Niinhän sitten kävi kuin uumoilinkin. Join eilen ehkä kaikki maailman ilmaiset skumpat. Hengasin duunikavereiden kanssa, jotka ovat nuoria ja pieniä, sain loputtomasti säärikehuja ja istuskella pikkupoikien syleissä Senaatintorilla. Suomenruotsalaiset haalaripojat kaatoivat viinaa suoraan suuhun niin kauan, kunnes nosti käden ylös. Skumppaa, skumppaa, skumppaa. Aina vain uusi pullo poksahti auki. Siinä kohtaa, kun en enää pystynyt seisomaan ottamatta jatkuvia korjausaskelia tampaten pikkuista neliötä koko ajan, päätin lähteä kotiin. Dösässä on nihkeää tuhannen päissään. Olen myös paininut jakkupuvussa niiden poikien kanssa, ja joku on purrut mua epäurheilijamaisesti reiteen. Aina tää vaan menee näin.
Keskustassa oli hullu määrä ihmisiä, autot eivät mahtuneet kulkemaan ja kaikkialla oli roskaa. Se on jotenkin hullun näköistä, kun normaalisti ihmisiä on huomattavasti vähemmän. Toisaalta kerran keskusta oli aivan tyhjä kansainvälisen kokouksen tähden, ja se vasta hullulta näyttikin. Se oli epäilyttävää, korkojen kopina kaikui ja jos olisin kehdannut, olisin vinkaissut ja sekin olisi varmasti kaikunut. Niinkuin metsissä.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti