden ikäinen. Nyt se joi silmät sumeina kaljaa, maanantaina iltapäivällä, sen posket olivat lilertävän aknen peitossa ja vaatteet likaiset.

As my guitar lies bleeding in my arms

Työpaikkani sijaitsee ostarilla, jossa usein katusoittajat esittävät musiikkia. Usein ne ovat romaneja, jotka soittavat humppa- tai iskelmätyylistä musiikkia epävireisesti harmonikalla. Täällä on myös tyttö, joka soittaa jylhien kappaleiden päälle nokkahuilulla, ja tekee ihan koko päivää: se on yleensä yhdeksästä neljään silloin kun on. Suosikkini kaikista on kuitenkin poika, joka soittaa akustista kitaraa ja laulaa. Sen ääni on vähän käheä, ja siinä kuuluu jotenkin se, että se todella haluaa laulaa. Sillä on rastat ja pisamia. En ollut nähnyt sitä pitkään aikaan, kunnes tänään hain ennen töitä Battery Strippedin, ja se lauloi siinä K-kaupan edessä. Kun tipautin sen kitarakassiin kaikki kolikkoni ja katsoin sitä silmiin, vatsassa oikein muljahti. Miten pojat on niin ihania?

Got blood?

Olin perjantaina lääkärissä, ja siellä piti sitten ottaa verikoe. Koska minusta on aikoinaan otettu verta kuin häkää, niin tiesin tosi hyvin, mitä tuleman pitää, ja meninkin laboratoriohuoneeseen viekas hymy kasvoillani. Laborantti oli mummo, mikä joskus vie pohjan tältä, mutta onneksi ei tällä kertaa. Mummo kiristi haukkarini kohdalle nauhan ja alkoi läpsyttää kyynärtaivettani. "Nää on nää mun vähän masentavat taipeet", vitsailin viitaten siihen, ettei mulla tosiaankaan näy yhtään suonta siinä missä kaikilla muilla oikein pullottaa. Mummo vain suipisti paheksuvasti suutaan, eikä ottanut yhtään edes kohteliasta kontaktia saatika vastannut. Obotas vaan. Mummo rykäisi neulan tunnusteltuaan hartaasti ja hyvässä uskossa kiinnitti siihen putkilon. Ei mitään. Mummo liikutteli neulaa hyvin ikävän tuntuisesti ihon alla. Ei mitään. Ei muuta kun uutta neulaa ja uutta suonta kehiin, ja sillä yhdistelmällä ihan sama juttu. Tässä kohtaa ensin pistetty suoni alkoi vuotaa, johon mummo totesi innostuneena, että on mussa verta sittenkin, vaikka sitä ei saa ulos! Tässä kohtaa mummo päätti juoksuttaa verta pienemmästä suonesta, joka ainoana reilusti taipeen yläpuolella vähän kuultaa lävitse. Pistettyään siitäkin läpi mummo kumartui turhautuneesti ja kysyi suorastaan tuskastuneella äänellä, että onko tämä aina näin vaikeaa, johon vastasin paraatihymyni takaa, että on. Lähes joka kerta. Sisuuntuneena mummo kiskaisi kiristysremmin niin että puutumisesta ei ollut enää epäilystäkään, ja osui lopulta siihen pikkusuoneen. Hurraa! Sain taas erinomaisen pahat mustelmat.

Muuten ei mitään. Paitsi että ostin tänään K-kaupasta tosi monia erilaisia vihanneksia ja tulin onnelliseksi vähän.

Coffee black and egg white

Tänään en mennyt töihin. Viime yönä heräsin jäätävään vatsakipuun, kiemurtelin kaikkiin mahdollisiin variaatioihin sikiöasennosta, olin polvillani kippurassa tai tuin sääret sängynpäätyyn, jotta olisin päässyt kaikesta lihasponnistuksesta, joita asennon ylläpitäminen vaati, mutta sekään ei helpottanut. Lopulta oksensin, makasin vähän aikaa vessan lattian viileillä kaakeleilla. Heräsin normaaliin aikaan herätyskelloon, sängystä, ja soitin samantien pomolleni, joka äänestä päätellen heräsi puheluun, ja sanoin etten ole tulossa. Lepäile vaan rauhassa ainakin tää päivä. Koin tapani mukaan äärettömän huonoa omaatuntoa tästä, vaikka toisaalta nukuin oikeastaan koko päivän, eli ehkä tämä tosiaan oli tarpeen. Luin aamulla loppuun Guillermo Del Toron ja Chuck Hoganin kirjoittaman kirjan Vitsaus, joka oli aika ällöttävä, mutta hyvin kirjoitettu. Ärsyttävää, että se on trilogia, koska nyt joudun lukemaan ne muutkin, eli luvassa on lisää valkoverisiä vampyyrejä, joiden kurkussa on pistin ja nahan alla verimatoja.

Pesin lakanat kun heräsin uudestaan myöhään iltapäivällä. Ne eivät ehdi kuivua illaksi, joten joudun laittamaan jotkut muut. Vihaan lakanoiden viikkaamista, ja siksi mieluiten laittaisin aina ne juuri pestyt, lisäksi niissä on huuhteluaineen tuoksu vahvimmillaan.

Tein jalkakylvyn ja pedikyyrin. Sitä pitäisi tehdä useammin, hoitamattomat jalat ovat vielä ällöttävämmät kuin jalat yleensä.

Kokkasin nakkikastiketta, joka oli pitkästä aikaa todella hyvää ja jotenkin lohdullista. Sellaista syötiin pienenä. Kun ruoka oli valmista, ja tiesin, että Pörri on tulossa kotiin, menin avaamaan ovea kun telkkarissa kuului ovikellon ääni. Hämmästyin, kun oven takana ei ollutkaan ketään, ja vasta silloin muistin, että ovikello ei meillä ole edes toiminut ensimmäisen viikon jälkeen eli yli puoleen vuoteen.

Näin viikonloppuna entistä työkaveriani, joka oli saanut vauvan. Beibi oli nyt yhdeksänviikkoinen, pieni ja vielä varsin holtiton eikä ottanut oikein kontaktia. Se oli iholtaan hyvin sileä, sillä oli suuret silmät ja pehmeitä hiuksia. Pidin sitä sylissä, varmaan ensimmäistä kertaa ikinä niin pientä, ja syötin sille maitoa pullosta, eikä se yhtään osannut epäillä, ettei mulla ole kokemusta. Työkaveri otti kuvankin, ja tekstasi sen mulle, ja siinä vauva on mulla ihan oikean näköisesti sylissä, ja katson sitä alaspäin suorastaan hellänoloisesti (ja ripsipidennykseni näyttävät ihanilta). Olen myös lukenut yhden kaverinkaverin vauvablogia, ja miettinyt, että pitäisikö mun tuntea sillä tavalla. Olisiko niin parempi? Ei tietenkään olisi, ainakaan vielä. En ole valmis, olen liian itsekäs, ja haluankin olla. Alanko kuitenkin miettiä sitä tosissani?

Lakkasin kynsiin purppuraa ja toivoin, että olisin enemmän jotain.

