Onnellisen Panun sanoja

Siis mähän oikeasti yritän kovasti kuluttaa eettisesti ja omalla ostokäyttäytymiselläni edistää niin eläinten, ihmisten (itseni mukaan lukien) kuin luonnonkin hyvinvointia - tai no, ainakin edesauttaa maailman tuhoutumista mahdollisimman pitkän ajan päästä tästä hetkestä. Mutta kuten tänään Nuun kanssa kaukaloidemme ääressä keskustelimme, on se vaan niin vaikeaa.

Ensinnäkin se on vaikeaa siksi, että ostoksiin vaikuttaa niin moni vastakkainen voima: opiskelijan krooninen rahapula, halu syödä terveellisesti sekä nämä ekonäkökohdat. Muistan, kuinka joskus parikymppisenä opiskelijana ilmeisesti nälästä (vähän oli ehkä joku dieetti) ja kaikista näistä ristikkäisistä sidosajatuksista sekaisin tuotin seuraavan ajatushelmen: eihän se voi (suklaapatukka) olla lihottava, kun se maksaa vain viisi markkaa!

Eikun.

Kaikkihan tietävät, että terveellinen ruoka on kallista, tai ainakin se kasvis-, hedelmä- ja proteiinipuoli siitä terveellisestä ruokavaliosta on (paitsi luojalle nyt oikeasti jo kiitos meidän lähikaupan viimeaikojen hedelmä- ja kasvisaleista!), ainakin jos on kasvissyöjä - tai ruokavammainen, kuten ihanat ystäväni sanovat. (Ja osuvat tietenkin myös jälleen naulan kantaan: se on ihan oma valinta, se.)

No sitten tämä eettisyysasia. Perskeles. Kaikkialta tulee ristiriitaista tietoa. Okei, espanjalaisia lentotomaatteja ei saisi ostaa. Niiden poimijoita riistetään! Lentokoneet ovat saastuttavin asia mitä maa päällään kantaa! (Tai siis öö, ilma lennättää...) Miksi lennättää jotain toiselta puolen maailmaa, kun naapurissa kasvaa suomitomaatti? Plus että niissä on kemikaaleja, jotka ovat huonoksi ihmiselle! (Hmm, tästä ei onneksi tarvitse huolehtia syötyään käsisaippualla pestävää kurkkua Venäjällä...jos se on kemikaali, se on jo minussa.)

Paitsi. Että. Tähän kun tutustui vähän tarkemmin, kävikin ilmi, että ekologisesta näkökulmasta lentotomaatit ovat suomalaisia parempia. Suomessa ei ole tarkoitus kasvattaa tomaatteja, tämä ei ole sellainen maa missä tomaatin tulisi kukoistaa, ja niiden lämmitys yms. kasvatuskuluihin kuluu paljon enemmän tärkeitä luonnonvaroja kuin niiden rahtaamiseen sieltä, mihin toivon, että minut rahdattaisiin (päästäkää Espanjaan!!).

Mutta ihmisoikeusnäkökulmasta ne lentotomskut tosiaan ovat edelleen epäilyttäviä. Eli kumpi ja kampi tappeli, tomaatinsyöjä hävisi. (Voi ei! Mun lempiruoka on tomaatti kaikissa muodoissaan ja ihan perusmuodossaan. Mä haluaisin syödä niitä läpi vuoden, antakaa! Miten käy mun tomaattikastikkeen? Tai sen punaisen tahnan, joka liisteröi lasagnelevyt toisiinsa kiinni? Tomaattikeiton? Tomaattipitsan, mon dieu!)

(Värisevällä, loppua kohden vinkaisuksi vaimenevalla äänellä: Bloody Maryn?)

En ole vielä keksinyt tähän muuta ratkaisua kuin sen, että totuttaisin itseni siihen, että syön ns. sadon mukaan, eli sitä, mitä on luonnollisesti saatavilla - loskaa ja hiekoitussoraa jäkälällä siis suurimman osan vuotta, mitä ilmeisimminkin.

