The sound of the chalkboard symphony played with nails

Mua vaivaa tällä hetkellä kauhea epäusko. Niinkun ihmisenä.

Mua ahdistaa muutto, mitä jos se onkin ihan kauheaa ja vaikeeta ja työlästä, aikataulut ja budjetit kusee isolla kädellä? Mitä jos mä joudun ongelmiin mun lainan kanssa? Osaanko mä mun duunia oikeesti yhtään, ja lyttääkö mun kollegat ympäri Suomen mut vittumaisena kun niillä on keharit nyt? Miten mä selviän pikkujoulukaudesta, ettei mulle käy joka bileissä niinkun Panulle, joka oli yksissä juhlissa neljän tequilan jälkeen purskahtanut itkuun vain koska oli niin väsynyt? Miksi mä oon niin väsynyt? Miksi mä oon niin epävarma ja ahdistunut? Miksi mun on niin kauhean vaikea tällä hetkellä uskoa, että joku pitää musta, ajattelen aina vain että ne juonii jotain? Olisiko helpompaa, jos olisi jonkun diplomi-insinöörimiehen kanssa ja puskisi vain muksuja eikä miettisi edes mitään itsenäisesti? Miksi hevoseni Paukis kompuroi niin oudosti, että olen varma että sillä on joku vikana? Miten pitää toimia, kun vien vanhan sohvani kaatopaikalle? Miksi mulla ei olekaan parempi mieli vaikka vein uusimman tatskani piirrettäväksi liikkeeseen, kun siitä nimenomaan piti tulla sellainen onnellinen ajatus? Miksi jotkut ei vastaa meileihin? Miksi iho on ihan paskassa kunnossa kylmyydestä ja kuiva, vaikka on vasta marraskuu?

Miksi musta tuntuu, että mun ongelmat on kaikista suurimpia vain siksi, että ne on mun? Oikeasti vaikka kuinka monella on asuntolaina ja työpaikka ja ystäviä, enkä tajua, miksen nyt osaa taas suhteuttaa yhtään mitään.

Tuun hulluksi, kuulitteko, HULLUKSI!

Onneksi mennään duunikaverin kanssa huomenna syömään Tokyo 55:n sushibuffet lounaaksi. Ja sitten perjantaina menenkin jo Tallinnaan. Toivottavasti tää naisellisen ailahteleva luonne pitäisi hillumisessa taukoa taas.