That was bloody brilliant

Itsehän olen henkilönä sellainen, että haluan tietää asioistani vähän matkaa eteenpäin. Kun teen jonkun valinnan, niin suurella todennäköisyydellä se tarkoittaa tietyn ajan kuluessa jotain. Työssä tämä korostuu, tahdon mieluiten olla varma kaikesta, tarkoittaen työtehtäviä, varmaa osaa palkasta ja toimipisteen sijaintia. Nyt olen kuitenkin heittäytynyt omalla mittapuullani ihan sekoboltsiksi ja meinaan ottaa vastaan yhden sisäisen siirron, johon hain ns. kännissä ja läpällä, mutta sitten sainkin sen. Se on määräaikainen, ja sen jälkeen pääsen takaisin nykyisiin tehtäviini, mutten tiedä minne. OMG WTF SATAN?? Oon jo ihan hermorauniona tästä, vaikka en olekaan vielä saanut viimeisimpään lieviä ehtoja asettavaan puolisuostumismeiliini vastausta. Miten voi olla näin vässykkä?

On huikeaa, miten paljon hyviä ohjelmia alkaa nyt telkkarista. En kehtaa sanoa niitä kaikkia, mutta koska kaikki jo tietävät nolon palavan rakkauteni lauluohjelmiin, niin voin mainita Idolsin ja Voice of Finlandin. Menen muuten nykyään ihan pähkinöiksi katsoessani X-Factoria, jos Simon vetää käden lippaan ja iskee sen jälkeen silmää. Grrr. Tosin tuon tunnustuksen jälkeen voisin sanoa mitä vain, mutta kaikki muistaisivat vain tuon osion Simonista.

Ensimmäisessä kappaleessa mainittu hermoilu purkautuu mulla yleisen sekoilun lisäksi ostamisena. Pakko. Ostaa. Tavaria. Joita en tosiaankaan tarvi, ja joihin en yleensä raaski tuhlata. Niinpä massit on finaalissa, paalu loppu, hynät tapissa. Mitä välii, ei mitään! Paitsi että hermostun siitä vain lisää.

En ole nähnyt ketään kaveria sataan vuoteen. Tai ainakaan montaa.
Onneksi on enää kolme yötä Michael Monroen keikkaan.
Uutenavuotena meille tulee Pörrin ja mun kavereita, ja niiden tyttöystävät, ja pahoin pelkään, että mun odotetaan olevan niiden kanssa. Jaiks.

Miten sanotaan?

Koin järkyttävän keskustelun töissä muutama päivä sitten. Se alkoi sillä, että puhuttiin kepeään ja yleissovinnaiseen sävyyn presidenttiehdokkaista, aiheesta joka lienee lähes kaikkien huulilla kuten vaikka musta joulu. Kauhisteltiin ensin Saulin ja Jennin ikäeroa, sitten Pekan ja Nexar Antonion (käyttääx se vaan jotain nimee daa?) samaa. Sitten, kaksi naispuolista kollegaani, ihan ok sivistyneen oloista ja kohtalaisen järkevää, sanoivat naamaa väännellen ettei presidentti kyllä voi olla sellainen. Ooh, sellainen! Kysyin sitten kiusallani, että vihreä vai. Ei, vaan.. sellainen hinttari. Miksei? Koska se on luonnotonta! Homous on sairaus! Pakko olla päässä jotain vikaa, koska ei sen kuulu mennä niin! Hävettää, mieti nyt! Seuraavaksi voi olla suhteessa eläimiin!

Olin aivan vitun järkyttynyt tästä. En ole koskaan keskustellut näin suvaitsemattomien ja moukkamaisten ihmisten kanssa. Useiden kommenttien jälkeen jäin ihan suu auki. Itse olen kuulemma supersuvaitsevainen, koska eihän kansa tuollaista voi hyväksyä. Mitä vittua? Kaikki ihmiset, jotka tunnen niin hyvin, että koen voivani heidän kanssaan puhua politiikasta sen vähän mitä se itseäni kiinnostaa ja mitä siitä tiedän, eivät ikimaailmassa sanoisi noin. Hävettää ne ihmiset, jotka sanovat. Oksettaa. Olen sanaton, kiihtynyt, pettynyt, järkyttynyt ja en edes tiedä mitä kaikkea muuta. Kaikki nämä kommentoijat sanoivat, että heillä on myös homokavereita. Ei vitussa ole, ei kukaan voi pitää ystävänään sellaista, jota häpeää ja pitää sairaana.

Tämähän ei oikeasti edes ole poliittinen kysymys, eikä siitä koskaan olisi tullut sellainen, ellei jollain olisi ollut ongelmaa sen kanssa. Ihmisessä oikeasti merkitsee pelkästään sisin ja ajatukset, eikö niin, sanokaa että teistäkin.

Feel it turning your heart into stone. Feel it piercing your courageous soul.

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä pahemmin tämä pimeys saa mut.

En saa oikein nukuttua, vaikka olen kokeillut kahta keinoa, jotka yleensä aina toimii. Ensimmäinen on fyysinen tekeminen, eli urheilu, ulkonaolo ja puuhastelu. Toinen on viinanjuominen. Uniongelmista johtuen olen aivan hävyttömän väsynyt, toisinaan niin väsynyt, että änkytän. Töissä tämä tekee mut tosi säikyksi, enkä oikein sitten enää uskalla puhua kun menee ihan Scatmaniksi se homma. Lisäksi joinain päivinä väsyttää niin kamalasti, että kaikkien eläinten söpöys itkettää, mummujen ja pappojen liikuttavuus itkettää, tarinat itkettää ja tv-ohjelmat ja se, jos vaikka jokin putoaa kädestä. Hohhoijaa.

Alan myös olla kalpea ja ällöittävä, niinkuin talvella on tapana. Meillä on kotona sotkuista. En jaksa harjoitella kitaransoittoa. Voisinpa vain nukkua. Ja olispa kaikki hiljaa.

Ainoa hetki, jolloin asiat on oikeastaan aika hyvin enkä mieti mitään, on se kun olen hevosen selässä. Ajattelin, että joskus vielä sävellän biisin, joka kryptisesti kertoo siitä fiiliksestä.