Olen tässä kuussa myös lukenut kolmesta eri lähteestä, että suurin ekoteko lentomatkailun lopettamisen jälkeen (tappakaa mut nyt!) on riisin syömisen lopettaminen (ja kasvissyöjäksi ryhtyminen, mutten kehtaa sanoa tätä koska olen sellainen, ja kerrankin tämä blogi ei ole minustaminustaminusta). Riisinviljelystä tulee kuulemma niin paljon kaikkea pahaa, ettei sitä käsitä järjellä (ainakaan mun). Mitä mitä mä sitten syön ? (Entä kiinalaiset?) Mähän syön LÄHINNÄ riisiä. (Ja niin myös kiinalaiset.) Mitä sushiin sitten laitetaan? Mistä riisipuuro tehdään? MIKÄ TEKEE KAALILAATIKOSTA MUUTA KUIN KASAN KAALIA ?! (Etsii asettaan ja tunnustelee ohimoaan etsien oikeaa kohtaa....)

Loska, hiekoitussora ja jäkälä siis, mitä ilmeisimmin.

Mutta nämäkin nyt ovat kaikki taas sellaisia epämääräisiä huhuja, ja ne tahot, joilla oikeasti olisi jotain painavaa sanottavaa, ovat niin helvetin kaukana todellisesta elämästä rastojensa varassa leijailevia korrenpureskelijoita, ettei niiden ohjeista saa mitään tolkkua. Esimerkkinä taas Luonnonsuojeluliitto ja Animalia uusimmassa City-lehdessä havainnoillistavassa raportissa "Kuinka ostaa eettinen muna?" tms.

Pointtina oli pisteyttää munat niiden luonto- ja eläinystävällisyyden mukaan pistein 1-10 (kertaa kaksi koska oli kaksi hippilafkaa pisteyttämässä). Arvatkaa, mille ne yhteensä antoivat sitten 16/20? (Teilattuaan ensin kaiken pakatun ja kaupasta saatavan yksinkertaisesti sadismina.)

Vastaus: "Pienkanala. Osta munat tilalta, niin näet, miten ne on tuotettu. Tarkkaile, että ryhmä on pieni (n. 20) ja linnut liikkuvat vapaasti, kuopsuttelevat ja munivat pesään."

Kiitos tästä, Animalia ja Luonnonsuojeluliitto. Tätä me nykyihmiset luontoa suojellaksemme juuri tarvitsemmekin: käytännön vinkkejä, rehellisiä "jalat maassa"-ohjeita siihen, kuinka elää eettisemmin ja ekologisemmin. Tästä ei varmasti nyt kukaan taas lannistu ja ajattele, että luonnonsuojelu on hullujen hommaa, minkä kanssa normi-ihmisellä ei ole mitään tekemistä. Nyt varmasti kaikki City-lehden luontoystävälliset lukijat käyvät duunin jälkeen ruokakaupassa, tarhassa ja kanafarmilla, jossa tietenkin vierähtää hetkinen, koska sitä kanaa on TUIJOTETTAVA ja varmistettava, että sillä varmasti on ONNELLINEN ILME sillä hetkellä, kun muna ulos tupsahtaa.

Olisi muuten mukava tietää, mikä olisi saanut täydet pisteet? Sekö, että Paris ottaisi sen kanan lemmikikseen vanhan kunnon Tinkerbellin sijaan, antaisi sille parhaan tyynynsä ja taitavimman kampaajansa sulanpöyhijäksi ja lukisi sille runoja aina muninta-aikaan, joita sen ei tietenkään tarvitsisi munia ellei se haluaisi?

(Okei, mä tiedän mikä vastaus on: ainoa sataprosenttisen eettinen muna on muna, jota ihminen ei syö eikä ole syödäkseen tuottanut vaan korkeintaan keräilee jostain metsiköistä jos kana on sen sinne unohtanut. I fucking know. Loskaa, kiviä ja jäkälää. Mä tiedän.)

Hitto että musta olisi kiva, että Suomessa olisi yksikin instanssi, joka olisi yhtä kiinnostunut mun hyvinvoinnistani.

Kertokas muuten, miksi Reilun Kaupan kahvi on se ainoa, mikä on musta täysin juomakelvotonta, vaikka pystyn juomaan jopa Euroshopperia? Tai miksi ainoa viini, mikä aiheuttaa mulle kolmen päivän krapulan ja migreenin, on joka ikinen niistä Alkon valikoimiin kuuluvista kolmesta luomupunkusta?

