Porcelain heart

Kun juo viinaa, niin tekee asioita. Jos tekee tyhmiä asioita, tai muuten sellaisia, joita ei ehkä pitäisi, seuraa morkkis eli moraalinen krapula. Morkkiksessa on se jännä, ettei se korreloi kuitenkaan suoraan tehtyjen hölmöilyjen kanssa. Joskus toisinaan olen vaikka näyttänyt tissit baarissa, kaatunut neljästi ja kysellyt perunoihin liittyviä kysymyksiä tunnin joltain kaverilta, jolla tiedän olevan aamuyöstä petiseuraa, en koe minkäänlaista epämukavuuden tunnetta saati morkkista. Toisinaan taas jos moikkaan jotain puolituttua, olen niin tuskamorkkiksissa ettei mitään rajaa. Tänä viikonloppuna olin minuksi varsin siististi, mutta silti mulla on ihan kamala morkkis. En meinaa kehdata näyttää naamaani missään ja tuntuu, että kaikki osoittelevat sormillaan ja nauravat. Suorastaan hohottavat, ja tanssivat samalla kammottavasti tehden kummallisia nykiviä liikkeitä. Katsotaan kuitenkin, kuinka tähän on päästy.

Perjantaina kävin vaihdattamassa autooni bränikät talvirenkaat ja olin muutenkin rauhallinen. Se olikin hyvä päätös. Lauantaina sen sijaan nimittäin menimme Panun kanssa FME:een Kaapelille, ja tarkoituksena oli nauttia musiikista ja alkoholista hiukan päiväkännihakuisesti. Oli mahtavaa, kun sai laittaa niin paljon meikkiä kun halusi ja pukeutumiseen luonnollinen valinta oli pelkkää mustaa, ja silti olimme ehkä riemukkaimman näköiset veikot koko putiikissa. Heti alkajaisiksi saimme samassa pöydässä istuvilta miehiltä paperiorigameja, ruusuja ja kaikkea. Puhuttiin pihalla ihmisten kanssa tatuoinneista ja niiden bändeistä, kaikki juttelivat mielellään ja olivat hurjan ystävällisiä. Kun päivä alkoi taittua illaksi, tapahtui myös kaiken muun taittava käänne, kun Panun kanssa tapasimme itävaltalaisen hevarin, jolla oli hurjan pitkä tukka, joka oli kiinnitetty useilla ponnareilla. Jossain kohtaa kun ihastelimme sen tukkaa, se kertoi, että se avaa sen jos on tarpeeksi humalassa. Tästä syystä vilpittömästi kykyihimme uskoen aloimme juottaa ja juoda itse shotteina lähinnä jaloviinaa "this is what rockstars drink in Finland", ja mies alkoi pikkuhiljaa tukkastripata meille, irroittaen aina silloin tällöin yhden ponnarin lisää.

Lopulta olimme siis ihan tosi naamat, ja kun itävaltalaisen tukka lopulta aukesi, asettelimme sitä Panun kanssa itsellemme, kiedoimme sitä kaulaan ja teimme siitä viiksiä ja piileskelimme siellä. Tämän jälkeen en muista, että olemme lähteneet pois; Panu sen sijaan muistaa melkein hukanneensa laukkunsa ja että en ollut oikein pystynyt kävelemään. Koska alustavasti olimme puhuneet Kampin Scanburgerin pöydässä juodessamme olutta että näkisimme mahdollisesti joitain yhtyeitä Mierolaisen kanssa illalla, ohjastimme taksin hänen luokseen. En edelleenkään pystynyt kävelemään, enkä siksi oikein lähtemään baariinkaan, joten päädyin olemaan mahdollisimman uppiniskainen ja hankaloittaa Panun ja Mieron lähtöä parhaani mukaan. Kuuleman mukaan (epäilen että ne saattavat kyllä valehdella) olin heittäytynyt veltoksi, kikatellut, rimpuillut pois pedistä toistuvasti ja yrittänyt purra kaikkia. Kerran olin onnistunut kampittamaan Panun kivuliaasti maahan ja syöksynyt puremaan sitä jalasta. Koska kaikkia jännittää mun osalta näissä reissuissa erityisesti yksi asia, niin kerrottakoon, että kyllä, oksensin taas! Olin hyvin pontevasti työntänyt sormia kurkkuun käskettäessä, ja liikutellut suihkukaappia siinä sivussa. Kun vihdoin Miero ja Panu olivat saaneet irroitettua mut itsestään ja lähdettyä ulos, olin ilmeisesti yrittänyt koodata jotain mahtivirusta niiden kannoille saaden kuitenkin ainoastaan selainikkunan pienennettyä noin suolakeksin kokoiseksi, kuten Miero sen aamulla ihastuttavasti ilmoitti.

Kostotoimenpiteenä olin myös siirtynyt lattialle kerälle nukkumaan, ja sieltä Miero ja Pikkuinen mut löysivät. Oli tosi nihkeää nähdä joku nätti ja vimpanpäälle oleva tyttö, kun itse oli sellaisessa alennustilassa ja oma naama näytti huomattavasti naamaa enemmän perseelle, mutta urheasti taivalsin taksiin. Kotimatkasta muistan vain sen, että suussa maistui ihan tosi pahalle ja jouduin oikein keskittymään, etten tekisi sotkua. Pääsin onnellisesti kotiin ja turvallisesti suihkuun ja sieltä pois. Sitten menin nukkumaan.

Aamiaiseksi tilasin kebabin. Etkot Opethin keikalle oli sovittu Kampin Heseen, ja siellä kaikki olikin vielä mahtavasti, kukaan ei voinut silminnähden niin pahoin kuin mahdollista. Kun matka läheni Kaapelitehdasta, kaikkien silmissä alkoi näkyä pientä pakokauhua, pelkotiloja ja kaljatuoppeja. Heti ensinnä baariminna repesi mulle ja Panulle ja kertoi kovasti odottaneensa meidän saapuvan myös sinä päivänä. Join kaljaa ja pelkäsin, ja vaikka pakenin vessaan, ei siellä tuntunut yhtään turvallisemmalle kun lasit helisivät ja rappaukset ropisivat. Paras hetki oli, kun istuimme kaikki tyhjäkatseisina narikka-aulassa, niin yksi nuori hevarinalku tarjosi meille puoli levyä suklaata, koskei itse jaksanut enempää. Olisin alkanut itkeä, jos olisin jaksanut. Keikan alkaessa kaikki tuntuivat hiukan piristyvän, itsehän sain vain kurkkuakuristavia ja hengensalpauttavia rytmihäiriöitä, jotka veivät lopunkin puhekyvyn ja ajoivat istumaan ikkunalaudalle. En tuntenut olevani huipulla. Tänäänkin tuntuu vielä aika urpolle.