Puku tekee marsun, Panu tekee blogimerkinnän, elämä jatkuu

Hei kaikki kolme,

Miten olette pärjänneet ilman Panu-sedän viisaita neuvoja, itsemurhauhkauksia, huumeviittauksia ja kotikokkauksella brassailua? Ihan hyvin, ette edes huomanneet että olin poissa? Arvasin (ja kaikki tämän blogin lukijat ovat käsittääkseni suhteellisen säännöllisessä live- tai elektronisessa kontaktissa minuun, joten mahdolliset vajaritilat lienee paikattu, mitä todennäköisimmin viinaa juodessa.)

Koska blogipiirien suunnannäyttäjätahot ovat viime aikoina näyttäneet merkkejä siitä, että maksimaalisen suosion saavuttamiseksi jokainen postaus kannattaa aloittaa juotavan juoman ja kuunneltavan musiikin nimeämisellä, here goes: juon vihreää teetä (koska typerä kahvinkeitin on jossain puhdistusoperaatiossa joka sai mut tuijottamaan sitä töihin tullessa typeränä ja miettimään "miksi joku haluaisi keittää pelkkää vettä moccamasterilla?" - kuulemma joku kalkinpoisto, en halua tietää) ja kuuntelen näköjään Ladytronia. Voin kertoa jo etukäteen, että puolen tunnin päästä juon kahvia ja kuuntelen TV on the Radiota. Neljän tunnin päästä näyttäisi olevan tulossa Flaming lipsiä, ja veikkaan, että silloinkin menee kahvia, jollen ole jo vetänyt siitä övereitä by then. Se on viime aikoina ollut jotenkin teemana (onneksi lähinnä kahvilla). Kofeiiniöverit on nihkeet, en suosittele. En suosittele muunkaanlaisia.

Pitkä poissaoloni johtuu - kuten suurin osa elämäni tapahtumista - taipumuksestani tehdä lujia, mutta masokistisia päätöksiä (mutta ainoastaan mitättömiä asioita koskien: kaikki esim. koulua, uraa tai ihmissuhteita koskevat päätökset ovat heikkoja kuin pääministerin selitykset): päätin viime keväänä, etten bloggaa ennen kuin opinnäytetyö on valmis. Kuten tiheästä postaustahdistani on voinut päätellä - jos on halunnut, kuka nyt olisi ja miksi? - oppari on edelleen aivan vaiheessa. Toisaalta olen päättänyt ainakin kuusi kertaa, etten juo ennen kuin ko. paskapaperi on valmis, mutta viina on maistunut ihan kiitettävästi, joten ilmeisesti lujat masokistiset päätöksenikään eivät ole aina absoluuttisia (enkä minä tietenkään absolutistia nähnytkään, hyi, ois varmaan tosi ruma. Absolut sen sijaan on hyvää. Hmm, voiskin tänään ryypätä), joten might as well blog some.

Oispa tosi kiva palata tänne with a bang mahtavan bloggauksen kanssa, mutta ei nyt hei pysty. Sen sijaan voisi tässä hieman vaan tylsästi ja kuluneesti tarkastella Routalempi-äänellä sähköisiä viestintäkanavia ja niiden vaikutuksia kommunikoinnin jatkuvasti lisääntyvään vittumaisuuteen ja vaikeuteen ja, no, jännyyteen. Ja tämä aihehan johtuu siitä, että tuijotan juuri Facebook-sivuni "paikalla olevat kaverisi"-listaa ja sen ylälaidassa erästä henkilöä, jota tulen tuskin enää koskaan tapaamaan mutta jonka kanssa olemme näköjään yhteisestä päätöksestä ja eletronisesta säädyllisyydentunteesta päättäneet, että fb-ystävyyden katkaiseminen olisi liian dramaattinen toimenpide, vaikka kaikki muu kontakti onkin katkipoikki ja toiveet yhtäänmistään tallattu maahan tai yliajettu asfalttikoneella. Normitilanne ennen facebookkia: treffailtiin, yritettiin, vituiksi meni, ei nähdä enää ikinä, paitsi baarissa joskus kävellään toistemme ohi ja nyökätään ja kaverit kysyy "kuka toi oli?" ja sit ehkä juodaan tequilat. Nykytilanne: tyypin naama on joka päivä fb-sivun ylälaidassa muistuttamassa siitä, millaisia miehiä maailmassa on ja - häähää, et saa! (Parhaassa tapauksessa sen alla on pari muutakin mieshenkilöä, jonka kanssa on ollut peliä. On siistiä.)