Parasta juuri nyt

-Fazerin Alku jyväpalat
-luomutomaatit
-parvekkeen kasvit, etenkin maa-artisokat, ihan kohta kukkivat auringonkukat ja satoisa pinaatti
-ratsastuslenkit metsässä äidin kanssa, kun jyrkän ylämäen jälkeen käännyn satulassa kysymään "laukkasitteks te?" ja äiti hymyilee hiiren värisen hevosensa selässä, "joo!"
-Orlyn mattapintainen musta kynsilakka, sävy Matte Vinyl
-ananas light Jaffa
-Kultajousen Argento-käsikoru, johon voi ostaa aina vain lisää amuletteja; uusimpina musta ranskanlilja, meritähti ja pieni avain, jotka ostin itselleni synttärilahjaksi
-vastapuidun heinäpellon tuoksu
-fyysisten suoritteiden jälkeinen suihku, joka poistaa tahmeuden
-hyväntuuliset eläimet, jotka tahtovat koskettaa ja olla lähellä ja näyttävät hymyilevän
-vastapoimitut vadelmat, mustikat ja kirsikat, joita söin eilen pahaan oloon asti, koska en malta pakastaa niitä
-ahkerat ja avuliaat ihmiset, joilla on hyvät käytöstavat
-biiseistä Poisonin Fallen Angel, Reckless Loven Hot ja Mötley Crüen Dr. Feelgood

This too shall past

Nythän on niin, että pidin elämäni tähän asti ainoan ikäkriisini, kun täytin kaksikymmentä (20) vuotta. Silloin pidin pitkään vakavia vaatteita, ja luulin, etten enää voi palata tennareihin ja huppareihin, koska olen niin vanha. Sitä kesti ehkä kaksi kuukautta, jonka jälkeen vedin taas yrjökännejä skeittikengissä ja silleesti.

Kuitenkin tänä keväänä olen huomannut, että ne +/- kaksikymppiset tytöt on mun kanssa nykyään aaaaaika eri kategoriaa, hyvässä ja pahassa, mutta tässä nyt keskitytään ulkonäköön. Yhdessä Espoon kalliimmissa kaupunginosissa dösää odotellessani näen sellaisia ruskettuneita, kiinteitä vartaloita, että meinaan välillä taklata ne maahan ja repiä niiltä vaatteet ennenkuin tajuan etten niin paljoa sellaisesta ole niiden kanssa kiinnostunut. Siis oikeasti, härregyyd, ne on niin sileitä ja ihania ja mitäkaikkea. Jotenkin olen myös ajautunut siihen, että joudun useisiin juomatilanteisiin sillä lailla, että siellä tyttösten ikähaarukka on juurikin tuo parikymppiä. Se on masentavaa. Vaikka (kirjoitin eka vasikka :D) olen hyvin sinut itseni kanssa ja blaa blaa, niin kyllä se on kohtalaisen nihkeää kun kaikilla muilla on niitä ominaisuuksia, joita itselläni oli se kahdeksan vuotta sitten ikäkriisin aikaan. Tiedän toki, että olisin ollut ihan yhtä palikka kuin ne joissain asioissa, mutta silti. MÄ OON VANHENTUNUT. Mussa on ryppyjä ja pahkuroita, ja inhoan niitä, koska suurin osa niistä on itse aiheutettuja. En tietenkään haluaisi perua suurtakaan osaa niistä tilanteista, joka niitä on aiheuttanut, mutta ei haittaisi, vaikkei niitä olisi tullut. Onneksi sentään tänään autollinen asfalttimiehiä tööttäsi ja vilkutti juuri mulle dösärillä kun odotin kyytiä töihin, koska se vähän helpotti. Vaikken tietenkään perusta mitään muiden mielipiteille.

Nyt on oikeasti TRL-kausi meneillään. Pitäisi hengata ikäistensä kanssa, ja sellaisten, joiden kanssa muistaa, että aina on ne kauniitkin osat. Ainakin henkiset. Ei vaan, sellainen kokonaisvaltainen hommahan tässä on taas kyseessä, että pystyy olemaan vähän armeliaampi, ja kai se tulee itsestäänkin, kun tottuu taas siihen ihon määrään mitä näkyy ympärillä.

All work and no play makes Jack a dull boy

Vaikken vieläkään koe mitään kauheaa inspiraatiota taikka muutakaan edellytystä kirjoittamiselle, niin kelasin kuitenkin kertoa, että hautajaisten jälkeen olen voinut paljon paremmin. Hautajaiset olivat äärettömän kauniit ja lämminhenkiset, ja vaikka pillitin räkää ryystäen siitä asti kun vahingossa vilkaisin kukkavihkojen nauhojen muistokirjoituksia niitä haettaessa ja narskutin mutsin diilaamia pameja ja hoipertelin, niin ne helpottivat todella. Jotenkin se kaikki symboliikka, siunaaminen, ristin muodostaminen hiekalla arkun päälle, sen kantaminen ja laskeminen, tekivät tapahtumasta konkreettista ja sellaista, että se on nyt näin mutta kaikki on hyvin.

Muuten on ihan tosi tylsää. Ajattelin juhannuksena vetää tosi kovan kännin, jonka jälkeen sitten voin aloittaa kesänvieton ja hauskanpidon enkä enää olla pelokas ja käpertyvä. Sillekin oli aikansa, mutta se aika on nyt mennyt.

Näin tänään bussissa, kun hevarimies kampasi pitkää, luonnonkiharaa tukkaansa pitkään, ja vain hymyilin sen hypnoottisuuden edessä. Muistan aina, kun lukion kuvismaikka sanoi kerran nähneensä hyvin vanhan pariskunnan, jonka mummo-osapuolen hiuksia pappa kampasi hellästi. Mä pidän hiuksista. Paitsi en viemäreissä, koska siellä ne muuttuvat chewbaccaksi.

Day 27 A song that you wish you could play

Tähän vastaan ihan samantien kaksi biisiä, joita Paulin entinen omistaja usein soittaa meillä ja ne kuulostaa jotenkin ihan sikamakeille mun korvaan. Tykkään salaa sellaisesta näppäilystä ja piiperryksestä, vaikka veikkaan vahvasti, etten ole yhtään sen tyylinen soittaja nyt enkä koskaan.

Toinen on oikeastaan vähän nolo, eikä sen kitarahienoutta kuule kauhean hyvin tästä originaaliversiosta, mutta hieno se on, ja sen nimi The Funeral, jonka esittää Band of Horses, joka on kyllä tyhmä yhtyeen nimi, vaikkakin foneettisesti hienon kuuloinen.

Sitten se toinen näistä kahdesta on muutenkin tosi hyvä. Se on nimeltään One Last Breath ja sen esittää Creed ja Minkki osaa tämän laulaa.

This ain't a lovesong

Erinomaisen hyvä ja rakas ystäväni Minkki kirjoitti jossain yhteydessä siitä, että kun rakkaus on joltain kantilta, hyvältä tai pahalta, tosi läsnä niin tuntuu sille, että radiossa ei soiteta mitään muuta kuin rakkauslauluja. Myös Valon Ville sanoi jossain lähteessä, jota en jaksa etsiä ja jonka tarkkaa sisältöäkään en muista, jotain sellaista, että se Screamworksin aikaan oli rakastunut, mutta ei sitten oikein keskittynyt siihen vaan tekemään biisejä siitä fiiliksestä, ja sitten se homma olikin ohi, ei ollut enää minkäänlainen homma. Tämän tönkön alustuksen saattelemana yritän kertoa, että alan ehkä viimein samaistua siihen, että musiikki kumpuaa nimenomaan suurista tunteista. Itse olen saanut suunnatonta lohtua näppäilemällä epävireisiä sointuja akustisesta kitarasta, joka on mulla lainassa koska se tyyppi, joka myi mulle Paulin, aikoo selvästi saada mut ostamaan myös ton, ja onnistuukin kohta, koska se alkaa olla niin täynnä mun muistoja. Tsiikailen Youtubesta Marty Swartzin guitar lessoneita ja soitan vaan, vaikka sormia särkee, koska silloin olen ihan rauhallinen. Tänään muuten onnistuin pausettamaan kerran niin, että Marty piti pikkusormea suupielessään samalla lailla kuin Dr. Evil Austin Powersista ja naurettiin Pörrin kanssa kuset housussa.