Onkohan salaisuus kenties loska, hiekoitussora ja jäkälä?

PS. Kuten kaikki tietävät, suurin ekoteko, minkä ihminen voi tehdä, on poistaa itsensä (ja mahdollisimman monta saman tuholaislajin edustajaa) maan päältä sitä tuhoamasta. Jos luontoystävällisyytesi ei kuitenkaan vielä yllä näin suuriin tekoihin (senkin Torakka!, aiot vielä varmaan lisääntyäkin, eikö vain?) , kannattaa aloittaa tästä: kuuntele Julma-Henri & Syrjäytyneiden biisi nimeltä "Pohjalla" . Sen jälkeen ei ainakaan tee hetkeen mieli syödä kananmunia, vaikka se kana olisi ollut kuinka fiiliksissä.

P.S.S Oikeasti olen sitä mieltä, että pienetkin teot vaikuttavat, eikä kaikkien tarvitse tehdä kaikkea, kunhan kaikki tekevät jotain, eikä elämä muutenkaan ole niin vakavaa. (Lukuun ottamatta minua - minun pitää tehdä se kaikki, ja minut löytääkin varmaan tästä lähtien aamuisin kanafarmeilta tekemästä kanasosiologisia tutkimuksia - heti kun olen saanut tuon Julma-Henrin kielikukkasen hittoon päästäni!)

Your brown skin shinin’ in the sun

Koska itsekin olen varsin alakuloinen, niin jos äskeisellä lenkillä mietitty ja Minkin lopullisesti boostaama kirjoitus on nyt syntyvä. Itse aion miettiä kesää, vähän kaikkien aistien kautta yrittämättäkään tehdä tästä järkevää kokonaisuutta.

Kesän tuoksun tietää varmasti jokainen. Vastaleikattu nurmikko, kesäinen lämmin sade, uusi asfaltti, lämmin tienpöly. Hevoset tuoksuvat lämpimälle nahalle, koirat pehmeälle pippurille, jossain grillataan.

Kesä maistuu piknikeille; mansikoille ja skumpalle, sangrialle kallioilla ja ylihintaiselle jäätelöpallolle. Kesällä on ihana syödä salaatteja ja muutenkin kevyesti, kasvikset on helpompi hankkia tuoreina tai hakea äidin luona jopa takapihan kasvimaalta. Kesäkuumalla kylmä vesi voi janoon juotuna maistua paremmalle kuin koskaan, siideri on terassilla tavallistakin parempaa. Ruoan voi aina grillata, suosikkini tuore- tai homejuustotäytteiset herkkusienet pekonivöillä ovat ehdottomasti parhaita ikinä grillissä tehtynä, samoin kuin kaikki pihvit, maissi, kasvisnyytit ja mitä ikinä keksiikään.

Nurmikko tuntuu paljaiden jalkojen alla ihanalle, samoin auringon lämmittämä hiekka. On ihana halata oikeasti ihmistä eikä vaatteita, hiukset tuntuvat silkkisille selän ihoa vasten, kesätuuli on raikas ja suukotteleva. Aurinko lämmittää aivan uniikin tuntuisesti, joskus jopa tukahduttavasti, jonka jälkeen sadepisarat saavat ihon kihelmöimään ja herkistymään. Lämmin järvivesi tuntuu pitävän syleilyssään, suloisessa otteessaan, kantavan ja tekevän liikkeistä hidastetun sulavia.

Kesällä öisinkin on mahdollista kuulla ihmisten olevan elossa, naurua, tarinoita, huutoja. Siiderin jäät kilisevät terassilla lasituopin reunoihin kirkkaasti kuin pienet tiu'ut, oluttölkki sihahtaa auki ja kuohuviinipullon korkki poksahtaa kumeasti. Tuuli humisee puissa ja laineet liplattavat; linnut laulavat ja nurmi kahisee. Nykyisin selvä kesänääni on skeittilaudan rullaus asfaltilla, pehmeämpi ääni kun se osuu lastulevyyn ja terävä sen osuessa betoniin.

