That was bloody brilliant

Itsehän olen henkilönä sellainen, että haluan tietää asioistani vähän matkaa eteenpäin. Kun teen jonkun valinnan, niin suurella todennäköisyydellä se tarkoittaa tietyn ajan kuluessa jotain. Työssä tämä korostuu, tahdon mieluiten olla varma kaikesta, tarkoittaen työtehtäviä, varmaa osaa palkasta ja toimipisteen sijaintia. Nyt olen kuitenkin heittäytynyt omalla mittapuullani ihan sekoboltsiksi ja meinaan ottaa vastaan yhden sisäisen siirron, johon hain ns. kännissä ja läpällä, mutta sitten sainkin sen. Se on määräaikainen, ja sen jälkeen pääsen takaisin nykyisiin tehtäviini, mutten tiedä minne. OMG WTF SATAN?? Oon jo ihan hermorauniona tästä, vaikka en olekaan vielä saanut viimeisimpään lieviä ehtoja asettavaan puolisuostumismeiliini vastausta. Miten voi olla näin vässykkä?

On huikeaa, miten paljon hyviä ohjelmia alkaa nyt telkkarista. En kehtaa sanoa niitä kaikkia, mutta koska kaikki jo tietävät nolon palavan rakkauteni lauluohjelmiin, niin voin mainita Idolsin ja Voice of Finlandin. Menen muuten nykyään ihan pähkinöiksi katsoessani X-Factoria, jos Simon vetää käden lippaan ja iskee sen jälkeen silmää. Grrr. Tosin tuon tunnustuksen jälkeen voisin sanoa mitä vain, mutta kaikki muistaisivat vain tuon osion Simonista.

Ensimmäisessä kappaleessa mainittu hermoilu purkautuu mulla yleisen sekoilun lisäksi ostamisena. Pakko. Ostaa. Tavaria. Joita en tosiaankaan tarvi, ja joihin en yleensä raaski tuhlata. Niinpä massit on finaalissa, paalu loppu, hynät tapissa. Mitä välii, ei mitään! Paitsi että hermostun siitä vain lisää.

En ole nähnyt ketään kaveria sataan vuoteen. Tai ainakaan montaa.
Onneksi on enää kolme yötä Michael Monroen keikkaan.
Uutenavuotena meille tulee Pörrin ja mun kavereita, ja niiden tyttöystävät, ja pahoin pelkään, että mun odotetaan olevan niiden kanssa. Jaiks.

Miten sanotaan?

Koin järkyttävän keskustelun töissä muutama päivä sitten. Se alkoi sillä, että puhuttiin kepeään ja yleissovinnaiseen sävyyn presidenttiehdokkaista, aiheesta joka lienee lähes kaikkien huulilla kuten vaikka musta joulu. Kauhisteltiin ensin Saulin ja Jennin ikäeroa, sitten Pekan ja Nexar Antonion (käyttääx se vaan jotain nimee daa?) samaa. Sitten, kaksi naispuolista kollegaani, ihan ok sivistyneen oloista ja kohtalaisen järkevää, sanoivat naamaa väännellen ettei presidentti kyllä voi olla sellainen. Ooh, sellainen! Kysyin sitten kiusallani, että vihreä vai. Ei, vaan.. sellainen hinttari. Miksei? Koska se on luonnotonta! Homous on sairaus! Pakko olla päässä jotain vikaa, koska ei sen kuulu mennä niin! Hävettää, mieti nyt! Seuraavaksi voi olla suhteessa eläimiin!

Olin aivan vitun järkyttynyt tästä. En ole koskaan keskustellut näin suvaitsemattomien ja moukkamaisten ihmisten kanssa. Useiden kommenttien jälkeen jäin ihan suu auki. Itse olen kuulemma supersuvaitsevainen, koska eihän kansa tuollaista voi hyväksyä. Mitä vittua? Kaikki ihmiset, jotka tunnen niin hyvin, että koen voivani heidän kanssaan puhua politiikasta sen vähän mitä se itseäni kiinnostaa ja mitä siitä tiedän, eivät ikimaailmassa sanoisi noin. Hävettää ne ihmiset, jotka sanovat. Oksettaa. Olen sanaton, kiihtynyt, pettynyt, järkyttynyt ja en edes tiedä mitä kaikkea muuta. Kaikki nämä kommentoijat sanoivat, että heillä on myös homokavereita. Ei vitussa ole, ei kukaan voi pitää ystävänään sellaista, jota häpeää ja pitää sairaana.

