Lifestyle muttei elämää (eniten vituttaa lähes kaikki)

Tiedän, ettette usko tätä, mutta niin se vain on: mustekala on purkissa. Toistan: mustekala on purkissa. Vimmaisen vikinän, rimpuilun ja runnomisen jälkeen nilviäinen todella on purkissa, mikä tietenkin vaati uhrauksia: pari lonkeroa oli hakattava irti. Jos mustekala olisi luotu purkkiin, siinä ei olisi niin montaa lonkeroa, ja välillä luontoa on autettava, n'est-ce pas? Näin niinkuin vertauskuvallisesti. (Ja ei, mä en tappanut ketään meidän palaveriin osallistuvista, vaan vain päätin, että pärjätään ilman niitä. Ei niin etten olisi voinut, helposti olisin. Ihan kohtuullinen oletus teiltä, hyvä lukijani.)

Tänään heräsin myöhään ja pöhnäisenä, koska olin vetäissyt unta palloon kepeät 12 tuntia. Vinkkua ei saisi koskaan juoda lasillista, koska siitä saattaa seurata inhoittava rentoutuminen ja sitä taas ei stressistä kiksinsä saavan nykyihmisen psyyke kestä. Jos aikoo tempaista, pitää tempaista koko pullo - silloin nukkuukin huonommin, ja jo ennen kahdeksan tunnin rajapyykkiä tulee sellainen olo, että jossain pitäisi olla.

Koska Nuu oli velvollisuudentuntoinen ja hoiti "hajumuisti-torstain" läpät kasaan heti aamusta (ja kuten olin uumoillutkin, on Nuustakin vain kohtuullista, että vain TOINEN blogeistamme käsittelee hajumuistia torstaisin), minä olen nyt sitten vapautunut kirjoittamaan MISTÄVAIN.

Minä siis kirjoitan viime aikojen lukukokemuksistani. Here comes.

Toissa yönä sain liskoja pakoillessani (olin kiivennyt sängyn päälle, vetäytynyt perimmäiseen nurkkaan ja varustautunut kärpäslätkällä, hiuslakkapullolla ja sytyttimellä sekä läjällä rauhoittavia) luettua loppuun Carlos Ruiz Zafónin kirjan "Tuulen varjo", jonka olin joskus kankkuspäissäni ostanut. Sitä oli hehkutettu "mukaansatempaavaksi", ja koska mä, no, tempaudun mukaan muutenkin helposti, ja nykyään on tosi vaikea löytää kirjoja, jotka todella niin tekevät (muillekkin kuin mulle), odotin innolla. Se oli myös paksu, mikä on kirjassa aina hyvä merkki, koska jos hyvä kirja on ohut, siitä seuraa vain vitutus maximus, vähän kuin...tulee mieleen seksivertaus. Enpäs kerrokaan, mun imago menee piloille ja kaikki pieteetillä tehdyt bränditutkimukset ihmisten mielikuvista hahmosta "Panu" menevät harakoille. (Kerron sen Nuulle niin Nuu voi käyttää sitä omassaan.)

Ensi yrityksellä tyssäsi johonkin sivuun 20. Ei voi herranen aika miten iso KROOH. Krooh-PYYH. En voinut kuvitella koko stoorille muuta kohderyhmää kuin jonkun Barcelona-fanin, koska sellaiselle kirja varmasti olisi herkkua kastikkeella, sen verta tarkasti kirjailija kuvailee jokaisen käännöksen kadulta toiselle ja levähdyksen sen ja sen puiston penkillä. (Olen muuten aina pitänyt jonkun yhden kaupungin tai maan yltiöpäistä fanittamista täytenä idiotismina - tiedättehän näitä tyyppejä, joita pyörii kansanopistoissa lukemassa venäjää koska ne ovat "rakastuneet Pietariin" tms. Hankkikaa nyt elämä, kaupunki se vaan on - jopa se Pariisi, senkin kanat - ja sielläkin joutuu tiskaamaan ja tulee flunssa ja rahapula, siellä asuu ja syntyy ja kuolee jengiä eikä se hieno kirkonkupoli tai muu kivikasa vaikuta siihen millään tavalla. Urpot.)

