A moth into a butterfly and a lie into the sweetest truth

Tiedättekö, mikä on aivan mahtava ominaisuus ihmisessä? No päteminen. Päteminen on siitä vähän hankalaa, että yleensä siinä asiassa, mistä pätee, kannattaisi itse olla aika kartalla, koska muuten päteminen voi kääntyä itsensä nolaamiseksi.

Tänään koirapuistossa kun Punkin kanssa oltiin, tuli sinne nuori mies, jolla oli kaksi koiraa. Toinen oli ilmeisesti sen tyttöystävän minipuudeli, jonka toinen vanhempi oli varmasti ollut kumipallosalama, koska se vain syöksähteli ja pomppi ympäriinsä tehden coolin kundin olosta ilmiselvästi varsin kiusaantuneen. Kundin oma koira oli iso musta hovawart (tai no se kyl te tiiätte en jaksa googlaa). Kundi jutteli pääsääntöisesti siitä, kuinka ihmisten koirat on niin huonosti koulutettuja ettei ne osaa käyttäytyä koirapuistossa, ja ennenkuin puistoon tulee, tulisi ainakin nyt perusasiat olla hallussa. Mä annan tällaisten mennä yleensä toisesta korvasta ulos, sillä vaikka tiedän, ettei Punkki ikipäivänä tule kutsumalla luokse siellä, niin se pysyy kuitenkin hanskassa ja sen yleinen koulutustaso on juuri mulle riittävä. Tässä sitten lässytettiin tätä, kunnes varpaani olivat niin jäässä, että sanoin että me lähdetään. Edellämainituista Punkin tottelevaisuusseikoista johtuen otin Punkin pantaan keskellä puistoa ja lähden taapertamaan porttia kohti. Kundin molemmat koirat seurasivat meitä, ja se iso musta tuli hyvin lähelle Punkkia niin, että Punkki oli sen etutassujen välissä. Se sillä tavalla haukkumurahti Punkille, joka ilmeisesti kiinniolostaan johtuen ärähti sille takaisin. Salamana se musta nappasi Punkkia selkänahasta kiinni, nosti ilmaan ja ravisteli. Voi vittu, mä sanoin ja ajattelin. Onneksi toisen koiranomistajan refleksit olivat kunnossa, ja se syöksytaklasi piskinsä lumeen ja sen ote Punkista lipesi. Punkista huomasi heti, ettei siihen yhtään sattunut, vaikka tilanne näytti ihan jäätävältä, ja kundin lähes käsinkosketeltavan nolostumisen huomasi niin selvästi, etten edes hermostunut koska tosiaan mitään ei sattunut. Oli vähän liikuttavaa kuulla, kuinka se selosti. Oikeesti, älä tuu sanoon kun koskaan ei tiedä, milloin se kosahtaa omaan nilkkaan.

Duunimaailmassa näitä saa kanssa aika usein. Kun joku erityisen koppavasti ilmoittaa vaikka jostain tekemästäni virheestä, niin todennäköisesti se paljastuukin sen ihan ikiomaksi mokaksi. Jos taas sanoo rakentavasti, hyvässä hengessä huomauttaen, on paljon todennäköisempää ettei se juttu posahda ns. backfirenä omalle naamalle. En kyllä tiedä, onko näille tyypeille se edes noloa, tai ainakaan liian noloa estääkseen sen tekemistä uudelleen, koska ainahan ne samat tyypit kohentelee rillejään ja narisevalla äänellä ottaa pätemispuheenvuoroa. Se on vaan niin.. väsyttävää. Oikeasti.