Haaveet kaatuu

Nythän on niin, että oon aivan kuin hullu puurossa koittanut pedata valmistumistani tän vuoden puolella. Luulin jo onnistuneeni siinä, kunnes tänään sain puhelun opintotoimistosta, ja kävi ilmi, että en osaa laskea opintopisteitä oikein. Siispä valmistuminen lykkäytyy reilusti ensi vuoden puolelle. Tähän ei yhtään auta se, että syyhän on täysin minun omani. Ei auta. Henkinen isku oli niin paha, että olin tosi lähellä irtisanoutua koulusta ja töistä, ja alkaa ihan rehellisesti vaan spugeksi, koska mun älynlahjat näyttää siihen eniten viittaavan. Tuntui kuin olisin vanhentunut sinä hetkenä kaksikymmentä vuotta, naama irtosi osittain kannattimistaan kasvavien silmäpussien ja juonteiden voimasta ja jäi roikkumaan samaan tapaan kuin Lauri Tähkällä. Oikeastihan se on niin, ettei pieni viive paina tässä konkurssissa enää, mutta oisin halunnut, että tää saatana vaan loppuu, enkä olisi koodannut öitä läpeensä ihan turhaan. Mutta tässä nyt ollaan. Toivon, että pystyn vielä joskus nauramaan.

Tänään oli kyllä mukavaa, kun kävin ostamassa uudet pyyhkijät, ja huoltsikan täti antoi mun sovittaa niitä itse ulkona ennenkuin edes maksoin niitä. Koska autoni ei ole ihan uusi enkä ole koskaan ennen vaihtanut pyyhkijöitä (shame on me), sain toisen vaihdettua pienellä ähinällä, mutta toinen ei vain mitenkään suostunut irtoamaan. Koska tässä mielentilassa olisin piakkoin vetänyt sen solmuun, pyysin suosiolla apua röökiävetäviltä amiksilta, joista yhdeltä se kävi käden käänteessä, ja se oli selvästi mielissään auttaessaan neitoa pulassa, vaikkakin sen kaverit mölisivät typeryyksiä koko käden käänteen ajan. Silti jaksoin pienesti taas uskoa siihen, että maailmassa on hyvyyttäkin, vaikka se tunne menikin nopeasti ohi.