Koska mulla on kesken noin 25 kirjaa ja mulla on niin huono keskittymiskyky ja pitkäjänteisyys, että epäilen välillä oikeasti, etten ole vain ADHD-potilas, vaan itse asiassa ADHD-lapsi (Stop flicking my channels with your remote control! - Chicks on Speed: Culture Vulture), päätin antaa kirjalle uuden mahdollisuuden. (Enkä vain sille, päätin lukea kaikki ne kirjat, jotka ovat kesken, ennen kuin saan ostaa uusia. Tough one. Ette siis suosittele mulle mitään kivoja kirjoja ennen kuin annan luvan!)

Yllättäen noin sadannen sivun kohdalla kirja imaisee sisäänsä kuin imuri opiskelijan viimeisen kolikon. Vhoosh! (eikun, Zshoom!, tuohan oli aikakone...mikä on sinänsä ihan paikallaan, kirja sijouttuu vuoteen 1945 viiva tiesmitä. Eli, Vhoosh!)

Näin pitkään siis kestää se, että saan sanottua: suosittelen Carlos Ruiz Zafónin kirjaa "Tuulen varjo" kaikille ja lämpimästi. Se on omituinen yhdistelmä hitautta ja nopeatempoisuutta, viivyttelevyyttä ja rivakkuutta, ja välillä sen rauhallisen antikvariaatti-ilmapiirin rikkoo jokin karmaiseva tapahtuma, joka viiltää koko kuvion hajalle. Stoori on aika jäynä: alussa päähenkilö Daniel saa haltuunsa kirjan, jonka kirjoittajan salaperäisiä vaiheita alkaa selvittää samalla, kun häntä itseään alkaa vainota eräs kirjan hahmoista - mistä seuraa lopulta se, että hänen oma elämänsä alkaa muuttua kirjan tarinaksi. (Mikä ei hyvä, vaikka siihen liittyykin sekä femme fatale että vaimoaines.)

Kirjan "dekkariosuus" on monimutkainen mutta nätin tetrismäisesti yhteen tipahteleva (tosin osin musta hieman höhlä, tai oikeastaan hieman keskenkasvuinen - sellainen, josta olisin innostunut täysillä joskus 12-vuotiaana tai sellainen, jollaisia muinaiset kuninkaalliset saivat elämistään kyllästyksissään aikaan; tämän takia varmaan aloinkin mielessäni nähdä osan hahmoista linnanneitovermeisiin pukeutuneina - onneksi tekstissä on kuitenkin tarpeeksi myös saumasukkahousuja.)

Tiesittekö muuten, että Sofi Oksanen on tatuoinut sukansaumat sääriinsä? Ja että sillä on takaselässä tatuoituna sellonreiät? Niinkuin siinä soittimessa, jonka muotoinen nainen takaapäin on?

Mä oon NIIN kade, etten keksinyt noita. (Kostoksi en mene katsomaan "Puhdistusta" vaikka kuinka haluaisin, niin, NIIN.)

No mut enivei, koska nykyisessä yltäkylläisyydessä (ja aikana, jolloin iso osa kustannetusta on ihme scheissea - kirjailijaliitto epäsi Kata Kärkkäisen hakemuksen lukematta hänen kirjojaan, mutta tällä kertaa se vapaamuurariporukka oli OIKEASTI oikeassa; ei se Susan Kuronenkaan nyt kirjailija ole hei) on niin vaikeaa löytää mitään, mikä on aidosti erilaista ja onnistunutta, iloitaan nyt oikein porukalla tästä kirjasesta ja nostetaan malja: "Tuulen varjolle! (Joo, eilisestä punkusta jäi hieman vaikka juotin kämppiksellekin.)