Tämähän ei oikeasti edes ole poliittinen kysymys, eikä siitä koskaan olisi tullut sellainen, ellei jollain olisi ollut ongelmaa sen kanssa. Ihmisessä oikeasti merkitsee pelkästään sisin ja ajatukset, eikö niin, sanokaa että teistäkin.

Feel it turning your heart into stone. Feel it piercing your courageous soul.

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä pahemmin tämä pimeys saa mut.

En saa oikein nukuttua, vaikka olen kokeillut kahta keinoa, jotka yleensä aina toimii. Ensimmäinen on fyysinen tekeminen, eli urheilu, ulkonaolo ja puuhastelu. Toinen on viinanjuominen. Uniongelmista johtuen olen aivan hävyttömän väsynyt, toisinaan niin väsynyt, että änkytän. Töissä tämä tekee mut tosi säikyksi, enkä oikein sitten enää uskalla puhua kun menee ihan Scatmaniksi se homma. Lisäksi joinain päivinä väsyttää niin kamalasti, että kaikkien eläinten söpöys itkettää, mummujen ja pappojen liikuttavuus itkettää, tarinat itkettää ja tv-ohjelmat ja se, jos vaikka jokin putoaa kädestä. Hohhoijaa.

Alan myös olla kalpea ja ällöittävä, niinkuin talvella on tapana. Meillä on kotona sotkuista. En jaksa harjoitella kitaransoittoa. Voisinpa vain nukkua. Ja olispa kaikki hiljaa.

Ainoa hetki, jolloin asiat on oikeastaan aika hyvin enkä mieti mitään, on se kun olen hevosen selässä. Ajattelin, että joskus vielä sävellän biisin, joka kryptisesti kertoo siitä fiiliksestä.

Love in theory and practice

Eilen tuli Sinkkuelämää-sarjan kuutoskauden kaksi viimeistä jaksoa, jotka siis ovat koko sarjan päätösjaksot. En ollut koskaan nähnyt niitä ennen, joten katsoin niitä aika kiinnostuneena. Niissä on aika ihana tunnelma, niissä on Pariisia, ystävyyttä, Louboutineja, rakkautta, tuhatkerroksisia mekkoja, Smith Jerrod, timanttikoruja ja romantiikkaa. Sain katsoa ensimmäisen jakson ihan itsekseni, ja toisen jakson loppupuolella Pörri tuli kotiin. Olin vähän harmissani, koska olisin halunnut katsoa ne rauhassa ja olla vähän hömppäliikuttunut, ja olinkin sitä kyllä kuitenkin. Jossain kohtaa mainostauolla menin johonkin tekemään jotakin, ja arvioin tapojeni vastaisesti mainostauon pidemmäksi kuin se olikaan. Pörri tuli ilmoittamaan, että ohjelma oli jatkunut, mutta että oli laittanut sen pauselle mua varten. Oli kuulemma kerinnyt mennä vasta yksi repliikki, Pörri kertoi, "ja siinä Mr. Big sanoi: "Useimmat tulevat Pariisiin rakastumaan, mutta sinä tulit läimäytetyksi"."

A little less conversation, a little more action please

Otetaan tähän esimerkkiin kaksi ihmistä. Nämä kaksi ihmistä keskustelevat. Jotta keskustelu olisi tasa-arvoinen, tulisi sen pelkistettynä edetää suunnilleen niin, että toinen sanoo jotain, toinen kuuntelee, ja omalla vuorollaan sanoo jotain, ja niin edelleen. Keskusteluissa ihmiset ovat erilaisia, toiset ovat lyhytsanaisia ja mietteliäitä, toiset innostuneita ja elehtivät puhuessaan, kolmannet no vaikka minkälaisia.

