I love the way you move

Mä sitten sain ja otin sen duunin. Näistä päätöksistähän ei oikeasti voi koskaan tietää, onko ne hyviä vai huonoja; sen näyttää vain aika. Silti tuntuu hyvälle olla paikkaan niin haluttu, että siitä ilmoitetaan viikkoa aikaisemmin kuin oli sovittu, ja toivotetaan lämpimästi tervetulleeksi. Sain haastattelussa todella hyviä ja intellektuelleja viboja, ja vaikka pelkäsin olleeni vähän liiankin rehellinen, niin ilmeisesti se pelkästään kannatti. Jotenkin on aivan ihanaa saada aloittaa alusta, puhtaalta pöydältä. Huomaan myös kehittyneeni ihmisenä niin, etten ole pelkästään peloissani, vaan myös uskon siihen, että opin sen duunin nopeasti ja musta tulee hyvä siinä. Nyt on enää edessä pelkästään pelottavaan osioon putoava irtisanoutuminen ja sen jälkeen kuukauden mittainen irtisanomisaika. Kokonaisuudessaan tämä on päätös, johon itse uskon. Jotenkin vastattuani myöntävästi silmänikin räpsyivät kepeämmin kuin ehkä puoleen vuoteen ja päällimmäinen tunne oli huojennus.

Tänään Facebookissa yksi tuttu tyttö kirjoitti, että oli huomannut mun statuksista, että olin alkanut soittaa kitaraa ja kysyi, että tahtoisinko alkaa jotain tyttöbändihommaa sitten kun osaan jonkun verran soittaa. Mulle tuli siitä jotenkin lämmin ja pörröinen olo, että joku ottaa tosissaan sen, että mä soitan kitaraa, ja kysyy mua mukaan johonkin sellaiseen, jossa mut määrittelee nimenomaan se soittaminen. Sain jotenkin heti lisäpontta rämpyttämiseen, koska vaikkei tuo koskaan toteutuisi, niin silti se, että joku huomioi tän jutun antoi siihen lisää intoa. Mä muuten rakastan katsoa kun mun kitaraopettaja soittaa, se on musta aivan hurjan taitava ja sillä on se ilme, joka ihmisillä on kun ne tekee jotain mistä ne todella pitää. Sellaista on kiva katsoa, koska kaikki ihmiset on silloin ehkä kauneimmillaan.

Taidan mennä soittamaan vähän skebaa.