Angels are crying?

Olen kai siksi hereillä lauantaiaamuna tähän epätavalliseen aikaan, että näin varsin kummallista unta. Olin jossain tuntemattomassa kapakassa siinä unessa, ja sattumalta siellä oli myös Ari Koivusen määrä laulaa sekä esiintyä. Lava oli varsin pieni kompleksi, johon saavuttiin takan näköisestä rei'ästä, johon puolestaan laskeuduttiin katolta samanlaisia portaita pitkin, kuin yhden kaupan takahuoneessa. Koska kuvaus ei ehkä kaikille aukea, sanottakoon, että ne ovat erittäin jyrkät kierremalliset metalliportaat. Näin Arin saapuvan helikopterillaan, ja vaikka olinkin aika kaukana, näytti tämä erittäin hauraalta ja säikyltä, eikä voinut painaa enempää kuin 20 kiloa itseänni vähemmän, niin pieni rimpula se oli, ja sen pääkin näytti suhteettoman isolta.

Tästä enempää murehtimatta menin takaisin sisään, jossa suuret ZZ Topin jäsenten näköiset henkilöt soundcheckailivat; jostain syystä mikkiin ei sanottu perinteistä "testi, yksi, kaks, one two" vaan hyvin vihaisesti "PIM-POM!". Kiva kontrasti siinä meillä oli puhujan, puhetavan ja sitten tuon itse sanoman välillä. Lopulta itse asiaan kuulumattomat poistuivat lavalta, ja musiikki alkoi soida paitsi hirveällä volalla, myös jotenkin päin väärää, sillä kaikki äänet särkivät, eikä kyseessä ollut pelkkä omien korvieni olemassa oleva vaurio, joka tekee juuri tuota ihan tyhjästä, sillä muut baarin ihmiset pitelivät korviaan ja irvistelivät. Ari kuitenkin ilmestyi takasta, ja alkoi laulaa, mutta sen ääni ei päässyt kauhean särkevän möykän ylitse, vaikka Ari näkyi huutavan kaulajuonet aivan pingottuneena. Jo ennen puoltaväliä biisistä Ari sitten tästä syystä purskahti itkuun ja poistui takkaan rivakasti. Musiikki taukosi, ihmiset tuntuivat olevan siitä hyvillään, mutta mun kävi sääliksi, ja siksi hypähdin kuorkin lavalle hyppäämiskokemuksistani treenaantuneena silkinpehmeästi ja äänettä lavalla ja luikahdin takkaan. Noin kymmenen askelman korkeudessa Ari nyyhkytti aivan lohduttomasti, sen luisevat hariat vavahtelivat ja hiukset olivat kyynelillä takertuneet poskiin. Ojensin molemmat käteni suorina kohti Aria, joka pienen hetken epäluuloisen mulkoilun jälkeen teki samoin, joten halasimme henkeäsalpauttavan kovaa, ja Ari pyyhki pieniä kasvojaan lempinahkatakkini hihaan; onneksi sillä ei ollut meikkiä silloin. Onneksi uni loppui siinä kohtaa, kun halailu alkoi muuttua silittelyksi yhä enenevissä määrin, mutta Arin hiukset olivat todella pehmeät ja se tuoksui todella hyvälle, ja sen kädet tuntuivat jotenkin sopivan kauhean hyvin mun iholle, vaikka se missään kohtaa ei kokonaan lopettanutkaan itkemästä tai sanonut sanakaan.

Miksi mun unissa kaikki julkkikset on aina jotenkin autistisia? Tai ainakin rokkarit on ihan joka kerta?

Taidan mennä takaisin nukkumaan, ne ovat oikeassa; kertominen helpottaa.