Olen lähiaikoina tavannut kaksi ihmistä kahvinjuonnin merkeissä. Ensimmäinen näistä oli poika, jonka olen tuntenut alle kouluikäisenä ja sitten ala-asteen kaksi ensimmäistä luokkaa, ennenkuin se muutti toiseen kaupunkiin. Nyt, yli 20 vuotta myöhemmin, se poika oli insinööri, selvästi intellektuelli ja paljon matkustellut, ja päätimme vaihtaa kuulumisia kun kerran välimatka on niin lyhyt. Olin vähän jännittynyt, ja noin puoli tuntia jaksoin tsempata ja olla normaali, mutta sitten asloin puhua tapani mukaisesti saatanan kovaa, viuhtoen käsillä ja keskeytellen epäkohteliaasti silkasta innosta. Se poika nimittäin puhui niin hi-taas-ti, etten pystynyt olemaan. Aina, jos jonkun keskusteluenergia on omaani huomattavasti pienempi, jaksan vähän aikaa mutta sitten turhaudun, alan arvailla lauseiden loppuja ärsyttävästi ja ihan rehellisesti jyrään ne keskustelussa ihan, koska vaikka mun jutut ei välttämättä ole parempia niin ainakin ne kerrotaan nopeammin! Veikkaan, ettei se halua nähdä mua enää.

Toisen tunnen enemmänkin kirjoittelun ja muilta kuulemani perusteella, ja olen yhden kerran tavannut sen sattumalta eräässä kulkuneuvossa baari-illan päätteeksi, mutta olin niin naamat etten voi kertoa siitä tapaamisesta muuta, kuin että olin erittäin vainoharhainen, koska mut oli tunnistettu. Tämän tyypin kanssa oli puhetta, että pääsisin johonkin treenikämppätyyliseen rakennukseen soittamaan kitaraa, ja kelasin, että olisi kiva nähdä kerran ennenkuin kauheissa paineissa yritän vinguttaa Paulista jotakin. Etten purskahtaisi heti kättelyssä itkuun tai löisi ketään kun ne neuvoo. Myös tämä henkilö oli hyvin rauhallinen, ja mun keskittyminen herpaantui taas heti alkuunsa, ja kikattelin ja syljin puhuessani. Kuitenkin, pikkuhiljaa jotenkin se rauhallisuus tarttui, enkä lainkaan samalla tavalla tuntenut pakkoa huutaa kokoaikaa, ehkä vain puolet.

Mistä sen tietää, että onko vastakohtaisuus sellaista, joka tekee hulluksi vai sellaista, joka tasapainottaa?

Kill city kills

Tämä on tämän blogin 400. merkintä. Ajattelin, että siitä tekisin jotenkin erityisen. Kuitenkaan, en ole tuntenut erityistä oloa vielä kertaakaan, kun olen ollut bloginkirjoitusasemissa, joten päätinkin tehdä tästä itselleni ominaisen poukkoilevan. Touko-Pouko.

Tänään töissä eräs vanhempi naishenkilö kehui punaista kynsilakkaani. Soitin sisäiseen palvelunumeroon, jossa tuntematon vanhempi naishenkilö sanoi tulevansa hyvälle tuulelle pelkästään siitä, kun kuulee mun äänen, se kuulosti kuulemma niin hyväntuuliselle. Töissä eräs vanhempi nainen, joka ilmeisesti on tottunut siihen että kaikki pelkäävät sitä ja siksi asiat tapahtuvat sen tahdon mukaan, ei ole puhunut mulle kahteen päivään, koska vastustin sitä johdonmukaisesti ja sanoin jopa, että "älä viitsi".

Eilen sain harrastukseeni liittyviä tekemisiä, joista ihmiset maksavat pienen korvauksen, ja saatan saada taloudellisen tilanteeni taas balanssiin eläinten sairastelujen, rokotusten ja tarkastusten aiheuttamien menopiikkien jälkeen.

Toisinaan huomaan, kuinka ihmiset yrittävät saada mut sanomaan jotain typerää tai kiinni tietämättömyydestä, jolloin tuijotan niitä rävähtämättä silmiin ja artikuloin erityisen selvästi ja varmasti, ja nautin kun ne pettyvät. Pidän erityisen paljon tällä hetkellä äidistä ja siskosta, koska ne eivät ikinä yritä puijata, ja ne tietävät täsmälleen millainen olen, eikä mun tarvitse olla yhtään parempi. Jotenkin epävarmassa ja viitsimättömässä tilassa mua suunnattomasti kyllästyttää ihmisten oletukset siitä, millainen olen, tai vielä paremmin ne ohjeet, joita ne vähintään rivien välistä antavat. Eräänä päivänä keskustelin yhdestä kilpasuorituksesta, josta keskustelukumppanini ilmoitti tuntevansa myötähäpeää, vaikka ei itse osaa todellakaan tehdä sitä paremmin. Vastasin, että mulla ei ole aikaa, edellytyksiä eikä energiaa hävetä lähestulkoon ketään, koska itseni häpeäminen riittää. Joskus olisi aivan vitun hyväksi keskittyä vaan niihin omiin asioihinsa, koska tuomiopäivänä ensimmäisen kiven heittäjää objektiivisesti arvioiden tullaan etsimään pitkään.