Ihmiset ovat pronssinvärisiä, lämmöstä kimaltavine ihoineen, on rusketusrajoja ja auringonvaalentamia hiuksia, pisamista nyt puhumattakaan. Korkokengät kopisevat ja kirskuvat kivillä, varpaidenkynnet ovat pastellisävyiset. Valkoinen teepaita näyttää mahdottoman hyvälle rusketusta vasten, läpinäkymättömien aurinkolasien takaa voi katsella rauhassa ihmisiä vähän liian pitkään, ja olla aivan varma siitä, että on kesä.

Hyi maanantai

Hyi että onkin inha olo.

Oon nukkunut varmana jonkin viisi sekunttia pätkissä. Varmaan koko katu oli baarissa eilen ja keskusteli kovaan ääneen sinne menemisestään ja sieltä tulemisestaan mun ikkunan alla. Seuraavaksi olivat vuorossa aura-autot, hyvä jumala, hyvä jumala. 4.45 laatikosta tippui norsuvauva tai hesari.

Korvaan sattuu, oksettaa ja kolottaa. Ärsyttää, että on ikinä mennyt värjäämään tukan tummaksi, että on pakko meikata töihin eikä voi vain singota sinne luonnontilassa kuten back in the good ol' days.

Inhottaa muuten TOSI paljon että lupauduin eilen töihin, vaikkei olisi tarvinnut.

Tästä perspektiivistä (pyjama päällä, väsyneenä, sänkyyn haikailevana, keittiössä täristen ja väristen istuen) on vaikea kuvitella, että tällä viikolla olisi minulle mitään annettavaa, tai että minä jaksaisin antaa kellekään mitään.

Herättäkää kun on kesä ja olen valmistunut.

I'm easy like Sunday Morning

Kulunut viikonloppu saa Panuasteikolla (-2 - +8, ettei menisi liian helpoksi) arvosanan 7, koska siihen on sisältynyt niin monta asiaa, jotka tekevät hyvän viikonlopun (minulla on niistä lista, ja arvostellessani viikonloppuja teen ruksin kunkin tapahtuneen asian kohdalle, ja sen jälkeen teen arvosanapäätöksen listan takaa löytyvien ohjeiden mukaan ja arkistoin päätöksen, jotta voin tehdä vuosittaisia käyriä).

Oliko viikonloppuni hyvä -lista:

Hyvää musiikkia (x)
Hyvät kännit (x)
Hyvää seuraa ihmiskunnan edustajista (x x x x)
Hyvää seuraa eläinkunnan edustajista (x)
Hyvää ruokaa (/) eli puolikas rasti: ei nyt niin hyvää, mutta ihan hyvää kuitenkin
Tupakan polttoa (/) eli puolikas aski
Uusia kivoja tuttuja (xxxx)
Vanhoja kivoja tuttuja (xxxx)
Unta (x)
Leffoja (xxxx)
Päämäärätöntä lojumista (xxxx)
Paskaa läppää (xxxxx)
Tärkeiden tehtävien asioiden tekemättä jättämistä (x)
Puhelinhiljaisuus (tai puhelimen soiminen kohtuullisissa määrin) (x)
Kohtuullinen rahanmeno (x)
Kännit ilman kankkusta (x)
Kännit ilman morkkista (x)
Blogimerkinnät kaikilta "tutuilta" Bloggerissa (x)
Tanssimista (x)
Odottamattomia tilanteita (x)
Lukemista (x)
Heräämistä ilman herätyskelloa (x)
Ei mainittavaa turhasta emoilua (x)

Eli launtainahan Nuu vetäisi esiin oikeastaan ainoan kortin, joka mahdollisesti saa minut edes hidastamaan baariin säntäystä lauantai-iltaisin: se kysyi, haluanko hoitaa Punkkia. Koska Nuulla on monta asiaa, mitä minulla ei ole, kuten telkkari, oma kämppä, lemmikkieläin ja DVD-soitin sekä tänä viikonloppua myös rahaa, olin myyty. No, en nyt ihan myyty. Sanotaan, että joskus kymmenen jälkeen, kun tajusin, etten todellakaan enää jaksa lähteä baariin, olin myyty (sitä ennen kieriskelin bilenitkuissani; vaikka edellisen illan ei jatkoja -päätös olikin vakaa ja järkevä, oli se silti selvästikin jättänyt minuun bilevajarit.)