Näissä kohdissa myös on sanoinkuvaamattoman lämmittävää huomata, kuinka paljon tsemppausta saa ja miten koskettavia lohdutusviestejä ihmiset laittavat. Kiitos kaikille tsiljoonasti, ja aivan erityisesti Panulle, joka sanoi aivan täsmälleen eniten lohduttavasti tekstarissaan. Love you, guys.

Nyt on jokunen viikonloppu vielä aikaa ja tapahtumaa tähän liittyen, mutta kunhan se on ohi ja aurinko taas paistaa, niin haluan jaksaa olla taas läsnä niille, jotka sitä nytkin tarvitsisivat. Sitten, kun taas tuntuu sille, niin pidetään hauskaa ja nauretaan ja kaikki on hyvin, kääntynyt surusta vähintään katkeransuloiseksi tai vielä mielummin kauniiksi muistoiksi.

No one's gonna catch you when you fall

Pappa kuoli eilen. Se tekee mut käsittämättömän, sanoinkuvaamattoman ja henkeäsalpaavan surulliseksi. Olen viettänyt kaikki elämäni joulut mummulassa, mummun ja papan kanssa. Tämä peruuttamattomuus ja menetyksen tunne on jotenkin aivan mahdoton ymmärtää.

Tämä ja eräs toinen perhepiirissä sattunut ikävä tapahtuma on saanut mut jotenkin kauhean säikyksi. En oikein uskalla puhua kellekään, kun en tiedä, mitä ne sanoo. En oikein halua puhua näistä, mutta tavallaan olisi pakko, mutta pelottaa mitä ne vastaa. Ja jotenkin on taas alkanut pelottaa kertoa ihmisille juttuja, jotenkin en meinaa uskaltaa jakaa mitään. Enkä uskalla dokata, koska silloin pelkästään pillitän, vaikka pillitän muutenkin, mutta vähän päissään se lähtee jotenkin ihan käsistä. En uskalla vastata puhelimeen, enkä kertoa miksi en uskalla. Ihan kuin olisin sellaisessa limaisessa kuplassa, joka hyydyttää liikkeet, saa muiden puheen kuulostamaan tahmean vääristyneelle kuin c-kasetin kohdassa, jossa nauha on venynyt, enkä jaksa pyristellä yhtään sitä vastaan. Tuntuu, että olen vanhentunut kymmenen vuotta, kasvojen joka kohta osoittaa alaspäin ja on ryppyinen, iho on kelmeä, eloton ja näyttää vahalle. Kroppaa särkee, koska tuntuu niin onnettomalle. Voisin vain maata sängyssä, lukea Nikki Sixxin heroiinipäiväkirjoja ja antaa kyynelten valua kasvoja pitkin, leukaa alas, kastelemaan kaulusta koko ajan enemmän. Ja silti mä en ole tästä surullisin, ja se tekee mut vielä surullisemmaksi.

Onneksi Paukis meni hyvin tänään valmennuksessa. Mutsin kanssa sovittiin, ettei se tule katsomaan, jotta pystyn ratsastamaan. Sen jälkeen oli grillijuhlat, ja niissä joku kysyi, miksei mutsi ollut siellä. Siispä jouduin kertomaan, ja tuntui, kuin olisin katsonut itseäni kertomassa syyn monotonisella ja värittömän kammottavalla äänellä, mutta sentään selvisin siitä. Aion tehdä lähipäivinä sellaista salaattia mitä siellä oli, ja siihen tulee jääsalaattia, rucolaa, purjoa, mansikoita, vesimelonia, aurajuustomurua, oliiviöljyä ja mustapippuria.

Day 26 A song that you can play on an instrument

Kun mä aloitin tämän meemin, en olisi voinut vastata tähän muuta kuin Metallican Nothing Else Mattersin intro. Mutta nyt, kun harrastan kitaransoittoa, niin voin sanoa jo aika monta, joita osaan pikkuisen soittaa. Niistä valitsen Joan Jett and The Blackheartsin biisin I love Rock' n Roll, koska se on siitä kiva, että se riffi kuulostaa aika hienolle jopa mun soittamana. Lisäksi ms. Jett on tosi cool.

Ostin muuten Paulille viimeinkin sellaisen telineen, jossa se voi olla pystyssä ja näyttää kauniille. Nyt kun on ollut kaikkea hässäkkää, niin en ole ehtinyt harjoitella kyllä kamalasti, ja se harmittaa. Viimeksi me harjoiteltiin Guns'n Rosesilta sellaista biisiä kuin Patience. Siinä oli sellainen nolo juttu, että se ei ole mulle kauhean tuttu, mutten kehdannut tehdä lauriylösiä ja tunnustaa etten tiedä jotain sellaista, joka selvästi pitäisi tietää, niinkuin Deep Purplen Highway Star. Kuuntelin sitä kyllä heti himassa, ja oonhan mä sen kuullut, mutta noloa. Ekana kelasin, että mun kitaraope on niin pihalla, että se puhuu siitä Take Thatin samannimisestä biisistä, muttei nyt herranjumala onneksi.

ÖÄÖÄÖÄ, oon ihan liian keskittymiskyvytön taas.

What if I?

EDIT: Ennenkuin sekoatte niin kappalejaon puute johtuu täysin jostain duunikoneen asetuksista enkä vittu voi sille mitään. Tiedättehän niitä leffoja, joissa tarina on sellainen, että se muuttuu erilaiseksi riippuen siitä, mitä päähenkilöt sattuvat valitsemaan. Näitä on esimerkiksi ikivanha Sliding Doors ja vähän uudempi Butterfy Effect. Niitä hommia, että ei ehdikään bussiin ja sitten se ajaa kolarin jossa kaikki kuolee. Ja sitten tapaa siinä dösärillä unelmiensa kumppanin, tai löytää voittavan lottokupongin, ja mitä näitä nyt on. Eilen taas ollessani ratsastamassa tallilla mietin sitä, että miten erilaista elämäni olisi, jos olisinkin valinnut sen polun. Jos hankkisin elantoni hevoshommilla. Se tarkoittaisi ehkä jopa tästä matalampaa tulotasoa, pitkiä päiviä fyysistä duunia, pienempää elopainoa ja vähemmän kontakteja ulkomaailmaan. Mietin niitä tyttöjä, jotka samaan aikaan itseni kanssa kilpailivat, ja ovat jääneet sille tielle; ne valmentavat ja kilpailevat kaiket illan ja viikonloput. Vaikka tuo puoliammattilaisaika on yksi hienoimpia jaksoja elämässäni, olen enemmän kuin tyytyväinen siihen, että valitsin muuta. Aikansa kutakin, tai sitten täytyy olla sellainen palo siihen hommaan ettei yksinkertaisesti pysty tekemään mitään muuta, koska siinä pitää olla aivan satasella mukana. Mä en olisi ollut. Ja musta on kivaa, ettei kokoajan tarvitse olla ihan paskanen, sitä jos jotain oppi silloin arvostamaan. Muutenkin näitä aina välillä kelaa. Mitä, jos ei olisi koskaan tavannut jotain ystävää? Mulla ja Minkillä tämä meni ihan uskomattomasti, tavattiin tallilla kun olin vasta ihan varhaisteini, sitten oltiin vuosikaudet erossa, kunnes bongasin Minkin IRC-Galleriasta, ja se kutsui mut tupareihinsa. On myös jännä, miten jotkut ystävät jäävät, ja ne toiset eivät, ja siinäkin on sattumalla usein käpälänsä pelissä. Minkäköhän näköinen herra Sattuma muuten on? Veikkaan ainakin, että sillä on sellainen keikarimainen lierihattu. Nyt muuten kävi taas niin, että ajattelin että tästä tulee aivan saatanan hyvä ja hieno bloggaus, jossa on juoni ja monta eri kanttia, mutta en mä jaksakaan keskittyä enää. Se kosahti viimeistään tossa, kun aloin miettiä herra Sattumaa ja sitten mietein viime vapun kauppajonoperformanssia ja nyt pitää valita jo lounaspaikkakin. Olotila on tällä hetkellä kärsimätön, keskittymisvaikeuksinen, klimppiintynyt ja poukkoileva. Mikä teillä on?

