Olin kerran työporukalla laivalla. Se oli sillä tavalla rajattujen toimintojen koulutuspäivä, että paikalla oli pelkästään naisia, ja illalla sitten laivan diskoteekissä sellaista laumaa tuli jututtamaan yksi jos toinenkin sälli. Jotenkin onnistuin istumaan siinä porukassa, johon tuli kaksi brasilialaista poikaa, vaikka edelleenkin epäilen, että ne vaan kusetti meitä, koska se toinen oli melkein pohjoismaalaisen vaalea ja sinisilmäinen, eli ne olivat vaan keksineet sen ns. läpällä ja kännissä. Joka tapauksessa, olin silloin äskettäin katsonut American Idolia, jossa ihana Michael Johns esitti pätkän Queenin legendaarisesta Bohemian Rhapsodysta. Se biisi jäi siis looppaamaan päähäni aika vahvasti.
Jossain vaiheessa iltaa suuri jengi meitä tyttöjä ja edellä mainitut pojat ahtautuivat kaikki kannella olevaan tupakkatilaan, ja vähän tahtomattani aloin vingahdella Mama, I killed a man.. Johon yllätyksekseni monet yhtyivät, ja kohta laulettiin jo varsin moniäänisesti, niin että aina joku muisti miten se sitten jatkuukaan. Into ja volyymi kasvoivat, ja jossain biisin luonnollisessa loppukohdassa kaikki lauloivat venytetysti, kädet levällään, osa tyyliin tuoleilla seisten viimeisen soinnun. Sen loputtua kaikki katsoivat toisiaan hiukan häkeltyneesti, poistuivat musikaalimuodostelmapaikoiltaan ja luimistelivat takaisin askareisiinsa. Se oli hyvin fiktiivistä ja hetken tuntui todella siltä, että olisi ollut jossain ihastuttavan teennäisessä musiikalipläjäyksessä tahtomattaan, mutta väkevästi mukana.
Päivän biisi on siis Queenin Bohemian Rhapsody. Aasinsiltana mainittakoon, että olen myös esittänyt siitä elämäni nolostuttavimman karaokeversion lauantai-iltapäivänä järkyttävissä päiväkänneissä Satumaassa pojan kanssa, jonka olin tavannut sinä päivänä baarissa ja jonka nimeä en kai koskaan edes kuullut.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
mun mielestä tämän meemin ehdoton pointti ovat juurikin nämä eeppiset kertomukset, joissa kuvaillaan laveasti ja värikkäästi, ja oikeasti ne itse biisit näyttelevät hyvinkin vaatimatonta statistin roolia (as himself). mä olen nimittäin kuullut tämän tarinan ihan kasvokkaiskontaktissakin, ja eläytyen kerrottuna - ja laulettuna - se on vielä parempi.
scaramouch, scaramouch, can you do the fandango?
joo, mä kanssa tykkään paljon enemmän tämmöisistä, missä on tarina, tosiaan se biisi on aika yhdentekevä lopulta :)
Lähetä kommentti