Maalla tähtitaivas on ehkä yksi hienoimmista asioista ikinä. Se näyttää kolmiulotteiselle, vähän pölyiselle, ja tähtien kirkkauserot ovat suuria. Se on kauhean kaunista.

Olen pitänyt korkin pitkään kiinni, mutta kyllä joskus vaan tekee kovasti mieli yhtä paukkua, kai se on lähinnä vaan tapa.

Pidän kovasti Nokia N9:n mainoksen siitä kohdasta, jossa on se punaruskea, vähän harmaantunut ja suurisilmäinen koira, jota silitetään pitkällä vedolla ja sen liikkuu ihan hiukan sen mukana.

Ostin tänään Michael Monroen elämänkerran, ja kannoin sitä käsivarrellani koko matkan lounaspaikkaan, ja ihmiset katsoivat sitä ja sen jälkeen mun toimistomaista olemusta vähän hämmentyneinä. Joskus, kun kuuntelen aamulla death metalia kuulokkeilla, kuvittelen että jos joutuisin gallupiin meneillään olevasta musiikista, ei mua uskottaisi. Silloin myös hymyilen ärsyttäville ihmisille, koska se on helppoa, kun korviin kuuluu kuolonkirkaisuja ja örinää ja mäiskettä.

Olen alkanut suunnitella, mitä tekisin, jos voittaisin lotossa, mutta se on jo kokonaan toinen tarina.

Fear turns into adrenaline

Minä pidin koulussa geometriasta. Tykkäsin laskea kappaleiden tilavuuksia, niiden joidenkin sivujen tai muunlaisten mittojen pituuksia, selvitellä monimutkaisista kuvioista aina vain lisää, kunnes sain riittävästi tietoa juuri sen kysytyn asian laskemiseen. Kaikkeen oli kaava, se oli mukavaa, ja muistin ne aina ulkoa, koska ne jotenkin tekivät mielestäni järkeä. Pidin erityisen paljon myös derivoinnista, ja vinkaisin äsken ääneen järkytyksestä, kun en enää muista, miten se meni. Muistan vain, että siinäkin oli säännöt, kun teki jotain niin sai vastauksen. Silti ehkä suurin matemaattinen rakkauteni oli yhtälöt, tiedättehän ne, joista selvitetään yleensä x, toisinaan y tai jopa z. Niissä termejä siirrellään yhtäläisyysmerkin puolelta toiselle, niitä kerrotaan tai jaetaan, kunnes vasemmalla puolella on jäljellä vain haettu termi ja oikealla puolella vastaus.

Toisaalta pidin myös ruotsin epäsäännöllisistä verbeistä, koska ne rehellisesti piti opetella ulkoa. Niistä oli aina kokeita, ja okei, olin tosi haka ruotsissa muutenkin, mutta etenkin epäsäännöllisissä verbeissä, niissäkin on se tietty logiikka osassa ja osa vain on helppo muistaa. Rakastin myös säännöllisten verbien taivutuskategorioita, joiden avulla pystyi taivuttamaan minkä vain verbin.

Välillä aina, kun mietin näitä juttuja, huomaan olevani aika neuroottinen. Ehkä tähän samaan johdonmukaisuuden kaipuuseen kuuluu se, että välillä mua hirvittää jotenkin ihan kamalasti se asia, ettei ihmisten reaktiota voi koskaan tietää. Koskaan ei tiedä, mistä ne suuttuu, paljonko ne jaksaa syödä tai onko ne nukkuneet tarpeeksi. Jos niille sanoo jotain, ne voivat vastata ihan mitä tahansa. Ihan mitä tahansa. Sellainen on hermostuttavaa.

Näin tänään kotihoodieni paikallisen piritorin tuntumissa yhden pojan, joka tuli aikoinaan yläasteelle siihen kouluun missä olin. Se tuli kesken lukukauden, sillä oli surulliset ja kauniit silmät, vähän pidempi kihartuva tukka, mutta se näytti jotenkin kovin vanhentuneelle jo silloin, vaikka se kyllä oli meidän muiden ikäinen. Nyt se joi silmät sumeina kaljaa, maanantaina iltapäivällä, sen posket olivat lilertävän aknen peitossa ja vaatteet likaiset.