A moth into a butterfly and a lie into the sweetest truth

Tiedättekö, mikä on aivan mahtava ominaisuus ihmisessä? No päteminen. Päteminen on siitä vähän hankalaa, että yleensä siinä asiassa, mistä pätee, kannattaisi itse olla aika kartalla, koska muuten päteminen voi kääntyä itsensä nolaamiseksi.

Tänään koirapuistossa kun Punkin kanssa oltiin, tuli sinne nuori mies, jolla oli kaksi koiraa. Toinen oli ilmeisesti sen tyttöystävän minipuudeli, jonka toinen vanhempi oli varmasti ollut kumipallosalama, koska se vain syöksähteli ja pomppi ympäriinsä tehden coolin kundin olosta ilmiselvästi varsin kiusaantuneen. Kundin oma koira oli iso musta hovawart (tai no se kyl te tiiätte en jaksa googlaa). Kundi jutteli pääsääntöisesti siitä, kuinka ihmisten koirat on niin huonosti koulutettuja ettei ne osaa käyttäytyä koirapuistossa, ja ennenkuin puistoon tulee, tulisi ainakin nyt perusasiat olla hallussa. Mä annan tällaisten mennä yleensä toisesta korvasta ulos, sillä vaikka tiedän, ettei Punkki ikipäivänä tule kutsumalla luokse siellä, niin se pysyy kuitenkin hanskassa ja sen yleinen koulutustaso on juuri mulle riittävä. Tässä sitten lässytettiin tätä, kunnes varpaani olivat niin jäässä, että sanoin että me lähdetään. Edellämainituista Punkin tottelevaisuusseikoista johtuen otin Punkin pantaan keskellä puistoa ja lähden taapertamaan porttia kohti. Kundin molemmat koirat seurasivat meitä, ja se iso musta tuli hyvin lähelle Punkkia niin, että Punkki oli sen etutassujen välissä. Se sillä tavalla haukkumurahti Punkille, joka ilmeisesti kiinniolostaan johtuen ärähti sille takaisin. Salamana se musta nappasi Punkkia selkänahasta kiinni, nosti ilmaan ja ravisteli. Voi vittu, mä sanoin ja ajattelin. Onneksi toisen koiranomistajan refleksit olivat kunnossa, ja se syöksytaklasi piskinsä lumeen ja sen ote Punkista lipesi. Punkista huomasi heti, ettei siihen yhtään sattunut, vaikka tilanne näytti ihan jäätävältä, ja kundin lähes käsinkosketeltavan nolostumisen huomasi niin selvästi, etten edes hermostunut koska tosiaan mitään ei sattunut. Oli vähän liikuttavaa kuulla, kuinka se selosti. Oikeesti, älä tuu sanoon kun koskaan ei tiedä, milloin se kosahtaa omaan nilkkaan.

Duunimaailmassa näitä saa kanssa aika usein. Kun joku erityisen koppavasti ilmoittaa vaikka jostain tekemästäni virheestä, niin todennäköisesti se paljastuukin sen ihan ikiomaksi mokaksi. Jos taas sanoo rakentavasti, hyvässä hengessä huomauttaen, on paljon todennäköisempää ettei se juttu posahda ns. backfirenä omalle naamalle. En kyllä tiedä, onko näille tyypeille se edes noloa, tai ainakaan liian noloa estääkseen sen tekemistä uudelleen, koska ainahan ne samat tyypit kohentelee rillejään ja narisevalla äänellä ottaa pätemispuheenvuoroa. Se on vaan niin.. väsyttävää. Oikeasti.

Day 25 A song that makes you laugh

Tämän biisin Pörri soitti mulle. En olisi ikinä arvannut, kuka sen on laulanut, ellei sitä olisi mulle kerrottu. Tämä on oikeasti uskomaton pläjäys, ensin sitä kuuntelee suu auki ja sitten alkaa naurattaa ihan saatanasti. Hyvää duunia, Eddie Murphy! Ei muuta kun Party All The Time vaan! Tämä vielä kestää lähes 10 minuuttia. Grrr! Myös Children Of Bodom on coveroinut tätä mestariteosta, mutteivät nämä uudelleenversioinnit tietenkään koskaan ole alkuperäisen vertaisia.

Huh. Tää jää soimaan päähän.

Day 24 A song that you want to play at your funeral

Nyt on Aika. Nimittäin jatkaa tätä.

Tähän kopioin hävyttömästi siskoni Pupen kertoman biisin, joka hautajaistilanteessa (ja okei, muutenkin ihan lauluna) on kohtalaisen hätänen. Se on Whamin Wake Me Up Before You Go-Go. En tiedä, mistä toi alleviivaus tuli enkä saa sitä pois, mutta hui-hai, en piittaa!

Ps. Keksin myös yhden biisin minkä aion laulaa meidän tyttöjen suunnitellussa aamukaraokessa: Billy Joelin Piano Man. Se tulee menemään tosi huonosti, mutta onneksi siihen rohkaistumisen aikoihin näyttänen jo Ari Koivuselle, joten hui-hai, ei sekään haittaa!

OOOon niin huoleton, enkä kännissä, vaikka siellä niin veikkaillaan!

EDIT: Alleviivaus näkyy vain esikatselussa, ja se joka ei sitä usko saa tulla tänne katsomaan.

I love the way you move

Mä sitten sain ja otin sen duunin. Näistä päätöksistähän ei oikeasti voi koskaan tietää, onko ne hyviä vai huonoja; sen näyttää vain aika. Silti tuntuu hyvälle olla paikkaan niin haluttu, että siitä ilmoitetaan viikkoa aikaisemmin kuin oli sovittu, ja toivotetaan lämpimästi tervetulleeksi. Sain haastattelussa todella hyviä ja intellektuelleja viboja, ja vaikka pelkäsin olleeni vähän liiankin rehellinen, niin ilmeisesti se pelkästään kannatti. Jotenkin on aivan ihanaa saada aloittaa alusta, puhtaalta pöydältä. Huomaan myös kehittyneeni ihmisenä niin, etten ole pelkästään peloissani, vaan myös uskon siihen, että opin sen duunin nopeasti ja musta tulee hyvä siinä. Nyt on enää edessä pelkästään pelottavaan osioon putoava irtisanoutuminen ja sen jälkeen kuukauden mittainen irtisanomisaika. Kokonaisuudessaan tämä on päätös, johon itse uskon. Jotenkin vastattuani myöntävästi silmänikin räpsyivät kepeämmin kuin ehkä puoleen vuoteen ja päällimmäinen tunne oli huojennus.

