Love me like you love the sun

Tänään oli taas erinomaisen kaunis auringonpaiste. Katselin duunin ikkunasta sen kimpoilua Esplanadin puiston lumipeitteisistä oksista ja tunsin vain yhden tunteen: vitutti. Tänään on vituttanut isolla kädellä. Vitutus on hallitsematon tunne, sillä aloitin aamun vähän pidemmällä aamulenkillä hyvin pukeutuneena, enkä palellut vaan virkistyin. Join täydelliset puolitoista kuppia kahvia yhdellä Hermesetaksella ja maidolla. Pakkasin eilen leipomani kakun rakkaimpaan kangaskassiini, jossa on Michael Monroe -painatus, ja tiesin kaikkien huokailevan aamupalaverissa ihastuksesta mangojuustokakkua lusikoidessaan. Junat olivat myöhässä, mutta se ei juurikaan vaikuttanut omaan aikatauluuni. Kuitenkin, kun pääsin töihin, tuuli alkoi pikkuhiljaa kääntyä.

Ensin oli jotain säätöä vähän, sitten tuli pikku hedari, joka huusi tarvitsevansa Battery Strippedin, jota en todellakaan ollut hakemassa liukkaalla Siperia-kelillä ja vielä rasittavimmasta kaupasta ikinä eli Stockan Herkusta. Sitten huomasin syöneeni ennen aamukymmentä pinkkikuorrutteisen donitsin, palan kakkua ja mokkapalan, ja että edessäni oli vielä paahtopaistisämpyläkin, ja tursuin jo pahasti jakkupuvustani, joka ei ainakaan nostanut tunnelmaa henkilökohtaisesti itseni kohdalla. Luonnollisesti tein valinnan, joka oli syödä sämpylä mahdollisimman nopeasti. Brrf.

Sitten oli ihan saatanasti tekemistä ja vittu kaikilla jotain idiksiä ja mua ei vaan kiinnostanut ja toivoin, että kaikki olisivat joko olleet hiljaa tai sitten kertoneet mielipiteitään American Idolista. Kumpikaan ei toteutunut. Söin todella myöhäiseksi lounaaksi pussimisokeiton ja raejuustoa sekä vietin uuden kollegani kanssa viime viikolla lanseeraamamme vitamiiniporetablettihetken. Sitten tulin kotiin, ja nyt näyttää siltä, että vitutus vain jatkuu ja jatkuu. Nukuin päiväunet, mutta palelin ihan kauheasti ja sain kramppeja, joten kun nousin niin vitutti. Sitten kävin Punkin kanssa ulkona, ja kylmällä se on jotenkin sen oloinen kuin se saisi jatkuvasti pieniä sähköshokkeja, jotka käskevät sen juosta ennalta-arvaamattomiin suuntiin kiihtyvällä vauhdilla. Punkki siis sinkoili käsittämätöntä siksakkia ja jokainen vastaantulija oli sitä huuliaan paheksuvasti suipistavaa keski-ikäistä idioottityyppiä, joka ansaitsisi vetää lipat ja saada ansionsa mukaisen kokoisen mustelman äässiinsä. Kotona ratkaisin tilanteen siten, että söin puolikkaan kakun, paketillisen suolakeksejä hummuksella ja kaksi kananmunaa majoneesilla. Jakkupuvun kireys oli vielä tuoreena mielessäni, mutta halusin edes hetkeksi hukuttaa tuskan ensin sokerilla ja sitten suolalla. Enkä edes onnistunut.

Vitun hyvää ystistä saataNA!