One, two, fuck you!

Olenpas väsynyt. Viime aikoina on käynyt joitain asioita, joista koen tarvetta mainita. Ensinnä, eräänä päivänä kun kävelin tärkeän näköisenä pois työpaikaltani, tukka nutturalla pukeutuneena trenssiin ja suoriin housuihin (lisäksi tekisi mieleni kirjoittaa pyöritellen pörssitiedotteita, mutta yritän pitäytyä tosiasioissa), katkesi luotettavimman näköisten nilkkureideni piikkikorko noin vain. Naps. Punastuin ja nostin koronpalan taskuuni, ja jatkoin tepastelua varpaillani, tasapainotelleen noin kymmenen sentin korkeuseroisilla kengillä. Päästessäni steissille kramppasi pohje jo aika mahtipontisesti, mutta olin vieläkin mykistynyt, sillä luulin että korkoja katkeilee vain chick lit -kirjoissa eikä oikeassa elämässä. Ehkä elän oikeasti chick lit -kirjallisuusmaailmassa? Tai todellisuus on siirtynyt chick litiin?

Itse asiassa nyt kun mietin, niin muita asioita en oikein keksikään. Paitsi sen, että tykkään todella paljon tehdä ruokaa, ja jotenkin koen tärkeänä sen, että teen sitä. Omatekemä perunamuusi ja itse kerätyistä sienistä valmistettu kastike on paitsi todella hyvää, saa se myös oloni tuntumaan hyväksi ihmiseksi. Vaikka asuisin yksin, tekisin varmasti siltikin kymmenen litran keittoja ja aina kokonaisen pussillisen makaronia kerralla, koska pidän siitä, että ruokaa tehdään paljon ja sitä pitää melkein kaksin käsin hämmentää valmistaessa. Toinen puoliskoni Pörri taas on aivan eineskansalainen, enkä voi käsittää sitä; onhan joskus kiva päästä helpolla ja esimerkiksi pakastepizza voi toisinaan olla satumaisen hyvää, mutta silti se ei koskaan ole samaa kuin itse tehty. Jotenkin olen myös aika kasvishullu, etenkin tomaattien suhteen, niitä pitää mieluiten olla aina ja paljon ja eri lajikkeita erilaisiin käyttötarkoituksiin. Ei voileipiäkään voi syödä, ellei niissä ole jotain kasvista päällä. Tomaattiperusteisista syistä mua vähän harmittaa syksyn tulo, sillä ne eivät maistu yhtä hyville kuin kesällä, ja niiden hinta on moninkertainen; onneksi saan enemmän liksaa kuin koskaan elämässäni, joten olen kykenevä syömään tomaatteja myös talven läpi.

EDIT: Mieleni halajaisi aivan hurjana tanssimaan. Tänään kuuntelin Radio X3M:iä, ja sieltä tuli yksi suosikkini noloista tanssibiiseistä, Beats and Stylesin Dynamite, enkä voinut olla sheikkaamatta sitä mitä nyt autoa ajaessa pystyy. On aivan mahtava fiilis, kun kroppa alkaa kiemurrella melkein itsestään, se vain jatkaa ja jatkaa, ja tekisi mieli huutaa innosta, kun ei pysty tanssimaan yhtään kovemmin enää. Seuraavana aamuna kyljet ovat kipeät sillä tavalla, jota ei saa aikaan muulla kuin tuntikausien tanssimisella, ja joka kerta kun kipu tuntuu, melkein hymyilyttää, kuinka kivaa eilen olikaan. Lisäksi punaiset korkkarini kaipaisivat ulkoilua, ja nyt voisin ne vaikka tanssimaankin laittaa, kun olen joutunut totuttelemaan korkokenkien käyttöön taas. Voi kunpa jaksaisin lähteä ulos joskus taas, ja voi kunpa tulisi täydellinen ilta silloin, ilman mitään negatiivisia ylläreitä.