And the "Nolife Award 2008" goes to...

Vaikka se siltä saattaisikin näyttää blogin hiljennyttyä moneksi tunniksi näin perjantai-illan kunniaksi, voin vakuuttaa ettemme me, Panu ja arvoisa blogikollegani Nuu, todellakaan olleet ulkomaailmassa tekemässä asioita, joista sitten kirjoittaa. Koneella ollaan oltu uskollisesti koko ilta, tällä kertaa poikkeuksellisesti tosin samalla koneella - ei niin ettei yritetty, todellakin yritettiin. Rukattiin Nuun langattomaan verkkoon liittyvää thingamabobia, jossa ei ollut yhtään nappulaa, vaikka kuinka monta minuuttia (nimenomaan minuuttia, ADHD-lasten tuki ry on pääsponsorimme), kunnes tuskastuneena todettiin kohtalomme: olimme dataava vain yhdeltä koneelta tämän perjantai-illan. Onneksi olimme varustautuneet hyvin: meillä oli neljä pulloa halpaa punkkua (eikä lainkaan liiloja korkkeja!), pieni taskukokoinen flinda huonointa jallua, ruokaa ja tupakkaa sekä Chicks on Speedien "99 cents". Ja luonnollisesti myös pieni hassunnäköinen eläin, joka tottelee nimeä Punkki, mikä - ihme ja kumma! - ei tule niin 70-luvulla alkunsa saaneesta musiikillisesta aatteesta kuin pienestä, vertaimevästä hyönteisestäkään. (Eikä tietääkseni myöskään englannin kielen sanasta "punk", vaikka se aika rasittava otus ylikierroksille mennessään onkin..."Hey Punk, whatcha doin'?")

Hmm, päivä. Perjantaipäivä. Aamulla se tuntui melkein toiveikkaalta. Riehakkaammilta ja tapahtumarikkaammilta ajoilta mun tunnevalikoimaan on jäänyt nykyään täysin turha "perjantai-fiilis", joka useimmiten lähtee kohoamaan heti aamusta; tarve vetää jurrit, mutta myös tarve kuulla musiikkia, tavata ihmisiä, yllättyä, ilostua ja hämmästyä. Fiilikseen kuuluvat myös olennaisesti valheet nimeltä "tänään voi tapahtua mitä tahansa" ja "tämä voi olla loppuelämäni ensimmäinen päivä", jotka ajavat jalat korkkareihin, ripset kaarelle ja tytön baanalle. Mutta:

Mitä paskaa. Ihan niinkuin mitään kohtalokasta ikinä tapahtuisi - jos kohtalokkaaksi ei lasketa sitä, että juo liikaa mikä maksaa liikaa. Tosin, ainakin mun kohtalo näyttäisi mitä suurimmissa määrin oleva juuri se - ehkä olen siis löytänyt kohtaloni huomaamattani? Hienoa, etsinnät ovat ohi. Kohtaloni on istua bluukkarin siinä nurkassa, johon se yksi mies kerran kusi, ja tintata jalluja.

Duunissa oli hiljaista, mutta asiakkaat jaksoivat kuitenkin vittuilla sen verran, että perjantaifiilis sai hieman pontta: "hitto kun täältä pääsen niin vedän niin jurrit". Tämä onkin asiakaspalvelun funktio perjantaisin: saada nuoret vittuuntumaan ja säntäämään baariin kuluttamaan palkkansa, jotta yhteiskunta pyörii ja raha vaihtaa omistajaa. Lisäksi selailimme paljon hiuslehtiä sillä haluaisimme uudet hiukset. Minä haluaisin kaikkein eniten geometrisen, mutta epäsymmetrisen ja sileän pienen polkkatukan, jossa on pitkä, kulmakarvat peittävä ja tasainen otsatukka. Koska maailma on kuitenkin vittumainen paikka asua ja yrittää, on se kutakuinkin ainoa hiustyyli, joka ei minulle sovi; minulle on iso pää ja leveät kasvot, joten kaikki horisontaalinen vain pahentaa asiaa. (Toisaalta minulle näyttävat sopivan lähes kaikki hiusvärit, eli ei saa olla ahne.)

