Tattoos on her left hip

Äiti osti mulle uudet ratsastuskengät, joissa on nauhat, jotka nyöritetään varren osalta sellaisiin hakasiin. Tepastelen ne jalassa tallin käytäviä korskeana kuin sotamies, sillä niistä tulee ihan tosi paljon mieleen maiharit, ja mä tarvitsen maiharit ihan oikeasti niinkun tosi paljon. Mua muuten pilkattiin alussa töissä siitä, etten koskaan vastannut "kyllä" tai "ei" tai mitään muutakaan yksiselitteistä, vaan aina jonkun kauhean litanian, jossa oli täytesanoja ja epävarmuustekijöitä niin paljon, etten koskaan sanonut oikeasti mitään. Kun mua hermostuttaa tai en oikeasti ihan tiedä tai muuten on olemassa pilkan mahdollisuus, vastaan mahdollisimman poliitikkotyylisesti, jolloin pääsen kaikesta vastuusta järkyttävällä tulkinnanvaraisuuksiin perustuvalla suoltamisellani. (<- tuo sana saa mieleen turkistarhauksen, yök.) Mutta siis, maiharit on saatava. Voisin mieluusti ostaa sellaiset kirpputorilta, niin että ne olisivat jo pehmoiset ja rypistyneet ja kuluneet ja hienot.

Toinen mieltäni polttava aihe on uusi tatuointi, jota muuten ei ehkä kukaan muu blogin lukija kollegaani lukuunottamatta ole nähnyt ollenkaan. Se tehtiin tasan viikko sitten, eli viikkoon en ole nähnyt yhtään ystävää. Se on kauhean kaunis, mutta niin iso, että sen parantelu on ollut ihan tosi dunkkua. Olen viikon mennyt duunissa housut auki, ja pukenut niiden päälle äitiysmekkomaisia tunikoita. Maanantaina, jolloin kuva oli vielä melkein verisen tuore, ei oikeasti naurattanut enää kotimatkalla, sillä iho oli aivan tuomiopäivän ärtynyt ja niin hellänä, että voin hiukan huonosti. Myös ensimmäisten öiden nukkuminen oli yhtä tuskaa, koska pystyin nukkumaan vain toisella kyljelläni, sillä reunimmaiset tähdet tekivät kipeää paitsi toisella kyljellä ollessa, myös sekä vatsallaan että selällään. Koittakaapa joskus piruuttaan nukkua vain yhdellä kyljellä, ja asentakaa joku torahammas pistämään joka kerta, kun käännytte. Joskus keskiviikkona ajattelinkin jo kyljen amputaatiota, mutta onneksi tajusin, että se olisi pitkittänyt prosessia entisestään ja vielä onnemmaksi kosketusarkuus alkoi poistua harppauksin. Nyt ei ole oikeastaan juurikaan ongelmaa enää, paitsi että rasvata pitää ihan hulluna, ettei se ala kutista. Toi on oikeasti niin laaja, että meinaan raapia sitä vahingossa, koska en muista tarkalleen mistä se alkaa tai mihin se loppuu. Musta alkaa tuntua vahvasti siltä, että haluaisin ottaa tatuoinnin myös ranteeseen, mutta mutsi saisi siitä sydärin, ja vaikka on kuinka lapsellista perustaa valintansa lähellä kolmeakymmentä ikävuotta äidin sanomisiin, niin mä kyllä teen niin. En halua pahoittaa sen mieltä.

Mä oon nykyisin muotiblogejakin enemmän koukussa leivontablogeihin. Onko se edistystä vai taantumaa?