Baudelaire in braille

Tänään käytin ensimmäistä kertaa sitten lumentulon oikoreittiä bussipysäkiltä kotiin. Ensimmäistä kertaa se edes näytti mahdolliselle, koska siinä pitää mennä isohkon tien yli, jonka keskellä on vielä liikenteenjakaja. Tänäänkin kyllä siinä keskikonsolilla keikkuessani ja odottaessani, ettei oikealta tulisi enää autoja, mietin että jos tästä lipeäisi naamalleen niin muutamassa sekunnissa viitisen autoa ajaisi yli. Ja sen jälkeen ei enää olisikaan oikeastaan väliä vaikka enemmänkin ajaisi, koska maksimaalinen muusitaso olisi mitä todennäköisimmin saavutettu.

Näin viime yönä unta, että olin Irvine Welshin Liima-kirjan roolihahmon Gallyn kanssa maailmanpyörässä, ja se näytti ulkoisesti James Durbinille (American Idolista, kuten yleensä kaikki hahmot joita kukaan muu ei tiedä nimeltä). Muistan miettineeni, että se on sivistymätön ja karunnäköinen, mutta tosi hyvä sängyssä. Tuo mainittu kirja on vastenmielinen (ja itseasiassa Panun oma), ja jouduin jopa jättämään sen yli vuodeksi kesken alkupään ällöttävän koirakohtauksen takia. Onneksi olin jättänyt kirjanmerkin siihen, joten nyt vain kelasin sen luvun ohi, ja jatkoin lukemista. Onneksi myös se loppuu kohta.

Pitäisi pestä ikkunat. Se vielä menee, mutta noiden parvekelasien kanssa meinaa mennä ihan tosissaan hermo. Sinänsä on tosi mukavaa, että kevät tulee, koska alan olla zombiutunut talvesta jo siinä määrin, että kohta en enää näkisi sitä kevättä. Iho on samea ja kuiva, pienet haavat eivät parane vaan kiusaavat viikkokausia ja mulla on päässä ihottumaa sekä ensimmäistä kertaa elämässäni hilsettä. Haluaisin, että kaupoista saisi taas oikeasti hyvänmakuisia vihanneksia, jotka maksaisivat alle 5 euroa kilolta, koska juurekset alkaa olla taas puolen vuoden ajalta aika nähty. Oikeasti en tiedä, mitä odotan, mutta jotenkin se on kauhean lohdullista kovin väsyneenä keksiä kaikkia asioita ja ajatella että sitten kaikki on mukavampaa.