Minulla ei kuitenkaan ikinä ole ollut muotoon leikattuja hiuksia tai "kampausta", joten nyt aion semmoisen kesäksi hankkia vaikka se veisi minulta rahat ja hengen ja vaikka näyttäisin kuinka typerältä. Tai no, oli minulla silloin (te tiedätte milloin) Jennifer Aniston-tukka, mutta se nyt oli hädintuskin kampaus, pari epätasaista hiuspituutta ja paljon isoja paplareita enemmänkin. Sitä ei nyt vain lasketa, mutta tänä vuonna Panu saa elämänsä ensimmäisen kampauksen.

Juotiin siis punaviintä, minä tein ruokaa (lämmintä salaattia vuohenjuustolla ja kesäkurpitsalla ja vaikka millä), mesetettiin Mierolaisen kanssa (tai Nuu mesetti ja mä, öö, no jotain tein) ja yritettiin houkutella sitä pelaamaan meidän kanssa etänä Pasila-juomapeliä (tai ainakin suunniteltiin näin) sekä katsottiin jakso Pasilaa koska Nuu on sen suhteen kovin sivistymätön. Aloitimme legendaarisesta jaksosta "Phil Collins-darra", koska vaikkei se olekaan Pasilan paras jakso vaan "Laillinen bordelli" on, Nuun arveltiin samaistuvan tähän jaksoon paremmin omakohtaisten kokemusten ollessa lukuisampia kankkusista kuin huorissa käymisestä. Sitten yritettiin houkutella Mierolaista juomaan ihan fyysisesti paikan päälle. Jossain vaiheessa iltaa huomasin, etten ollut enää listalla Studio 51:een niinkuin jossain vaiheessa melkein olin, koska siitä piti ilmoittaa ennen ysiä enkä minä muistanut. Tämä muistamattomuus taas ratkaisi sen, ettei mihinkään tullut mentyä, vaikka ehkä ei olisi tullut mentyä siltikään, koska "Nolife Award 2008" on kuitenkin niin lähellä niin lähellä ja kisakunto kova.

Paljon saatiin siis tehtyä, mutta tekemättä jäivät sulatetulla valkosuklaalla ja Lontoon rae-suklaalla kuorrutetut lätyt, joiden sisälle on kääritty jäisiä mansikoita (ensi kertaan), samoin Nuun tukka jäi päivittämättä. Aina ei voi voittaa, varsinkaan punkkupullollisen jälkeen jos voittaminen vaatii nousemista.

Koska mä olin hieman väsynyt ja allapäin, päätin yhden aikaan karata kotiin (lue: kotikoneelle, ja nyt me sitten mesetetään keskenämme paitsi eri osoitteista. Someone call an ambulance). Koska Panun määritelmään nykyään kuuluu olennaisesti sana "allapäin", olen jo vähitellen oppinut, ettei minua ole mitään järkeä enää tietyn pisteen jälkeen yrittää juoda mukavaksi, jos tämä vaihe esiin on kerran pulpahtanut. Koska olen luonnostani oikein iloinen ja elämänmyönteinen, annan tälle Panu-vaiheelle (Paljon Allapäin Nukkuu Usein) sen ansaitseman ajan ja huomion, enkä sitten pätkääkään enempää enkä enää ikinä. Mutta nyt kun kerran on usein allapäin ja nukuttaa, niin sitten pitää mennä nukkumaan ja antaa itsensä olla vähän allapäinkin. Koska huomenna voi olla se aamu, kun ei enää ole allapäin, vaan on, no, kertokaa te viisaat: mikä on tarkka vastakohta sanalle "allapäin"?

Vastauksia odotellen, teidän.