Tarkoitukseni oli kirjoittaa myös erittäin toisenlaisesta lukukokemuksesta, eli eilen saapuneesta Trendi-lehdestä, mutten tiedä jaksanko. No jos vähän kun se on niin perseestä.

Eli siis miten musta tuntuu, että kaikki, mikä vähänkin sivuaa mitään "coolia" tai "lifestylea" (ei saa nyt aloittaa, en viittaa tällä "Trendi-lehteen" vaan siihen, että se kirjoittaa lähinnä muodista, ihan oikeasta muodista eikä mistään "Seppälästä saa kivoja kesävaatteita"-muodista ja muistakin sellaisista asioista, joita voidaan pitää ihan makeina joskus joissain piireissä), muuttuu hetken päästä oman itsensä, universumin ja kaiken parodiaksi. Lähdetään nimestä: Trendi. Ei voi vittu. Ihan yhtä epäkhuuli nimi kuin vaikka "Makee" tai "Cool". Ei kai kukaan enää toivo olevansa "trendikäs" tai yritä väittää, että seuraa "trendejä"? (Tai että Lacosten hiusdonitsit on, hmm, nyt trendi.)

TJEU: Bret Easton Ellis: Glamorama ja yksi mehukkaimmista päähenkilöistä mun kirjahyllyssä, Victor Ward: "In is out, out is in."

Mun mielestä sanaa "trendi" saa käyttää enää vain äärimmäisen kuivissa liiketaloudellisissa yhteyksissä, ei muuten.

No, sitten: kansi. Jo se on klisee: mallitytön naama mustavalkoisena, huulet vähän auki. Onko tähän todella niin vaikea laittaa jotain muuta kuin mallitytön naama, vaikka maailma on niin täynnä asioita, jotka EIVÄT ole mallitytön naama? Ehdotus seuraavaksi kanneksi: laittakaa siihen vaikka teddynalle geometrisesti keskelle, pukeutuneena kauden asusteisiin. Tai vauva. Tai isoäiti (ja isoäitiä ei sitten kauden asusteisiin, jooko?). Tai kauden asusteet paistinpannulla. Tai kauden asusteet KAKTUKSELLA. Tai vittu, vaikka koiralla ne asusteet.

You get the picture.

Sisältöön: Carrie on kuollut, kukaan ei halua olla Carrie. "Trendit" on ihan muualla, jos te niitä etsitte, kysykää vaikka, HETKINEN, oletteko kuulleet niistä, trenditutkijoilta. Maailma on täynnä ihmisiä, joilla on jännä elämä (esim. vaikka me, ja me ei ees TEHDÄ MITÄÄN), ja teidän kolumnistit kirjoittaa 1) siitä kuinka ne "voi että mä oon CarrieniinCarrie" pani jotain puolijulkkiksia tuntevaa henkilöä, joka ei ollutkaan kiinnostunut vaikka itse oli ihan romuna 2) siitä, kuinka ne, jotka puhuvat vähiten, eivät ehkä ole älykkäimpiä vaikka ovatkin hiljaisia. Ai JAA, koko maailma kun näin luuli, ja senpä tähden kaikkien maiden valtiomiehet ja firmojen toimitusjohtajat onkin jo pitkään valittu sen mukaan, kuinka monta sanaa ne päästää per typerä ja teennäinen illallinen, joissa sinunkaan ei pitäisi luuhata vaan sivistää itseäsi kotona sen aikaa vaikka Salkkareilla.

Sitten huippukohta: artikkeli, jossa yksi mies ja neljä naista keskustelevat seksistä (arvatenkin jossain mukatrendikkäässä syöttölässä tyyrin Sokkarin Memppari ja juovat lasilliset punaviintä): Paula. "Vinokoukku vai? Voiko sellaista edes olla! Miten se mahtuu...?" Taru: "Hyvin! Osui G-pisteeseenkin!"