Onneksi ei ole tilaa, mitä Punkkisedän nuolaisu nenänpäähän ei parantaisi, tried and tested niin moneen otteeseen.

Joten me on Mr. Punkkisen kanssa lähinnä nukuttu erinäisissä muodostelmissa päällekkäin ja katsottu elokuvia puoliunessa = la dolce vita ja Elämä on ihanaa. Suosittelen muuten hurjasti sellaista leffaa kuin "Tuntematon Nainen", olikohan "La Sconosciuta" italiaksi. Hurjan hyvä. Lisäksi katsoin läpi Nuun leffahyllyn klassikot Pretty Womanin, Flahsdancen sekä Saksikäsi Edvardin. Pretty Womanhan ei kulu tuhannessakaan katselussa (<3), Flashdance sen sijaan ei saanut enää minussa edes tanssikohtauksien aikaan heräämään sitä suurta "What a feeling!"-tunnetta, vaikka ihan hyvä olikin. (Missähän muuten mun Flashdance-lakanat on nykyään?) Saksikäsi-Edvardiin ei ajan hammas sentään ollut purrut millään tavalla, vaan se iski minun pieneen ja surulliseen sydämeeni yhtä lujaa kuin ensimmäiselläkin kerralla: Voi sitä hetkeä, kun Edvard jää sinne ylös "incomplete ja all alone" isänsä kuoltua, ah myös sitä, kun Winona nostaa Edvardin kömpelöt ja terävät saksikädet ympärilleen!

(Onneksi silloin, kun vielä teiniangstasin täyspäiväisesti ja katselin näitä elokuvia, blogeja ei vielä ollut tapana pitää: olisin vastuussa maailman surkuhupaisimmasta emoblogista ikinä, nimeltään varmaan jotain "Incomplete and all alone" - ja parhaimmassa tapauksessa nämä helmet olisivat nyt tulosttetuina ja säilöttyinä jonnekin teiniangstimuseoon, vieläpä kirjoittajan oikealla nimellä varustettuna.)

Ei niin, ettei välillä edelleen tuntuisi siltä, että käsien tilalla on läjä viiltäviä teriä, jotka kaikista mitä parhaista tarkoitusperistä huolimatta osuvat aina joko itseä tai jotakuta muuta poskeen. Mutta niinhän ihmisillä on, eikä sitä enää jotenkin jaksa omia ihmiskunnan kaikkein perimmäisiä ominaisuuksia itselleen, ihme juttu sinänsä.

Onnistuin muuten vuorokaudessa omaksumaan täydellisen pikkurouva Nuu-roolin (siis Nuun rouva, ei Nuu-rouva): ensin jaksoin kehua rouvan lähtemään bailaamaan (on hyvä, takaakin on hyvä, et näytä lihavalta, et ole käyttänyt liian usein, ei valu pois päältä, tosi kaunis tosi kaunis joo!), sen jälkeen valvoin puolet yötä sen kotiintuloa kuin paraskin aviopuoliso (missä se nyt taas ryyppää, sehän lupasi tulla ajoissa, perkele sentään!) ja vastaanotin viestejä, jotka koko ajan siirsivät kotiin saapumista kunnes lopulta ilmoittivat yön vietosta ystävän sohvalla. Juu, nämä tiedetään. Vai että ystävän sohvalla.

Aamuun mennessä olin kuitenkin true housewife -tyyliin hyväksynyt selitykset ja yöpymispaikankin todeksi ja keittelin kahvit ja kannustin krapulaa kehittävän Nuun työhönsä, millä välillä tietenkin pyöräytin olemattomista aineksista gourmet-tason mäiskeet. Olihan toinen kuitenkin niin suurella vaivalla jaksanut viinaakin juoda, että kyllä se sen ansaitsi, pikku raukka.

Sanovat mitä sanovat, minä olen selkeästi valmis ihmissuhteeseen.

