Tämä on tämän blogin 400. merkintä. Ajattelin, että siitä tekisin jotenkin erityisen. Kuitenkaan, en ole tuntenut erityistä oloa vielä kertaakaan, kun olen ollut bloginkirjoitusasemissa, joten päätinkin tehdä tästä itselleni ominaisen poukkoilevan. Touko-Pouko.
Tänään töissä eräs vanhempi naishenkilö kehui punaista kynsilakkaani. Soitin sisäiseen palvelunumeroon, jossa tuntematon vanhempi naishenkilö sanoi tulevansa hyvälle tuulelle pelkästään siitä, kun kuulee mun äänen, se kuulosti kuulemma niin hyväntuuliselle. Töissä eräs vanhempi nainen, joka ilmeisesti on tottunut siihen että kaikki pelkäävät sitä ja siksi asiat tapahtuvat sen tahdon mukaan, ei ole puhunut mulle kahteen päivään, koska vastustin sitä johdonmukaisesti ja sanoin jopa, että "älä viitsi".
Eilen sain harrastukseeni liittyviä tekemisiä, joista ihmiset maksavat pienen korvauksen, ja saatan saada taloudellisen tilanteeni taas balanssiin eläinten sairastelujen, rokotusten ja tarkastusten aiheuttamien menopiikkien jälkeen.
Toisinaan huomaan, kuinka ihmiset yrittävät saada mut sanomaan jotain typerää tai kiinni tietämättömyydestä, jolloin tuijotan niitä rävähtämättä silmiin ja artikuloin erityisen selvästi ja varmasti, ja nautin kun ne pettyvät. Pidän erityisen paljon tällä hetkellä äidistä ja siskosta, koska ne eivät ikinä yritä puijata, ja ne tietävät täsmälleen millainen olen, eikä mun tarvitse olla yhtään parempi. Jotenkin epävarmassa ja viitsimättömässä tilassa mua suunnattomasti kyllästyttää ihmisten oletukset siitä, millainen olen, tai vielä paremmin ne ohjeet, joita ne vähintään rivien välistä antavat. Eräänä päivänä keskustelin yhdestä kilpasuorituksesta, josta keskustelukumppanini ilmoitti tuntevansa myötähäpeää, vaikka ei itse osaa todellakaan tehdä sitä paremmin. Vastasin, että mulla ei ole aikaa, edellytyksiä eikä energiaa hävetä lähestulkoon ketään, koska itseni häpeäminen riittää. Joskus olisi aivan vitun hyväksi keskittyä vaan niihin omiin asioihinsa, koska tuomiopäivänä ensimmäisen kiven heittäjää objektiivisesti arvioiden tullaan etsimään pitkään.
Maalla tähtitaivas on ehkä yksi hienoimmista asioista ikinä. Se näyttää kolmiulotteiselle, vähän pölyiselle, ja tähtien kirkkauserot ovat suuria. Se on kauhean kaunista.
Olen pitänyt korkin pitkään kiinni, mutta kyllä joskus vaan tekee kovasti mieli yhtä paukkua, kai se on lähinnä vaan tapa.
Pidän kovasti Nokia N9:n mainoksen siitä kohdasta, jossa on se punaruskea, vähän harmaantunut ja suurisilmäinen koira, jota silitetään pitkällä vedolla ja sen liikkuu ihan hiukan sen mukana.
Ostin tänään Michael Monroen elämänkerran, ja kannoin sitä käsivarrellani koko matkan lounaspaikkaan, ja ihmiset katsoivat sitä ja sen jälkeen mun toimistomaista olemusta vähän hämmentyneinä. Joskus, kun kuuntelen aamulla death metalia kuulokkeilla, kuvittelen että jos joutuisin gallupiin meneillään olevasta musiikista, ei mua uskottaisi. Silloin myös hymyilen ärsyttäville ihmisille, koska se on helppoa, kun korviin kuuluu kuolonkirkaisuja ja örinää ja mäiskettä.
Olen alkanut suunnitella, mitä tekisin, jos voittaisin lotossa, mutta se on jo kokonaan toinen tarina.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
4 kommenttia:
Mä oon Nuu kaivannut näitä sun päivityksiä! Hieno 400:s blogaus! :)
Teillä on selkeästi paljon vanhempia naisia töissä. Itse sain tänään kehityskeskustelua pitäessäni kuulla olevani ikäänkuin meidän toimiston äitihahmo. En tiedä miten suhtautua asiaan, mutta ilmeisesti kuulun pian itse siihen "vanhempi nainen"-kategoriaan. Kääk!
hahaha, meidän iässä ei kyllä ihan absoluuttisesti voi kuulua vielä "vanhempi nainen" -jengiin, koska siihen täytyy olla oikeasti jo paria vuotta vaille elari :) sun äitihahmoisuus muodostuu varmaankin muista ominaisuuksista kuin iästä, oot sellanen lunki ja rauhoittava noin niinkun esimerkiksi.
sä jotenkin reagoit tosi tietoisesti asioihin ja ihmisiin, enkä voi olla ihailematta sitä. mä vaan jotain roiskin ja räpään ja änkytän eikä mulla oikein ikinä ole edes pokkaa toteuttaa niitä juttuja joita suunnittelen tekeväni seuraavalle joka.
on kyllä hienosti sanottu, ettei ehdi, pysty tai viitsi edes hävetä ketään, koska juuri niinhän sen pitäisikin olla. mä olen useimmiten aivan liian tuomitseva ollakseni diplomaattinen, ja mitä huonommin asiat mulla itselläni ovat (tai ainakin mitä huonommin koen niiden olevan), sitä kärkkäämpi olen muita arvioimaan.
kiitos minkki, kai siinä on sitten jotain hyvääkin! toisinaan mua ahdistaa se, että tunnen itseni laskelmoivaksi, ei-välittömäksi ja epäaidoksi, ja varmaan tästä johtuen myös pelkään ihmisiä jos en koe olevani ihan tasapainossa.
toi tuomitsevuus on kyllä yksilöllistä ja siinä on kauhean monta ulottuvuutta. totta moskova itsekin välillä lauon tiukkaa mielipidettä vaikken ole sen parempi, mutta se vetää omaa mieltäni alas lopulta. nyt kun irroitetaan toi lause noin ja yleistetään, niin tuntuu vähän että nostelin muka-jalouttani vähän turhan paljon. mutta siis, tolla idiksellä koitan aina mennä :)
Lähetä kommentti