LSD, någon?

Nyt on oikeasti sellainen tilanne, että jos olen Pörrin kanssa riidoissa tai pikemmin välillämme palaa ilmiliekillä myrkyllisiä muoveja, ei kumpikaan meistä saa lähteä kavereiden kanssa dokaamaan. Ei ole kauaa, kun vihastus- ja myöhemmin liuotinpäissäni oksensin baariin ja taksiin, sekä toisen kerran kaaduin tsiljoona kertaa parin hassun kilometrin matkalla. Nyt sitten eilen Pörri oli joutunut putkaan, kun oli niin humalassa; en tajua, mikä saa meidät molemmat tällaiseen. Sillä oli onneksi ollut kiva sellikaveri ja kaikki kamat tallessa, ja todellisuudessa Panun kanssa olemme hyvin, hyvin kateellisia tämän äksidentin tuottamasta katu-uskottavuuslisäarvosta. Jos siis jompi kumpi meistä feidaa, niin kyse on vain pääkaupunkiseuden turvallisuudesta ja maailman pelastumisesta.

Viime yönä näin sellaista unta, että olin seitsenkiloisen verikoirani Punkin kanssa lenkillä, kun minua lähestyi tuntematon mieshenkilö mitä ilmeisimmin raiskaus- eli väkisinmakuutaka-ajatuksin (tällä bloggauksella voitan kauheimmat yhdyssanat -kilpailusta ihmemopin ja kananmunankuorimen). Kun kyseinen rikollinen oli saanut mut kammettua maahan ja asetuttua itse rivosti päälle, teki Punkki pelisiirtonsa ja repi huorintekijältä naaman irti, siihen Face/Off -elokuvan tyyliin, eli kasvot ihoineen päivineen irtosivat ja jäljelle jäi vain verirustoista massaa. Mieshenkilö koetti kädellään kasvojaan, alkoi huutaa kammottavalla korisevalla äänellä ja säntäsi tiehensä törmäillen esineisiin, Punkin tyynesti jyystäessä varmaankin nenänaluetta irronneista kasvoista. Turhaan me ei sitä kutsuta naamansyöjäksi.

Tänään ajoin golfkentän ohi, ja katsoin ilman kummempia kriittisiä ajatuksia, että setä siellä lataa olkapäällään haulikkoa. Jostain syvältä sisimmästäni nousi kuitenkin tahmea koura, joka kuiskasi iljettävällä suullaan, ettei se ole normaalia, joten vilkaisin uudelleen; herrasmiehellä oli olallaan sateenvarjo, yhtä selvästi kuin olin ensi kerran nähnyt haulikon. Inhoan tällaista.