Tänään Facebookissa yksi tuttu tyttö kirjoitti, että oli huomannut mun statuksista, että olin alkanut soittaa kitaraa ja kysyi, että tahtoisinko alkaa jotain tyttöbändihommaa sitten kun osaan jonkun verran soittaa. Mulle tuli siitä jotenkin lämmin ja pörröinen olo, että joku ottaa tosissaan sen, että mä soitan kitaraa, ja kysyy mua mukaan johonkin sellaiseen, jossa mut määrittelee nimenomaan se soittaminen. Sain jotenkin heti lisäpontta rämpyttämiseen, koska vaikkei tuo koskaan toteutuisi, niin silti se, että joku huomioi tän jutun antoi siihen lisää intoa. Mä muuten rakastan katsoa kun mun kitaraopettaja soittaa, se on musta aivan hurjan taitava ja sillä on se ilme, joka ihmisillä on kun ne tekee jotain mistä ne todella pitää. Sellaista on kiva katsoa, koska kaikki ihmiset on silloin ehkä kauneimmillaan.

Taidan mennä soittamaan vähän skebaa.

Erebusnaurua

Ostin perjantaina Rimmelin tuoksuvaa kynsilakkaa, ja ekan kerran siveltyäni sitä sormiini huomasin, että se tuoksuu täsmälleen yhdelle lapsuuteni My Little Ponylle, sille jolla oli jätskin kuva kankussa. Pienokaisena leikin poneilla lähinnä niin, että laitoin niille niiden valitsemani pukevimmat kampaukset, jokaiselle erikseen ja aina samanlaiset kullekin, ja sitten laitoin ne takaisin koriin vain tehdäkseni sen seuraavana päivänä uudestaan.

Monet sanoo, että kun ne on muuttaneet niin ne jossain vaiheessa ajatuksissaan menee kuitenkin vahingossa sinne vanhalle kämpälle. Mulle ei koskaan ole edes meinannut käydä niin. Olen edelleen ja ehkä jopa enenevissä määrin hyvin ihastunut asuntooni, mikä on kyllä ihan hyvä koska olen kuitenkin sen kanssa ikuisessa velkavankeudessa. Täällä on jotenkin kaikki kohdallaan, jokainen tila on sopivan kokoinen ja kivannäköinen. Päätin eilen, että haluan makkarin oven viereiselle seinälle roikkumaan vanhat ikkunakarmit. Näin sellaisen teoksen eräässä kämpässä kerran, ja se oli jotenkin todella hieno. Hilseillyttä maalia ja kulunutta puuta puhtaalla seinällä; jotenkin se kontrasti miellytti mua suunnattomasti. Tällä hetkellä pikkuhauvan lelut ovat ikivanhassa Mallasjuoman puulaatikossa, jonka sain mutsin siskolta tuparilahjaksi, ja se on aivan mahtavan näköinen. Mun maustehylly on myös ehkä 60-luvulta, täällä ennen asunut mummo jätti sen meille ja vain maalasin sen uudelleen. Sanokaa roskalavoja sisustuselementtien toivossa penkovaksi hipsteriksi, mutta mä tykkään. Sitten kun mun kaikki tuolit on erilaisia ja eri roskalavoilta, voitte jo vetää käkättimeen.

Duunissa saan sitä enemmän duunia mitä tehokkaampi olen; mitä enemmän kehitän prosesseja niin saan enemmän tehtäviä enkä suinkaan esim. kiitosta. Siitä kostoksi menen huomenna duunihaastatteluun, mutta en sitten tiedä, tuleeko siitä mitään. Katsoin todistustani tänään, ja se on kyllä parempi kuin tiesinkään, mutta eihän se mitään ratkaise. Toivottavasti ne ei tarjoa mitään kauheaa sontaa ja toivottavasti mulle ei tule se kohta, jossa myönnyn kaikkeen.

Myin tänään pinkit ikivanhat Hai-saappaani jollekin sedälle, jonka tapasin viime viikolla steissillä. Yritän pinnistellä, että jaksan uskoa siihen, että niitä oikeasti käytetään jossain kuvaelmassa polttareissa, koska morsiamella oli juuri sellaiset vanhat ja paskaiset rubberbootsit naimisparin tavatessa ekan kerran. Eikä asianlaita ole niin, että se setä tuolla istuu ne jalassa älästi ja katsele jotain kinkyä. Vaikka, mitä sitten. Kummassakin tapauksessa olisin tehnyt jonkun onnelliseksi.

On mahtavaa, että kirjoitan jo tsiljoonatta tekstiä, jossa yksikään kappale ei liity toiseen vaan ne vain leijailevat miten sattuu. Kai sellainenkin on joku kirjoittamisen tyylisuunta. Sekopäisyys ja maanisuus, maybe?

He's acting suspiciously

Tänään oli paranoidien darrojen riemuvoitto osaltani. Ainakin top 4 -tasoa, olin duunissa niin säikky, että väijyin huoneessani enkä meinannut uskaltaa hakea edes mehua. Lähettelin meileissä pelkästään vääriä liitteitä ja sain puistatuksia. En tajua, miksi aina duunin bileissä pitää juoda isojen poikien kanssa, koska siihen liittyy niin paljon riskejä, ettei niitä vaan kannattaisi ottaa. Ei siitä sitten sen enempää.

En tajua, miksi aika kuluu juuri nyt niin hitaasti. Tai jotenkin hyvin oudosti aika tuntuu kuluvan, mutta silti tulevaisuudessa olevat hommat eivät lähene samaa tahtia, vaikka periaatteessa sen ei pitäisi olla mahdollista edes.

On masentavaa, kun jotkut ihmiset kommentoivat johonkin tarinoihin ihan vääriä juttuja, varsinkin jos niiden luulisi osaavan sanoa niitä oikeita. Toisaalta, onhan se virkistävää, että kuulee myös niitä toisia näkökulmia, koska ainahan itse on vähemmän tai enemmän jumissa omiinsa.

Pakko muuten sanoa yksi hyvä juttu, ja se oli juuri noiden ekan kappaleen bileiden brunssi. Siellä oli pilkottuja hedelmiä ja kuorrutettuja cupcakeja, ja oikea dj, joka jotenkin osasi soittaa kauheat määrät sellaisia biisejä, jotka tekivät mun fiiliksestä hyvemmän. Toinen homma, mitä aina yhden duunikaverin kanssa fiilistellään, on aulabaarit, joissa joku soittaa flyygeliä. Jotenkin siinä, että joku taiteilija on siellä viihdyttämässä, on jotakin aivan tavattoman hienoa. Duunikaveri kertoi, että se usein tekee niin, että se vielä toivoo niiltä kappaleita. Olisinpa sellaisessa aulabaarissa nyt, olisipa se flyygeli musta ja soittaisipa se Frank Sinatran New York, New Yorkin.

HILJAA

Mun huumorivitseistä suuri osa perustuu toistoon. Kun kerran sanoo jonkun hauskan jutun, käytän sitä aina mahdollisimman usein, jotta muistan sen ja kaikki muutkin oppivat, että tämä oli se, jonka kohdalla pitää nauraa. Nämä hokemat, juuri tästä toistosta suurelti osin johtuen, leviävät myös kaveri- ja tuttavapiiriin, tahtoivat ne sitä tai eivät. Useimmiten olen ylpeä siitä, että olen saanut tartutettua jonkun "mun" läpän eteenpäin, mutta toisinaanhan se myös vituttaa, jos joku pöllii jonkun jutun, ja tiedän, että sitä käytetään sellaisella foorumilla, että en koskaan saa siitä kredittejä. Kukaan ei mieti että onpa se Nuu ihan saatanan hauska, siis tää on sen keksimä juttu! Sana "huumorivitsi" on muuten kuultu Mierolaiselta, se ei ole lainkaan omani mutta olen siihen hyvin ihastunut, ja jos joku käyttäessäni sitä siihen ihastuu ottaen sen puheeksi, niin kerron että alunperin kuulin sen ystävältäni. Kuka muuten on aloittanut sen blogeissa ennen niin yleisen lauseiden keskenlopettamisen kirjainyhdistelmällä ..ÄH? Sitä minä en tiedä, ja sanon, että opin sen Blogistaniassa. Veikkaan, että Mogulilla saattaa olla sormensa pelissä, tai Harmaa Hatulla. Luin eilen muuten hassun vitsin City-lehdestä: Kuinka monta basistia tarvitaan vaihtamaan lamppu? Viisi, joista yksi vaihtaa lampun ja neljä pidättelee valokeilaan ryysivää kitaristia.

Nyt saatana lopetan koska ei tämä ole mikään hupitunti.

Mulla ei meinaa olla aikaa tehdä mitään kivaa tarpeeksi kauaa. Kerkeän aina rämpäyttää Paulista pari sointua ennenkuin on pakko ripustaa pyykit tai pasta on kypsää, enkä saa soittaa sitä yhtä kauan kuin Bryan Adams kesällä -69, vaikka haluaisin. Ja sitten pitääkin jo mennä nukkumaan tai kuorimaan ihoa, että voi taas meikata töihin, koska se kiinnostaa aivan vitusti. Musta on tullut kauhean äkäinen. Eilen rikoin pöytäpuhelimeni töissä, kun jonkun typerän puhelun päätteeksi hakkasin sitä yksikköä, missä näppäimet on, luurilla niin kovaa, ettei se luurin alla oleva katkaisin enää joka kerran nouse sieltä väännyttyään jotenkin. Klemmarilla sen saa sieltä, mutta tilasin silti pokerinaamalla uuden puhelimen, enkä maininnut mitään vihanhallintaongelmani yhteydestä sen rikkoutumiseen. Ei ole kauaakaan, kun raivotessani astuin vahingossa hiiren johdolle ja se lensi seinään mennen tietysti paskaksi. Koskakohan näitä aletaan vähentää mun palkasta? Mitä kannattaa ehdottomasti rikkoa ennen sitä, ehdotuksia?

Shut you fucking face uncle fucker, UNCLE FUCKER!

Tiettekö mitä mä inhoan? Sitä kun valitetaan omasta olosta. Koko päivä, ja vaihtelevin tavoin. Aamulla on ökkö olo kun ei ehtinyt, tai vielä pahempi, pystynyt syömään aamiaista. Sitten tulee hedari ja heikottaa ja oonko mä kalpeen näkönen sun mielestä. Sitten lounaan jälkeen on maha niin täynnä, että on huono olo ja olikohan siinä jotain pilaantunutta. Sit voikin miettiä, että onkohan kuume nousemassa, ja vaikka olisi niin nynny että oikeasti mittaisi sen eikä tietenkään mikään nouse muu kuin muilla kyrpä otsaan, niin voihan se olla koska mulla on aina tälleen eka kun oon niin herkkä ja erityinen.

Hohhoijaa. Tekisi mieli murtaa vähän vaikka kalloa että olisi oikeesti jotain kitinän aihetta. Parempi on vaikka valittaa olosuhteista, nyt esimerkiksi toi kylmyys on aika kova, tai työmäärästä tai väsymyksestäkin, muttei tollasista saatanan noloista luulotautioireista. Miten noille tyypeille sanotaan, että nyt suu kiinni ja aihe toisaalle tai se turpoo kiinni?

Muuten olen yllättävän hyvätuulinen. Epämuotoiselle Punkki-hauvalle on bookattu oikea mallikeikka ja American Idol on edelleen yhtä hyvä kuin muistin. Lisäksi opin tänään kaksi uutta kitarasointua ulkona, ja harjoittelin vähän soittamaan vaihtoja niiden välillä, ja pidän jo kahdesta soinnusta, eikä 2/5 ole mahdottoman huono prosentti.

Miksei mulla ole enempää askaa? Voisin tietty lopettaa niin, että mun epäkkäät on ihan kauhean kipeät ja sormenpäitä kivistää paitsi kitaransoitto myös ylenpalttinen koodaaminen, ja mulla on mustelma sääressä ja luuletteko että se on merkki verenvuototaudista tai aidsista vai onkohan vaan kuume nousemassa? Aivastin myös bussissa, olenkohan allerginen paprikoille? Taidan tökkiä varmuuden vuoksi huomista lounastani ympäri lautasta ja tehdä ilmeitä ja sanoa etten vaan pysty syömään. Ehkä siitä saa jonkun euforian, jota en koskaan ole tajunnut.

Life's like this

Mistä sen tietää, milloin alkaa muuttaa jotain toista? Mistä sen tietää, että muuttuuko jonkun toisen takia vai itsestään? Onko sillä väliä?

Miten noi pojat osaa soittaa kitaraa niin kauniisti? Miten en oo tajunnu sen hienoutta aikaisemmin? Miksi mun sormet osaa lentää vaan näppiksellä, joka on ehkä arvottominta kaikista? Miksen oo tajunnu?

Miksi joinain päivinä on valmis vastaamaan jokaiseen tuntemattoman tuijotukseen, ja jonain päivinä ei yhteenkään? Jos joku tietää tän vastauksen, niin sama on varmasti siihen, että miksi joinain päivinä ei vaan voi mennä uimahalliin, kun mun tatskoja katotaan sillä tavalla, jota en vain kestä? Oisko poikien puolella helpompaa? Jos ei pudottaisi saippuaa, ainakin? First of all, käyttääkö kukaan palasaippuaa suihkussa enää?

Miksi musta tuntuu, että mitään ei tapahdu? Miksi musta tuntuu onnettomalle, vaikka ei ole mitään syytä? Miksei mussa ole mitään? Miksei mua kiinnosta, vaikka joku sanoo, että olisikin?

It's times like these you learn to live again.

Lopuksi linkitän suosikkijuttujani Idols-kilpailuformaatissa teille. Olkaa hyvät arvoisat tyypit.