No jaa, ehkä säästän kaikkien vaivaa ja totean vaan, että Facebook, mese,[insert electronic communication tool] ja varmaan oikeastaan kaikki sitten savumerkkien (jotka nekään eivät varmaan olleet mitenkään helppotulkintaisia: sanoiko se justiinsa "rakastan sua" vai "takanasi on karhu"?) eivät oikeasti ole yhtään helpottaneet ihmissuhteiden hoitoa, vaikka niille onkin nyt kuusisataa miljoonaa uutta kanavaa. Käsi ylös, jos et ole joskus miettinyt onko jokin mesekommentti vittuilua vai osoitus välittämisestä? Jos et kadu öistä känniviestiä- , -postausta tai -statuskommenttia? Näitä on vähemmän, joten käännetään kysymys: Käsi ylös ne, jotka on bannattu Irc-kanavalta suhteen päätyttyä? Ne, jotka saivat hetkellisen masennuskohtauksen "katso tästä kuka on poistanut sinut" -viruksen toteuttaessa omituista "hajoita ja hallitse"-taktiikkaansa mesessä? Ne, jotka ovat saaneet noottia uudelta kumppanilta Irc-gallerian kuvista, joissa esiintyy eksän kanssa? Ja hei, Demi Moore: käsi ylös jos vituttaa että sun kundikaveri lähetti kännykuvan sun persuuksesta Twitteriin (vaikka persuus olikin ihan OK)? (Nekin joiden WOW-klaanin tms. ryhmädynamiikka on mennyt hitoilleen ihmissuhteiden takia tai toisinpäin, saavat toki avautua.)

Summa summarum: miksi kaikki on niin vaikeeta?

No niin, aika mennä töihin koska joka-aamuinen paniikkikohtauksenpoikanen on näköjään hävinnyt, joten alkaa taas elannon ansaitseminkin kiinnostaa.

Suosittelen tänä viikonloppuna pe-illan Suomen teknokatsausta, jossa ykkösteknotyypit esittelevät taitojaan puolen tunnin seteissä Kuudennella linjalla ja ko. tapahtumasta johtuvan kankkusen hoitoa PetExpossa. PetExpossa voi nähdä mm. ampiaiseksi puetun marsun (katso otsikko, älä pliis mee katsomaan sitä marsua jooko, sillä on jo vaatteet, se ei tarvii vaatteita, KARVAT on sen vaatteet - eikä ketään pitäisi ikinä pukea ampiaiseksi, paitsi ampiaista, eikä sitäkään tarvitse...)

Mä en tee mitään edellämainituista, vaan sulkeudun viikonlopuksi jonnekin, minne ei aurinko paista ja jossa ei viinaa tarjoilla tekemään typerän, bloggauksenestävän opparin valmiiksi. Mahdollisesti seurani Nuu. On siistiä.

(Pahoittelen muuten yhdyssanavirheitä, ja jos niitä ei ole, pahoittelen sitä, että olen nykyään niistä niin neuroottinen, että pahoittelen niitä koko ajan. Mä en vaa enää tiedä miten ne menee; joku on ilmeisesti yöllä avannut mun pään ja poistanut sieltä sen osan, joka on vastuussa yhdyssanaosaamisesta. Mitään ei kyllä ole tullut tilalle, kiitti vaan.)