Want you back for good

Koska eilinen oli kokonaisuutena niin onnistunut, niin unohdin yhden kammottavan tapahtuman sitä ennen. Ei, se ei ole torstai, josta en aio puhua kuin Minkin kanssa eksklusiivisesti, sekä Panun kanssa oli pakko, koska en pystynyt puhumaan ja sellaiselle on usein parempi olla selitys. Mutta siis, se oli lauantai-iltapäiväinen olotilani, jonka tulkitsin hurjan jännäksi variaatioksi Phil Collins-darrasta: se oli pre-drinking-BB-Niko-darra. Kaikki ihmiset asematunnelissa ja sitä ennen junassa ja steissillä näyttivät hämäävissä määrin BB-Nikolta. Aluksi en siitä häkeltynyt, sillä BB-Niko on kuitenkin aikalailla normaalin näköinen nuorimies, mutta jossain kohtaa se, että kymmenien ihmisten luulee olevan yksi ja sama, alkaa kieltämättä raastaa terveintäkin, tai no melkoisen tervettäkin psyykeä. Onneksi, kiitos, tämä loppui siellä bileissä, sillä olisi ollut katsontakannasta riippuen joko todella ikävää tai todella mukavaa bailata BB-Nikojen kanssa.

Koska nyt käsillä ei ole onneksi enempää kuin tavallinen jumidarra, on hyvä fiilis blogata. Nyt olen paitsi zen, myös vilpitön sanomaan asioita, ja tässä niistä yksi vaikein. Saatan poistaa tämän myöhemmin, mutta nyt ei tunnu siltä. Puhun siis hiukan parisuhteesta, ja itse asiassa tämä on jo kirjoitettu jonkin aikaa sitten, enkä enää saata täysin allekirjoittaa ainakaan samassa kärkevyydessä kaikkea, mutta lievennettynä tässä taas ei olisi enää mieltä. Luulen, että ne, jotka ovat erilaisia, myös sen itse tietävät; ennen kaikkea kiitos teille.

Olen onnekas, ja se on eniten perseestä oleva olotila. Kellekään ei siitä saata kertoa, koska kukaan ei halua kuulla, ja siksi se päättyy aina siihen, että puhun minusta, en meistä, ja se on vääristynyttä. Aina milloin vaan mua aina tavalla tai toisella, usein sanomattomalla, kehotetaan pitämään turpa kiinni. Ei mun tarvitsisi. Mä olen ihan samalla lailla kokenut paskaa, joka ei nyt ole läsnä, mutta onko sen väliä? Ihmisille on. Mä muistan sen, ja siksi tunnen näin, oikein muistuttelen ja nipistelen toisinaan itseäni, mutta olisin iloinen saadessani jakaa tarinoita.

Hyvä ystäväni yritti joviaalisti ja kauniisti etsiä hyviä puolia vielä reilusti kuun kestävästä erossaolostani Pörristä, mutta sanoin ihan suoraan, ettei niitä ole; mä rakastan arkea. Mä haluan, että se on täällä aina. Mä voin olla kuitenkin kavereiden kanssa, koska mä niin haluan, mutta mun ei tarvitse olla yksinäinen niinä hetkinä, kun kaverit on jossain; mä oon me. Me ollaan yhdessä, mulla on se, joka osaa sanoa sen mitä on kohtuullista kuulla, joka osaa olla hiljaa silloin kun pitää ja sanoa oikeat asiat silloin kun pitää. Mulla on se, joka osaa soittaa juuri sitä soitinta, mikä mä olen. Se, joka saa mut tekemään asiat niin hyvin etten edes tiennyt osaavani niin.

Koska mulle kaksi ja puoli vuotta, yli, on jo sinänsä todiste jostain sekä luonnollisesti hyvin suuri osa jokapäiväistä elämääni, ja on enemmän kuin sääli, etten koskaan saa jakaa siitä aiheutuvia tuntemuksia kenenkään kanssa. Mulle toki riittää tämä tunne, asuminen yhdessä, yhteinen koira, ja se, että mulla on hyvä olla. Hyvä olla mulla nimenomaan on. En tahdo sääliä tai kuuntelijaa, vaan tahtoisin vilpittömyyttä, vaikken tiedä, onko itsellänikään sitä; siksi en sitä lopulta vaadi. Onni on onnettomuus, ja päin vastoin, ainakin joskus.