Love me like you love the sun

Tänään oli taas erinomaisen kaunis auringonpaiste. Katselin duunin ikkunasta sen kimpoilua Esplanadin puiston lumipeitteisistä oksista ja tunsin vain yhden tunteen: vitutti. Tänään on vituttanut isolla kädellä. Vitutus on hallitsematon tunne, sillä aloitin aamun vähän pidemmällä aamulenkillä hyvin pukeutuneena, enkä palellut vaan virkistyin. Join täydelliset puolitoista kuppia kahvia yhdellä Hermesetaksella ja maidolla. Pakkasin eilen leipomani kakun rakkaimpaan kangaskassiini, jossa on Michael Monroe -painatus, ja tiesin kaikkien huokailevan aamupalaverissa ihastuksesta mangojuustokakkua lusikoidessaan. Junat olivat myöhässä, mutta se ei juurikaan vaikuttanut omaan aikatauluuni. Kuitenkin, kun pääsin töihin, tuuli alkoi pikkuhiljaa kääntyä.

Ensin oli jotain säätöä vähän, sitten tuli pikku hedari, joka huusi tarvitsevansa Battery Strippedin, jota en todellakaan ollut hakemassa liukkaalla Siperia-kelillä ja vielä rasittavimmasta kaupasta ikinä eli Stockan Herkusta. Sitten huomasin syöneeni ennen aamukymmentä pinkkikuorrutteisen donitsin, palan kakkua ja mokkapalan, ja että edessäni oli vielä paahtopaistisämpyläkin, ja tursuin jo pahasti jakkupuvustani, joka ei ainakaan nostanut tunnelmaa henkilökohtaisesti itseni kohdalla. Luonnollisesti tein valinnan, joka oli syödä sämpylä mahdollisimman nopeasti. Brrf.

Sitten oli ihan saatanasti tekemistä ja vittu kaikilla jotain idiksiä ja mua ei vaan kiinnostanut ja toivoin, että kaikki olisivat joko olleet hiljaa tai sitten kertoneet mielipiteitään American Idolista. Kumpikaan ei toteutunut. Söin todella myöhäiseksi lounaaksi pussimisokeiton ja raejuustoa sekä vietin uuden kollegani kanssa viime viikolla lanseeraamamme vitamiiniporetablettihetken. Sitten tulin kotiin, ja nyt näyttää siltä, että vitutus vain jatkuu ja jatkuu. Nukuin päiväunet, mutta palelin ihan kauheasti ja sain kramppeja, joten kun nousin niin vitutti. Sitten kävin Punkin kanssa ulkona, ja kylmällä se on jotenkin sen oloinen kuin se saisi jatkuvasti pieniä sähköshokkeja, jotka käskevät sen juosta ennalta-arvaamattomiin suuntiin kiihtyvällä vauhdilla. Punkki siis sinkoili käsittämätöntä siksakkia ja jokainen vastaantulija oli sitä huuliaan paheksuvasti suipistavaa keski-ikäistä idioottityyppiä, joka ansaitsisi vetää lipat ja saada ansionsa mukaisen kokoisen mustelman äässiinsä. Kotona ratkaisin tilanteen siten, että söin puolikkaan kakun, paketillisen suolakeksejä hummuksella ja kaksi kananmunaa majoneesilla. Jakkupuvun kireys oli vielä tuoreena mielessäni, mutta halusin edes hetkeksi hukuttaa tuskan ensin sokerilla ja sitten suolalla. Enkä edes onnistunut.

Vitun hyvää ystistä saataNA!

Kun luet tämän, päässäsi alkaa soida dirlandaa

Nyt on sellainen juttu, että mulla on niin pal kauhiast töitä, etten ehdi ollenkaan blogata duunipäivän aikana. Se on inhoittavaa. Huolettoman ja tavallisen jäsentämättömän sekä asiasisällöllisesti yhdentekevän kirjoituksen synnyttämiseen menee noin kymmenen minuuttia, ja luulisi, että voisin sen verran käyttää, niinkuin yleensä voinkin, mutta nyt en vaan ehdi.

Tänään söin Ysibaarin tulista lohiwokkia, ja se oli tosi hyvää. Olen koukussa Facebookin Courage Wolf -aplikaatioon (ja se on muuten O.:n syytä). Duunikaverini jahtaa mua raskausmahallaan, ja hokee että siellä on vauva, ja meinaan välillä saada nurkkaan ahdistettuna paniikkikohtauksen, vaikka onkin ehkä hyvä totutella noin niinkun ihan sivistyksellisessäkin mielessä. Sain viime viikonloppuna baarissa narikkalapun, jonka numero oli 666. Pörrin mutsi oli tehnyt mulle aivan törkeän siistin punotun hopeisen rannekorun. Pörrin yksi kaveri alkaa pitää mulle kitaratunteja, vaikka yritin sanoa sille, että se ei ehkä ole hyvä idea, kosken ole yhtään musikaalinen enkä osaa lukea nuotteja ja vielä hermostun helposti, mutta se sanoi ottavansa sen haasteena. Äsken tein tosi hyvää lasagnea ja ajoin Pörrin peiliksi jäätyneelle parkkipaikalle jumittaman auton ykkösellä irti. Pidän American Idolista, koska siinä on sellaisia ihmisiä, jotka saavat mut hymyilemään, ja Steven Tyler, joka on muista syistä yllättävän kiva katsoa. Olen alkanut pitää The Rolling Stonesin musiikista ahkeran yrittämisen jälkeen.

Loppuun vielä video, joka on joka kerta tosi hauska, ja jos joku siellä väittää ettei naurata niin olet väärässä ja ehkä kandee vaan katsoa se useampaan kertaan jos se avautuisi, niinkun vaikka Chocolate Rain.

Supercalifragilisticexpialidocious

Nyt mennään viime aikona itseäni päänsisäisesti puhutelleisiin aiheisiin superlatiiveilla:

Ärsyttävintä vähään aikaan: Talvipyöräilijät. Ne suhaavat miten sattuu ja sivuliusua eikä niitä yhtään kiinnosta, pääsetkö alta pois kun tie on peilijäässä. Lisäksi talvella on aika pipo ja/tai huppu päässä, joten näitä surmanajajia ei edes kuule. Voitteko lopettaa? Ei talvella saatana kuulu fillarilla ajaa, niin.

Yhtä aikaa älyttömästi hauskin ja paheksuttavin tilanne tänä aamuna: Turun steissin lähimmässä räkälässä ilmakitaran soittaminen polvillaan Bon Jovin Livin' on a Prayerin tahtiin kantisdensojen lasittuneiden ja jopa hieman paheksuvien katseiden alla.

Paras karaokesuoritus: Tämä menee jaettuna sille emorokkaripojalle, joka silmääkään räpäyttämättä ja eforttia näyttämättä lauloi kaikista kielletyimmän eli Queenin Bohemian Rhapsodyn, ja nykyiselle kollegalleni, jonka samaan aikaan kirkas ja käheä ääni futaa Natalia Imbruglian Tornissa aivan törkeen siististi.

Paras känniaamiainen: Playn maitokaakao

Magein tyyppi: Virolainen ärränmyyjä, joka ehdotti että mun kannattaisi ostaa sytkäri, jossa on pääkallon kuva, koska se sopi mun vaatteisiin. Ostin, tolla puheella oli pakko.

Miettimisen arvoisin juttu: Pitäisikö yrittää olla positiivisempi ja pystyiskö vetään paremmalla asenteella?

