A grand don't come for free

Musta köyhäilyssä on tiettyä tunnelmaa. Se, että joutuu taikomaan kaapissa olevista aineksista jotain syötäväksi kelpaavaa. Se, että kaupassa täytyy katsoa tarkkaan, minkä kilohinta on edullisin ja karttamaan eineksiä; tekemään edullista perusruokaa yksinkertaisista raaka-aineista. Se, kun tajuaa moneksi päiväksi riittävän ruoan hinnan olevan vain muutamia euroja. Se, kuinka halpa punaviini on oikeasti hyvää ja taipuu vaikka sangriaksi, ja siitä saatava humala on jotenkin arvokkaamman tuntuinen kuin sen euromääräinen hinta. Se, kuinka menee pummilla yhden asemanvälin, ja säästää seutulipun ja sisäisen lipun erotuksen verran. Se, kun koulussa syö vatsan täyteen salaattia välttääkseen puutostaudit muuten makaroni- ja perunapitoisella ruokavaliolla. Kavereiden kanssa ei tarvitse mennä kahvilaan, vaan voi ottaa termariin kaffet mukaan, ja juoda ne ulkona. Kuten Panu kerran tosin totesi, tätä varten tarvitsee myös köyhiä kavereita, koska yltäkylläisessä tilanteessa kaiken tämän tiettyä hienoutta ja tunnelmallisuutta ei tajua, eikä ehkä ole valmis näkemään sitä tiettyä vaivaa, joka tässä toki onkin.

Tietysti olisi kivempaa, ettei talous kaatuisi siihen yhteen sikahintaiseen chevreciabattaan ja hiukan holtittomaan shoppailupäivään siten, että joutuu keskellä yötä soittamaan Panulle, että voisiko se laittaa mun tilille sen muutaman kympin, joka vuokrasta juuri tämän hetkellisen joka euron laskemattomuuden takia uupuu. Tai ettei tarvitsisi tekstailla ihmisille muistuttaakseen, että maksaisivat mulle tehdyistä heppajutuista jo kahden viikon jälkeen; niille se jokunen kymppi ei varmasti merkitse syömättömyyttä, eikä ne sitä siksi varmaan niin tärkeänä pidäkään.

Parvekkeet ovat muuten hieno asia. Juuri tänään juttelin Pörrin kaverin kanssa siitä, kuinka se oli pudottanut kännykän vahingossa alemmalle parvekkeelle, ja siinä asunnossa ei tietenkään ollut ketään kotona, joten pojat olivat joutuneet raahamaan jostain rakennustikkaat ja niiden varassa noukkimaan kännykänpalasia toisten parvekkeelta. Kerran myös kun asuin vielä Mrs. Smithin kanssa, huomasimme aamulla, että parvekkeen alle, sulaan sopuun pensasaidan joukkoon oli uinahtanut tuntematon mieshenkilö. Tottakai heittelimme sitä lihapullilla, ja koska kämppä oli kolmannessa kerroksessa, vaati se äärimmäistä tarkkuutta, ja osumat saivat aikaan aitoja onnistumisen tunteita.

Tänään menen tupaantuliaisiin, kunhan olen katsonut American Idolin ja pojat ovat palanneet yksistä toisista tupaantuliaisista. Sääli, että on näin kylmä, sillä budjettini pilannut perhoskesäkolttu suorastaan vinkuisi päästä ulos, mutta olosuhteiden pakosta sen on vielä säästettävä itseään.