I am one of those melodramatic fools

Olen merkinnyt viimeksi kolme (3) päivää sitten! Taidan elää niin epäterveellisesti, että runosuoneni ovat tukossa. Meinasin tikahtua nauruun äsken, sillä Panu laittoi munakellon soimaan pullien valmistumisen merkiksi, mutta sen soidessa unohti, että se oli pullamerkki. Nyt meillä on hiukan ylikypsiä pullia, vaikka mieluimmin syötäisiin vähän raakoja (en ole varma onko tämä oikeasti makumieltymys vai aivojen muokkaama käyttäytymismalli täsmäämään kaikkeen muuhunlaiseen kärsimättömyyteen).

Eilen sain aivan infernaalisen vaatepaniikin, kun olin lähdössä Minkin kanssa juhliin. Reuhdoin kaikki kuteeni kaapeista ulos, heittelin niitä ympäriinsä ja sudin niissä edestakaisin vaarallisesti. Lopulta Panu sai vakuutettua, että yksi vanha nuttuni on juuri sopiva kyseisen tilaisuuden luonteeseen, ja niinhän se oikeasti olikin, enkä vieläkään tajua mitä skitsoilin. Joka tapauksessa. Koska Minkki ehti jo raportoida illan kulusta, ei itselläni ole juurikaan lisättävää, eikä se todellakaan johdu siitä, että olisin jotenkin tylsämielinen ja makoilisin muka ihmisten lattioilla. Tänään olen ollut onnenmyyrä, sillä kun tulin koutsaamasta, oli Panu tehnyt aivan satumaisen ihanaa ruokaa; jos lempijuomani on ilmainen viina, niin ehdoton lempiruokani on toisten laittama.

Panu kyselee toistuvasti multa, kuka Greyn Anatomiassa on Grey, vaikka se ei itse sitä myönnäkään enkä minä sitä myöskään tiedä.

Just what the doctor ordered

Eilen päädyimme erinäisten mutkien kautta kaverin (tai lähinnä seuran kaverin, mun tutun) klubille, jonka teemana oli sairaala: flyerit olivat reseptejä, deejiit ja kaikki henkilökunta lääkäreitä ja hoitsuja ja musiikki just what the doctor ordered: erinomaista teknoa alkuilta, letkeää "unelmahaussia" (DJ on männävuosina osallistunut ko. telkkarisarjaan) loppuillasta.

Sinne ei siis pitänyt päätyä, vaan ihan toiseen paikkaan, mutta koska bilejumalat ovat sukua niille alkuperäisille, ihmisiä huvikseen kiusaaville olymposvuorelaisille suoraan alenevassa polvessa, ne eivät pitäneet meidän menemistä sinne, minne oltiin suunniteltu lainkaan niin hyvänä ideana kuin me itse.

Oli tosi turvallinen olo kun ympärillä pyöri hoitohenkilökunta, ja koska sydäntäkin kuunneltiin punaisella stetoskoopilla säännöllisin väliajoin, myöskin äkillisen sydänkohtauksen mahdollisuus saatiin rajattua pois. (Valitettavasti, kuten aina ko. huumeluolassa, pari ihmistä oli ylilääkinnyt itsensä epätyylikkääseen kuntoon, mutta poket olivat uskomattoman JIT, vaikka eivät edes käytä sellaisia korvakuulokejuttuja, joihin niin monen ravintolan poket nykyään FBI-fantasioitaan toteuttavat: haukka on liikkeellä, kettu kuittaa.)

Perfektionistina kehittelin mielessäni koko illan bileteemaa eteenpäin: isoja boolikulhollisia vodkalla täytettyjä ruiskumittoja pöydille, pienempia kulhoja lontoonrakeita "pillereiksi" viereen, koeputkilärvilautoja. (Muistatteko ajan, kun "lärvilauta" oli vielä myynnissä? Eräs ystäväni huomautti äskettäin, että niin, niitähän ei enää ole, ja minä olin ihan että MITÄ. En ollut huomannut. Niiden kieltämisestä olisi pitänyt pitää joku isompi haloo, tyyliin HAUTAJAISET, että olisin tajunnut mennä vetäisemään sen viimeisen.)

Illan iloisiin asioihin kuului mm. se, että tapasin uudelleen iloisen ja punahupullisen brassipojan, johon oli tutustunut kuukausi sitten erinomaisissa psykebileissä eräällä kunnantalolla Espoossa, mutta joka tuolla kertaa valitettavasti poisti itsensä kiinnostavana keskustelukumppanina tempomalla liikaa boolia. Sain myös kuulla, että eräs entinen kaverini, jonka luulin vähintään kuolleen (enintään, öö mitä, muuttuneen zombiksi?), olikin kaiken tämän ajan (kuutisen vuotta) ollut jossain Intiassa joogailemassa, ja vääntyy nykyään älyttömille solmuille. Illan iloinen asia oli myös ystäväni kasvattama ihana, pehmeä ja pörröinen parta, jonka silittely oli erinomaista ajanvietettä, ja joka tuntui halatessa niin mukavalta, että meinasi hetkeksi unohtua, että kyseessä on ystäväni eikä joku ihana miehenköriläs.

Koska porukka oli sen verran hyvää ja sen verran sekalaista, että tiesin odottaa erinomaisia jatkoja, päätin liueta paikalta juuri ennen pilkkua, kun jengi vielä tanssi niin innoissaan, ettei jaksanut alkaa "pakottamaan" jatkamaan. (Tanssiessa: "Mä tästä lähden." "Mitä?". "Että mä tästä lähden." " Jaa no moi." Musiikin loputtua: "Mä tästä lähden." "Mitä vittua et sä voi lähteä JA JÄTTÄÄ MEITÄ TÄNNE HALOO SÄ ET IKINÄ TUU MIHKÄÄN TÄN KERRAN VAAN EI MEE PITKÄÄN MÄ EN ENÄÄ IKINÄ LÄHDE SUN KANSSA MIHINKÄÄN JOS ET TUU!!" "Joo eiku kyl mä tuun.")

En vain yksinkertaisesti mitään inhoa niin paljon kuin sitä, kun tulee himaan jatkoilta sukkahousut silmäpaolla, tukka omituisessa asennossa ja meikit kaikki kuusi senttiä alempana kuin mitä ne ennen iltaa olivat ja tajuaa, että vaikka kuinka menisi nukkumaan ja söisi buranaa ja joisi limua, päivä on kaiken järjellisen toiminnan (johon ei liity pitsa) ulottumattomissa. (Mitä se ei minulla oikeasti ole, kop kop koputan puuta, jos tulen kotiin viideltä suoraan baarista.)

Jatkoista itsestään mä pidän kovasti.

Entisen Mikadon (nykyisen ihme teiniritsa-rippileirienjatkopaikka Kunglika Klubbenin) kohdalla tulee muuten aina jotenkin paha mieli, kun näkee, kuinka ne venäläiset, äidinikäiset naiset seisovat siellä myynnissä kuin porsaat torilla. Ainoa poikkeus on se yksi, joka on ollut siellä aina, muistan että se partioi siinä jo silloin, kun itse olin tanssitunneilla käyvä varhaisteini. Viimeksi sillä oli tosi hieno viritelmä päässä, vähän niinkuin tosi rehevä kukkahattu miinus hattu. Tällä kertaa se oli vain muuten vain hassusti pukeutunut.

Se yksi näytti jotenkin vammaiselta. Toivottavasti ei ollut, ja sedät, toivottavasti ei käynyt kaupaksi. (On muuten kovasti oman ja kavereiden isien ja omien pomojen näköisiä tavallisia pukusetiä se asiakaskunta.)

Ai niin, sain tanssilattialla fläsärin itsestäni tanssimassa kädessä tiskiharja, joka heilui korkealla pääni päällä jonkinlaista ympyräliikettä musiikin tahtiin.

Voisiko joku selittää tämän sekä myös vakuuttaa minulle, että tästä ei ole kuvia (ja että tästä mielellään on tosi monta vuotta)?

(Vaikka olenkin itsepetoksen mestari, edes minä en ole saanut vakuutettua itselleni, että kyseessä ovat olleet jonkinlaiset tiskausteemabileet ja että kaikilla muillakin on ollut ihan samanlaiset.)