maanantai 16. kesäkuuta 2008

Because maybe you're gonna be the one who saves me?

Taidan olla jotenkin yliherkistynyt mun työhanskoille, sillä normaalisti hyvinkin vahvat ja parkkiintuneet kätöseni menevät ihan piloille aina tossa työssä. Useiden sormien päistä lähtee nahka oikeastaan kokonaan, ja se tekee ne hurjan kipeiksi, ei se muuten haittaisikaan. Päin vastoin, nythän vasta kannattaisikin alkaa tehdä viharikoksia, kun sormenjäljet on joka viikko uudenlaiset; mä voisin siis olla täydellinen rikoksentekijä. Aave, joka kylväisi kauhua läpsyttäessään yössä; hän, joka ei taida olla edes ihminen. Oikeastihan oksentaisin joka rikospaikalle, tai ainakin vuodattaisin jännityksestä muutaman kyyneleen, josta mun DNA saataisiin jäljitettyä, ja kun sen havaittaisiin olevan niinkin laadukasta, korvattaisiin useat vauvat siitä tehdyillä Nuu-klooneilla jo sairaalassa, ja olisi kammottavaa nähdä toistuvasti itsensä näköisiä vauvoja. Eli en teekään viharikoksia kuitenkaan.

On olemassa sellainen ihmistyyppi, jonka edustajan pintapuolisesti tuntiessa ei voisi koskaan kuvitella, että se hermostuisi jostain. Tällainen edustaja suhtautuu kaikkeen lungisti, liikkuukin verkkaisesti ja puhuu hiukan venytellen. Vaikka olisi itse kuinka hermostunut tai jopa hiukan paniikin omaisessa tilassa, tämä tyyppi vaan sanoo, ettei ole mitään hätää, mennäänkö kahville. Niiden kasvot liikkuvat varsin vähän, niillä on melkein koko ajan se sama leppoisan ystävällinen ilme. Vaikka jotain sattuisi, niin oikeastaan mikään ei haittaa, ja kaikkea voi sattua. Tässä kohtaa tosiaan alkaa miettiä, mikä tilanne voisi tällaisen ihmisen saada tolaltaan. Useimmiten olen niin mykistynyt tällaisesta itseni vastakohtaisuudesta, etten keksi mitään. Varmaan sodassakin ne vain olisi samalla lailla, ei ole mitään hätää, mennäänkö kahville, ja siinä sivussa tekisi jotain huikeita sankaritekoja saaden lopulta saman kemikaalimaisen tilan tarttumaan myös vastapuolen sotureihin, ja kaikki vaan joisivat kahvia. Kuitenkin, jos tällaisen suututtaa, tai oikeastaan saa suuttumaan itseensä, on se hurjan pelottavaa ja tehokasta, koska siinä on niin suuri kontrasti siihen normitilaan, johon se palaa useimmiten varsin pian ja ärsyttävän rakentavasti. Koska oma kommunikointini perustuu joiltain osin itkuraivareihin, tiuskintaan, vittuiluun ja itseni tiloihin lietsomiseen, on mulla hyväksi tuntea tällaisia ihmisiä. Jos yrittäisin seukata tai edes toisinaan hengata itseni kanssa, kaatuisi sekä alkuperäinen että se toinen (klooni??) kuolleena maahan hyvin pian lietsotun draaman ja siitä seuranneen sydärin saattelemana.

Taidokkaasti kadotettuna pointtina oli, että joskus tällaisia huumatun rauhallisia tekisi mieli hakata niin kauan, että ne hermostuisivat ja alkaisivat puhua nopeammin, tai vaikka näyttää tissit saadakseen ne pois tolaltaan. En kyllä usko, että kumpikaan auttaa.

7 kommenttia:

Mierolainen kirjoitti...

Toi eka kappale oli äärimmäisen hauska. Niin oli muukin osuus.

Mä en keksi yhtään tilannetta mihn tissit ei auttaisi. Tissit <3

Kesäminkki kirjoitti...

mä olin JUST sanomassa, että niin ihailtavaa kuin moinen nk. viilipyttymäisyys onkin, niin useimmiten SE on juuri se asia, joka laukaisee mussa paitsi sen tilan myöskin viharikostaipumuksen ja halun heitellä kyseistä huumatunoloista hahmoa terävillä esineillä.
ei ole normaalia olla rauhallinen. ei kaiken aikaa.
mä olen sitä paitsi kehittämässä hyvää vauhtia uutta mottoa joka alkaa että "älä koskaan luota ihmiseen, joka ei esitä intohimoa mitään kohtaan."
suuret tunteet ja äänekkyys <3

nuunis kirjoitti...

hyvin sanottu minkki! juuri tossa on keskeistä se etäisyys, jolta niitä tarkastelee; liian läheltä se ajaa viharikoksiin ja satuttamaan fyysisesti turhaumassaan sitä toista, kaukaa se on kivaa ja rauhoittavaa toisinaan.

Kesäminkki kirjoitti...

on se, ja hyvää se epäilemättä mullekin tekis. jännä etten melkein koskaan ystävysty sellasten kanssa... haluaisin kyllä. ehkä mä en ehdi tajuta että ne puhuu, kun kailotan itse päälle minkä kerkeän.

sanavahvistus on kuin jonkinmoinen leikkausoperaatio: jsurgc

panu kirjoitti...

Muahaha, hauskin blogimerkintä naismuistiin!

Jälkimmäisestä osasta voisin päätellä, ettei Pörri vieläkään suostu tappelemaan reilusti vaan on vain vittumainen ja chillaa:D

Mä pidän rauhallisista ihmisistä paljon, ja puolestani suhtaudun varauksellisesti ihmisiin, jotka vaikuttavat kauhean intohimoisilta (ja pyrin alta pois lujaa). Mikä ei tietenkään tarkoita, etteikö just mun parhaista frendeistä osa olisi just tällaisia(mä vaan meen pois alta jos ne haluaa toteuttaa itseään liikaa mun makuun). Minä ja ystäväni "Lavean isä" muodostamme yhdessä rintaman, jonka iskulause maailmalle vois olla"Eiks vaan voitais olla rauhassa hei?":)

Mut siis tietty mä oon äänekäs, et en nyt sitten osaakaan sanoa, et mikä on kategoria (koska kaikilla semmoinen on oltava!!). Enkä lainkaan viilipyttymäinen, vaan enemmänkin paniikissa tai/ja vittuuntunut. Se ei tosin juuri koskaan purkaudu muihin ihmisiin, joten oon ehkä, öö, sisäisesti temperamentillinen?

Se syväanalyysistä. Nyt mä meen taas pakertaan tota kakkakikkaretta jota opinnäytetyöksi kutsutaan...

Kake kirjoitti...

Tiesikkönä, että Nuun nimipäivä on 13. tammikuuta?

nuunis kirjoitti...

nyt muuten alkaa kuulostaa sille, ettei viilipyttykategoria olekaan niin helposti määriteltävissä? kirjoittaessani inspiroiduin pörrin lisäksi myös työkavereistani, jotka on vielä enemmän viilipyttyjä.

mitä, neiti kartio, en tiennyt että nuulla on ihan oikeastikin nimipäivä! voi miten kivaa :)