Otetaan tähän esimerkkiin kaksi ihmistä. Nämä kaksi ihmistä keskustelevat. Jotta keskustelu olisi tasa-arvoinen, tulisi sen pelkistettynä edetää suunnilleen niin, että toinen sanoo jotain, toinen kuuntelee, ja omalla vuorollaan sanoo jotain, ja niin edelleen. Keskusteluissa ihmiset ovat erilaisia, toiset ovat lyhytsanaisia ja mietteliäitä, toiset innostuneita ja elehtivät puhuessaan, kolmannet no vaikka minkälaisia.
Olen lähiaikoina tavannut kaksi ihmistä kahvinjuonnin merkeissä. Ensimmäinen näistä oli poika, jonka olen tuntenut alle kouluikäisenä ja sitten ala-asteen kaksi ensimmäistä luokkaa, ennenkuin se muutti toiseen kaupunkiin. Nyt, yli 20 vuotta myöhemmin, se poika oli insinööri, selvästi intellektuelli ja paljon matkustellut, ja päätimme vaihtaa kuulumisia kun kerran välimatka on niin lyhyt. Olin vähän jännittynyt, ja noin puoli tuntia jaksoin tsempata ja olla normaali, mutta sitten asloin puhua tapani mukaisesti saatanan kovaa, viuhtoen käsillä ja keskeytellen epäkohteliaasti silkasta innosta. Se poika nimittäin puhui niin hi-taas-ti, etten pystynyt olemaan. Aina, jos jonkun keskusteluenergia on omaani huomattavasti pienempi, jaksan vähän aikaa mutta sitten turhaudun, alan arvailla lauseiden loppuja ärsyttävästi ja ihan rehellisesti jyrään ne keskustelussa ihan, koska vaikka mun jutut ei välttämättä ole parempia niin ainakin ne kerrotaan nopeammin! Veikkaan, ettei se halua nähdä mua enää.
Toisen tunnen enemmänkin kirjoittelun ja muilta kuulemani perusteella, ja olen yhden kerran tavannut sen sattumalta eräässä kulkuneuvossa baari-illan päätteeksi, mutta olin niin naamat etten voi kertoa siitä tapaamisesta muuta, kuin että olin erittäin vainoharhainen, koska mut oli tunnistettu. Tämän tyypin kanssa oli puhetta, että pääsisin johonkin treenikämppätyyliseen rakennukseen soittamaan kitaraa, ja kelasin, että olisi kiva nähdä kerran ennenkuin kauheissa paineissa yritän vinguttaa Paulista jotakin. Etten purskahtaisi heti kättelyssä itkuun tai löisi ketään kun ne neuvoo. Myös tämä henkilö oli hyvin rauhallinen, ja mun keskittyminen herpaantui taas heti alkuunsa, ja kikattelin ja syljin puhuessani. Kuitenkin, pikkuhiljaa jotenkin se rauhallisuus tarttui, enkä lainkaan samalla tavalla tuntenut pakkoa huutaa kokoaikaa, ehkä vain puolet.
Mistä sen tietää, että onko vastakohtaisuus sellaista, joka tekee hulluksi vai sellaista, joka tasapainottaa?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
Hei - tää oli jotenkin tosi hauska kirjoitus, koska minä niin tunnistan itseni tuosta toisten jyräämisestä keskusteluista.
Vuosien mittaan olen yrittänyt ja yrittänyt ja edelleenkin yritän opetella itseni hillintää tuollaisissa tilanteissa, mutta joskus vaan repeää ihan totaalisesti, kun ei jaksa sitä toisen älyttömän hidasta tahtia.
Olen itse päässyt tuon piirteen hillitsemisessä hieman eteenpäin sillä, että pistän tietoisesti omat asiani syrjään ja keskityn kuuntelemaan mitä toisella on sanottavani. Toisin sanoen pyrin vain olemaan hiljaa.
heh, kiva kuulla et muutkin tekee samaa :)
oon myös huomannut, että mullakin ainoa vaihtoehto on olla totaalisen hiljaa ja keskittyä vain siihen toiseen, silloin pysyn ns. housuissani.
Lähetä kommentti