Onneksi olkoon, Taru. Sen lisäksi että SAIT (aplodeja, mieletöntä, ensimmäistä kertaa maailman HISTORIASSA!), onnistuit myös päästämään ilmoille vuosisadan (ellet vuosituhannen) latteuden. Pliis, antakaa sen G-pisteen nyt olla. Ketään ei kiinnosta, eikä kukaan järkyty, eikä takuulla pidä teitä "radikaaleina", "raisuina" ja "edistyksellisinä" - ettekä te ole New Yorkissa lounastava naisseurue, joista yhden nimi on, en sano mutta tavaan, C-A-R-R-I-E.

Seksillä ei voi enää järkyttää, piste. Eikun, piste pois. Tässä teille aiheita: 18-vuotiaan, paritetun kehitysvammaisen tytön työpäivä: "Osui G-pisteeseenkin!" 76-vuotiaan miehen päiväkirja: "Käyn huorissa koko eläkkeellä", ja ensi viikolla eri näkökulmasta, "19-vuotias Jelena kertoo: asiakkaat ovat lähinnä vanhoja patuja, mutta onneksi piri on suomessa puhtaanpaa."

Tai sitten jopa asiallisesti: Martta ja Reijo, 73-vuotta: "Seksielämä muuttuu vuosien varrella, mutta parempaan." Heikki, 19-vuotta, vaikeasti CP-vammainen: "Tiedän, ettei seksi tule ehkä ikinä kuulumaan elämääni", tai jukupliut vaikka viiden lapsen perheen vanhempien seksipäiväkirja (3 tyhjää sivua ja piste)! Tai lestadiolaisen pariskunnan fiiliksiä seksistä, jota ei saa, ennen kuin aamen kajahtaa - tai siitä, että nyt sitten, kun sitä harrastetaan, se tarkoittaa vauvoja aina. Tai siitä, kun ei seksi ole koskaan kiinnostanut, tai siitä kun se kiinnostaa liikaa.

Jopa muoti- ja hiuskuvat ovat kliseisiä, uskomatonta. Tämä ei ole niin vaikeaa, mutta kyllä, tätä tehdään niin paljon, että tähän on vaikea keksiä mitään uutta. Mutta yrittäkää nyt, te saatte siitä liksaa. Vetäkää vaikka kännit ja yrittäkää uudestaan. Niin me tehdään ja katsokaa nyt, miten hyvin menee!

Hyvä Trendi-lehden väki: Mua vituttaa ihan oikeasti ihan hirveästi ( jopa etten sanoisi eniten) se, että jos Richard Florida tulisi tänne tekemään tutkimusta, se niputtaisi teidät luovaan luokkaan ja mut matala-palkkaisiin rutiinityön tekijöihin, vaikka oikeasti te, hyvä Trendin väki, teette lehteänne hiton paljon enemmän rutiinilla kuin minä asiakkaitani palvelen.

Minä sentään varioin sitä tervehdystä.

Kiitoksia muuten Mattiesko "Kauniin metsästäjä" (hahhah HAAA!) Hytöselle, jolta lainasin hetkeksi hänen kekseliästä tapaansa kohdistaa haukkumasanat suoraan haukuttavalleen, välillä jopa ärsyttävästi teititellen: Tattis vaan, Mattiesko!

Haluaisin myös kiitää Eniten vituttaa kaikki-blogin pan-vittuuntuneita kirjoittajia: teidän vittumaiset kiukuttelukirjoituksenne ovat auttaneet minuakin näkemään elämän vituttavat varjopuolet ja huomaamaan, mikä kaikki ympärilläni itse asiassa haisee kuin raato. Että haistakaa vittu vaan!

EDIT: "Makee" tai "Cool" olisi itse asiassa hiton paljon parempi nimi lehdelle.