Perjantaiarvoitus

Duunin vessan lattialla on jotain kummallisia kiteitä. Ne näyttävät merisuolalle muotonsa puolesta, mutta ne eivät ole lainkaan läpikuultavia, vaan mattavalkoisia, ja ne murenevat kalkkimaisen näköisiksi kun niiden päälle astuu. Mitä vittua ne on? Mä en kestä tällaisia mysteerejä, koska mun on ihan pakko mennä kohta maistamaan niitä. Onneksi meillä alkaa joku palaveri kohta, koska en tahtoisi syödä tuntematonta valkoista jauhetta yleisen vessan lattialta, ainakaan selvinpäin.

Mutta MITÄ SE VOI OLLA? Miten se on joutunut sinne? Onko tämä joku jekku? Pakko mennä katsomaan niitä vielä. Vain katsomaan.

Koska mä oon niin FÄSHÖN

Nyt on se hetki, kun musta tuntuu, että muotiblogien määrällisesti suuri lukeminen alkaa vaikuttaa mun aivoihin. Kuulemma joka kevät muodissa on kukkia ja raitoja, ja nyt tunnen suunnatonta vetoa molempiin. Itselleni epätyypillisesti en halaja pelkkiä mustia kolttuja, vaan ainoastaan raidallinen tai kukallinen kelpaa. Sukkahousuissa himoittavimpia ovat edelleen pilkukkaat, eli ehkä on toivoa vielä. Lisäksi menin tänään safkiksella Kicksiin, koska yhden muotiblogin mukaan siellä on myynnissä sellaisia kittejä, joilla voi tehdä itselleen tipilliset geelikynnet. En ollut ikinä kuullutkaan sellaisesta, ja innostuin kovin, ja, kas - siellä niitä hyllyssä seisoi, ihan niinkuin muotibloggari lupasi. Nyt siis lähipäivinä koitan tuhertaa itselleni geelikynnet. On tää pimeetä touhua.

Oikeestihan en ole yhtään muodikas. Siis oikeasti, en.

Muuten tänään on taas ihan nollat taulussa -päivä. Aina, kun olen täällä maakuntatoimistolla, mun tekee aivan tuhottomasti mieli energiajuomia, ja olenkin tänään juonut jo kaksi. Varmaan osaltaan myös niiden takia olen samaan aikaan maaninen, kikattava, tyly ja ärsyyntyvä, joka on sellainen kombo, etten meinaa itsekään olla varma mitä noista pitäisi seuraavaksi ilmentää.

Loppuun voisin laittaa jotain hottisten kuvia, sellainenhan on aina kivaa, paitsi että olen vähän huolissani miesmaustani taas vaihteeksi.

Jax - Sons of Anarchy.

Cook - Skins. (Se on ehkä syntynyt vuonna -93 tai jotain eli on yhtä vanha kun mun auto, mut hei; mitä valii - ei mitään!)
Valon Ville (YLLÄTYSSS!!!! :D½!666) Ryan Dunn.

Duudsonien Jukka.LOPPU

It's my party and I cry if I want to

Mä olen vähän epäonnistunut taas bloggaajana, koska en ikinä päivitä. Jotenkin mun pinna on lyhyt kuin Tom Cruise ja hermostun välittömästi ja läimäytän läppärin kannen kiinni jos en keksi mitään. Nyt töissä on pöytäkone, joten en voi läimäyttää, joten se hupi on poissa pelistä.

Väliin muutama kysymys: Miksi viimeisin American Idol -voittaja Lee Dewyze tekee niin paskaa musaa? Miksi alan vähän pitää kylppäriimme asennetuista vanhuksille tarkoitetuista tukikahvoista eikä ne enää yhtään haittaa mua? Miksen tykkää vihreästä teestä vaikka kuinka yritän ja kuitenkin juon sitä, eikö tämä ole jo vähän epäreilua? Kuka keksi aakkosjärjestyksen? Miksi opin vasta viime viikolla, että tulppaanit pitää laittaa kylmään veteen jos tahtoo niiden kestävän kauemmin? Miksi samaan aikaan tajusin, että tulppaani on mun lempikukka, eikä mikään coolimpi? Mikä teidän on?

Noniin. Muutettukin on ja melkein kaikki laatikot purettu, joten enää en voi kitistä siitäkään. Pahus. Tänään kuulemma Pörrin isä oli käynyt ruuvaamassa makkariin sinne oikeasti kaavaillun propellilampun. Sitä ennen siellä oli väliaikainen spottilamppu, jossa oli jostain tuntemattomasta syystä sellaiset ledivalot, joiden sävy oli huumevastaisen sininen. Se antoi koko huoneelle jännän tunnelman. Se ei kyllä ollut kauhean hyvällä tavalla jännä, ja odotankin innolla, että miltä siellä näyttää normaalivalossa.

Tahtoisin vain olla kotona ja juoda rutisevan kuivaa skumppaa niin kylmänä, että sen koostumus on hiukan jäykistynyt, ja syödä suolakeksien päällä erilaisia levitteitä kuten tapenadea, hummusta ja sellaisia. Haluaisin kamalasti, että aurinko paistaisi taas. Vaikka vastustan jonkun verran keinotekoisia vitamiinivalmisteita, niin kohta ehkä joudun ostamaan D-vitskuja purkissa, koska onhan tää pimeys ihan sairasta sikailua. On muuten jännä, että mun mielestä "vitsku" on ihan hyvä lyhenne, mutta "broisku" ja "tomsku" on ihan kamalia, vaikka niiden rakenne on käytännössä sama.

Parhaat kynsilakat on muuten melko varmasti Seppälässä. Se myy Models Ownia ja jotain muitakin, joiden hinta on edullinen ja värivalikoima voittamaton. Ostin eilen Models Ownin lakkaa, jonka sävy on Purple Passion, ja se on yksi hienoimman värisistä lakoista mitä olen koskaan itseeni sutinut. Se on tumma purppura, jossa on paljon pigmenttiä, mutta samalla se on kirkas olematta räikeä. Tätä ei olisi voinut tehdä paremmin. Saman merkin mintunvihreä ja purkkapinkki ovat aivan ehdottomia kevätlakkoja, ja alle femman hinnasta huolimatta ne myös pysyvät paljonkin kalliimpia kollegoitaan huomattavasti paremmin. Nuu antaa niille peukun ylös hyväksynnän merkiksi!

Hain eilen myös paketin postista, ja olin ilmeisesti taas tilaillut kännissä nettikaupasta kamaa. Tällä kertaa kuitenkin yllätin itseni positiivisesti; paketissa oli kaksi raidallista kolttua, sekä yksi aivan ihan kukallinen nuttu, jonka puen kevään ensimmäisenä päivänä conversejen ja nahkatakin kanssa ja sen lisäksi yksikään niistä ei maksanut yli kahdeksaa euroa. Hyvä meitsi! Känninen alenhaistaja ja budjetissapysyjä! Lanseerattiin työkavereiden kanssa sellainen malli, että kun joku tekee jonkun aivan mitättömänkin pienen asian, niin joku ehdottaa, että "nyt kyllä täytyy varmaan ottaa pienet aploodit tähän", ja sitten kaikki taputtavat tympeä ilme naamallaan ja voi jumalauta miten toi koko homma onkin ärsyttävä. Koittakaa tekin!

Sitten vielä poukkoilevan ja erinomaisen sekavan tekstin loppuun yksi lounaspaikkavinkki. Paitsi en viitsikään sanoa sitä, koska se on niin pieni paikka ettei me sitten mahduta enää Panun kanssa sinne. Eli unohtakaa, sen verran voin sanoa että siellä on aivan ylittämättömän hyvää ruokaa.