Erebusnaurua

Ostin perjantaina Rimmelin tuoksuvaa kynsilakkaa, ja ekan kerran siveltyäni sitä sormiini huomasin, että se tuoksuu täsmälleen yhdelle lapsuuteni My Little Ponylle, sille jolla oli jätskin kuva kankussa. Pienokaisena leikin poneilla lähinnä niin, että laitoin niille niiden valitsemani pukevimmat kampaukset, jokaiselle erikseen ja aina samanlaiset kullekin, ja sitten laitoin ne takaisin koriin vain tehdäkseni sen seuraavana päivänä uudestaan.

Monet sanoo, että kun ne on muuttaneet niin ne jossain vaiheessa ajatuksissaan menee kuitenkin vahingossa sinne vanhalle kämpälle. Mulle ei koskaan ole edes meinannut käydä niin. Olen edelleen ja ehkä jopa enenevissä määrin hyvin ihastunut asuntooni, mikä on kyllä ihan hyvä koska olen kuitenkin sen kanssa ikuisessa velkavankeudessa. Täällä on jotenkin kaikki kohdallaan, jokainen tila on sopivan kokoinen ja kivannäköinen. Päätin eilen, että haluan makkarin oven viereiselle seinälle roikkumaan vanhat ikkunakarmit. Näin sellaisen teoksen eräässä kämpässä kerran, ja se oli jotenkin todella hieno. Hilseillyttä maalia ja kulunutta puuta puhtaalla seinällä; jotenkin se kontrasti miellytti mua suunnattomasti. Tällä hetkellä pikkuhauvan lelut ovat ikivanhassa Mallasjuoman puulaatikossa, jonka sain mutsin siskolta tuparilahjaksi, ja se on aivan mahtavan näköinen. Mun maustehylly on myös ehkä 60-luvulta, täällä ennen asunut mummo jätti sen meille ja vain maalasin sen uudelleen. Sanokaa roskalavoja sisustuselementtien toivossa penkovaksi hipsteriksi, mutta mä tykkään. Sitten kun mun kaikki tuolit on erilaisia ja eri roskalavoilta, voitte jo vetää käkättimeen.

Duunissa saan sitä enemmän duunia mitä tehokkaampi olen; mitä enemmän kehitän prosesseja niin saan enemmän tehtäviä enkä suinkaan esim. kiitosta. Siitä kostoksi menen huomenna duunihaastatteluun, mutta en sitten tiedä, tuleeko siitä mitään. Katsoin todistustani tänään, ja se on kyllä parempi kuin tiesinkään, mutta eihän se mitään ratkaise. Toivottavasti ne ei tarjoa mitään kauheaa sontaa ja toivottavasti mulle ei tule se kohta, jossa myönnyn kaikkeen.

Myin tänään pinkit ikivanhat Hai-saappaani jollekin sedälle, jonka tapasin viime viikolla steissillä. Yritän pinnistellä, että jaksan uskoa siihen, että niitä oikeasti käytetään jossain kuvaelmassa polttareissa, koska morsiamella oli juuri sellaiset vanhat ja paskaiset rubberbootsit naimisparin tavatessa ekan kerran. Eikä asianlaita ole niin, että se setä tuolla istuu ne jalassa älästi ja katsele jotain kinkyä. Vaikka, mitä sitten. Kummassakin tapauksessa olisin tehnyt jonkun onnelliseksi.

On mahtavaa, että kirjoitan jo tsiljoonatta tekstiä, jossa yksikään kappale ei liity toiseen vaan ne vain leijailevat miten sattuu. Kai sellainenkin on joku kirjoittamisen tyylisuunta. Sekopäisyys ja maanisuus, maybe?