What's the story (morning glory)?

Astuin aamulla junaan, niinkuin kaikkina muinakin aamuina, paitsi silloin kun astun bussiin. Kuitenkin kaikki tuntui olevan erilaista. Matka laiturilta junan rappuselle oli matalampi kuin ennen, putoamisen tunne sai vatsan muljahtamaan ja tarttumaan pylvääseen niin, että se iskeytyi kipeästi käteen. Katsoin ylös vihaisen hämmentyneenä, ja epäilyttävän kalpea mies virnisti minulle vinosti. Sipaisin hiuksiani, ryhdistäydyin ja menin istumaan. Kaikkien katseet tuntuivat muurahaisina ihollani, mutta katsoessani ihmisiä, niiden silmät näyttivät tyhjille. Yhtäkkiä säpsähdän; voisin vannoa, että vastapäätä istuva mies lipaisi kielellään kuin käärme. Katson häntä, ja hänen naamansa alkaa sumeta. Käännän katseeni pois, ja taas silmäkulmastani näen kielen lipaisun, se on sinimusta ja halki kärjestään.

come eat some chemicals

Toiseen suuntaan viistossa vanha mies leikkaa leikkurilla kynsiään. Naps. Kellertävä, likainen kynnenpala napsahtaa lattialle, joka näyttää vedelle. Leikkaamisesta aiheutuva ääni on luonnottoman voimakas, mp3-soitin ei pysty peittämään sitä, vaan sen ääni tuntuu vaimenevan joka kerran, kun kynttä leikataan. Naps. Mies laittaa leikkurin pois, ja huojennun niin, etten välitä vastapäisen miehen käärmeenkielestä, joka vilahtaa taas aivan selvästi. Kulmahampaani tuntuvat kasvaneen, en saa suuta kunnolla kiinni, kitalaki tuntuu tahmealle.

come eat some chemicals with me

Maisemat näyttävät piirretyille eivätkä yhtään tutuille. Osasta maisemasta puuttuu värit; harmaasävyinen puu, mustavalkoinen koira. Voisi niin oikeastikin olla, rauhoitan itseni hetkeksi, kunnes taas tulee se tunne. Nuo eivät ole luonnostaan mustavalkoisia. Käärmekielinen mies vääntelehtii vastenmielisesti keinuttaen itseään, nykäisen katseeni pois, ja käytävän toisella puolella istuvan naisen huulipuna on levinnyt siten, että koko suu näyttää valuneen. Suu on valunut. Kynsiään leikkaavan miehen kulmakarvat osoittavat ylöspäin, ovatko ne osoittaneet koko ajan, mietin. Kunnes mies alkaa kammata niitä kynsileikkurilla mumisten itsekseen. Nousen ylös, ja penkin selkänojalla on sama kuin rappusella astuessani junaan; se onkin alempana kuin missä se näyttää olevan. Horjahdan hiukan, ja näen luulemani korkuisen penkin haihtuvan pois pikseleinä, paljastaen alta sen oikean kokoisen. Astun kohti vaunujen välistä tilaa, korkokenkieni kärjet ovat kääntyneet ylöspäin kuin tontuilla, kaikkien naamat alkavat vääntyä, mutta minä en katso niitä.

Sitten saavun Helsinkiin, kaikki napsahtaa normaaliksi. Maisemassa on värit, vanhempi nainen hymyilee päästäessään minut ensin ovista. Menen lounaalle Rymy-Eetuun, jossa tarjoilijalla on tirolilaistyylinen mekko, enkä muutenkaan olisi yllättynyt, vaikka kaikki olisivat noin vain puhjenneet lauluun ja tanssiin, juuri sellaiseen oksettavaan musikaalityyliin, ja tanssineet kunnes zombiet olisivat päässeet vapaaksi yläkerrasta.