Mä sanon viimeisen sanan ja se on ei

Tänään kävin keskustelua erään ystäväni kanssa. Tämä ystävä on mielestäni huolestuttavasti taantunut ns. pikkuvaimon rooliin, mikä on mielestäni ällöttävää, eikä todellakaan sovi tälle. Jotenkin sainkin kiihdytettyä itseni ihan raivotilaan, kun ystävä kertoi, ettei saa itse mennä oikein mihinkään ja viikonlopun muisteloissa on lähinnä se, kuinka hän poltti kätensä grillatessaan makkaroita poikaystävänsä kavereille samalla, kun tiskasi ja silitti ja ulkoilutti koiraa. En ihan totta tajua, kuinka joku voi käyttäytyä noin luonteensa vastaisesti vielä suhteessa, joka ei häntä tyydytä ainakaan kaikilla tasoilla; tai oikeastaan mikä saa naisen nöyrtymään noin. Vaikka olen aika huono feministi, kuten olen keskustellut sekä Minkin että Mieron kanssa viime aikoina erään kuohuttaneen tekstin pohjalta, niin tämä on silti mielestäni yleisellä tasolla väärin. Ei ketään saa laittaa tuollaiseen tilanteeseen, vaikka oikeammin olen sitä mieltä, ettei kukaan saa alistua tuollaiseen tilanteeseen. Itsehän ainakin, jos mua kiellettäisiin pitämästä hauskaa, ja näkemästä ystäviäni, riippumatta siitä mitä mieltä se toinen niistä on, kapinoisin niin että olisin viikon ryyppyputkella. Ihan totta, lopulta kaikki riippuu itsestä, ja jos joku tilanne ei tyydytä, voi sitä vain itse muuttaa. Yksi suurimpia oppitunteja elämässä, jossa olen myös reputtanut toistuvasti, on se, ettei toisia voi muuttaa eikä niihin voi loputtomasti vaikuttaa. Jos joku haluaa kuolla, oikeasti, voi sitä jonkun aikaa estellä omalla toiminnallaan, mutta kyllä se keksii keinon, jos kuolema on kuitenkin se, mitä eniten haluaa. Ketään ei voi toinen pelastaa, kaikki lähtee itsestä. Näistä riimeistä saisi jo kohta räppibiisin. Miten oonkin näin sekasin, beibi? Unohdan jopa kappalejaon.

Mutta tosiaan, toisesta välittämistä on se, että näkee, milloin se toinen tarvitsee tauon. Ei voi olla niin vaikeaa tajuta, että jos toinen vaikka tiskaa joka päivä, että sen ehkä saisi maailman iloisimmaksi jos kerran tiskaisi sen puolesta. Ne on ne pienet asiat, joilla arki pyörii ja jotka siitä tekee sellaista, että sitä jaksaa elää. Oikein oleminen loppuu siinä kohtaa, kun tuntee itse ponnistelevansa enemmän, haluavansa enemmän tai tekevän enemmän. Yksi hieno oivallus minkä keksin, on myös se, että sen oikean kuuluu saada ihminen tykkäämään itsestään enemmän kuin oikeasti itse tykkää. Ei ainakaan päinvastoin, on kammottavaa, jos kokee olevansa huono, nalkuttava ja ruma läski, jonka kanssa ollaan velvollisuuden tai minkä nyt ikinä tunnosta. Loppuun ei auta kuin lainata Minkki Kohtuutonta: viljelkää kovemmin!