Meidän neiti tykkää aprikoosista

Mä olen vähän sellainen kausiluontoinen monissa asioissa. Tällä hetkellä päällimmäisin kausijuttu on se, etten näköjään käy ulkona enkä juurikaan dokaa. Mä en yleensä päätä aloittaa tällaista kautta, vaan siihen päädytään useiden sattumien kautta; yhtenä viikonloppuna päätän nukkua univelkoja pois, toisena on ratsastuskurssi, kolmantena joku unohtaa avaimet sisään, jonkun koira sairastuu ja joku nukahtaa. Sitten huomaakin, ettei moneen kuukauteen ole oikeastaan ollut ulkona, ja se on jotenkin itseään ruokkiva prosessi. Vaikkei enää edes muista, kuinka paha darra voi olla, niin jotenkin se ei houkutakaan juomaan, vaan diggaa siitä, että sunnuntaina jaksaa vaikka mitä. Jotenkin tuntuu, ettei muka olisi aikaa tuhlata kokonaista viikonloppua moiseen hömpötykseen, vaikka ainakin itselleni se on henkisesti toisinaan erittäin tärkeää. Jännästi taas toimii nämä ihmisen aivot.

Tänä viikonloppuna oltiin taas landella pihatöissä. Haravoin itseni kipeäksi ja hikiseksi pakkassäässä, paukutin lammen jäätä harvalla kuin lapsi ja säntäilin Punkin kanssa lehtikasojen läpi vaikka jouduin haravoimaan ne uudestaan. Etsin pihateiden varsilta puiden alle jääneitä kymmeniä vuosia vanhoja maitokärryjä, äkeitä ja piikkilankaa, ja aion kaivaa ne heti kevään tullen irti kasvien otteista kaunistamaan pihaa. Sahasin visakoivusta palasia puuntuoksuisessa liiterissä ja kannoin polttopuita hirsikoreissa sisään kuivumaan. Vitsit mä tykkään sellaisesta.