Olen edelleen paitsi maaninen, niin myös erittäin kiireinen töissä, mutta tänään vilkaisin yhtä lempimuotiblogiani syyllisyyden nakertaessa yhtä suurena kuin odottava paperipino työpöydälläni, ja löysin aivan mahtavan nettikaupan. Mä niin tarvin noita kortteja, mieti nyt, käy kaikkiin tapahtumiin.
Palailemisiin, pikku muffinssit. Täti menee nyt tekemään töitä ja viiltelemään itseensä paperihaavoja.
torstai 25. marraskuuta 2010
keskiviikko 17. marraskuuta 2010
The sound of the chalkboard symphony played with nails
Mua vaivaa tällä hetkellä kauhea epäusko. Niinkun ihmisenä.
Mua ahdistaa muutto, mitä jos se onkin ihan kauheaa ja vaikeeta ja työlästä, aikataulut ja budjetit kusee isolla kädellä? Mitä jos mä joudun ongelmiin mun lainan kanssa? Osaanko mä mun duunia oikeesti yhtään, ja lyttääkö mun kollegat ympäri Suomen mut vittumaisena kun niillä on keharit nyt? Miten mä selviän pikkujoulukaudesta, ettei mulle käy joka bileissä niinkun Panulle, joka oli yksissä juhlissa neljän tequilan jälkeen purskahtanut itkuun vain koska oli niin väsynyt? Miksi mä oon niin väsynyt? Miksi mä oon niin epävarma ja ahdistunut? Miksi mun on niin kauhean vaikea tällä hetkellä uskoa, että joku pitää musta, ajattelen aina vain että ne juonii jotain? Olisiko helpompaa, jos olisi jonkun diplomi-insinöörimiehen kanssa ja puskisi vain muksuja eikä miettisi edes mitään itsenäisesti? Miksi hevoseni Paukis kompuroi niin oudosti, että olen varma että sillä on joku vikana? Miten pitää toimia, kun vien vanhan sohvani kaatopaikalle? Miksi mulla ei olekaan parempi mieli vaikka vein uusimman tatskani piirrettäväksi liikkeeseen, kun siitä nimenomaan piti tulla sellainen onnellinen ajatus? Miksi jotkut ei vastaa meileihin? Miksi iho on ihan paskassa kunnossa kylmyydestä ja kuiva, vaikka on vasta marraskuu?
Miksi musta tuntuu, että mun ongelmat on kaikista suurimpia vain siksi, että ne on mun? Oikeasti vaikka kuinka monella on asuntolaina ja työpaikka ja ystäviä, enkä tajua, miksen nyt osaa taas suhteuttaa yhtään mitään.
Tuun hulluksi, kuulitteko, HULLUKSI!
Onneksi mennään duunikaverin kanssa huomenna syömään Tokyo 55:n sushibuffet lounaaksi. Ja sitten perjantaina menenkin jo Tallinnaan. Toivottavasti tää naisellisen ailahteleva luonne pitäisi hillumisessa taukoa taas.
Mua ahdistaa muutto, mitä jos se onkin ihan kauheaa ja vaikeeta ja työlästä, aikataulut ja budjetit kusee isolla kädellä? Mitä jos mä joudun ongelmiin mun lainan kanssa? Osaanko mä mun duunia oikeesti yhtään, ja lyttääkö mun kollegat ympäri Suomen mut vittumaisena kun niillä on keharit nyt? Miten mä selviän pikkujoulukaudesta, ettei mulle käy joka bileissä niinkun Panulle, joka oli yksissä juhlissa neljän tequilan jälkeen purskahtanut itkuun vain koska oli niin väsynyt? Miksi mä oon niin väsynyt? Miksi mä oon niin epävarma ja ahdistunut? Miksi mun on niin kauhean vaikea tällä hetkellä uskoa, että joku pitää musta, ajattelen aina vain että ne juonii jotain? Olisiko helpompaa, jos olisi jonkun diplomi-insinöörimiehen kanssa ja puskisi vain muksuja eikä miettisi edes mitään itsenäisesti? Miksi hevoseni Paukis kompuroi niin oudosti, että olen varma että sillä on joku vikana? Miten pitää toimia, kun vien vanhan sohvani kaatopaikalle? Miksi mulla ei olekaan parempi mieli vaikka vein uusimman tatskani piirrettäväksi liikkeeseen, kun siitä nimenomaan piti tulla sellainen onnellinen ajatus? Miksi jotkut ei vastaa meileihin? Miksi iho on ihan paskassa kunnossa kylmyydestä ja kuiva, vaikka on vasta marraskuu?
Miksi musta tuntuu, että mun ongelmat on kaikista suurimpia vain siksi, että ne on mun? Oikeasti vaikka kuinka monella on asuntolaina ja työpaikka ja ystäviä, enkä tajua, miksen nyt osaa taas suhteuttaa yhtään mitään.
Tuun hulluksi, kuulitteko, HULLUKSI!
Onneksi mennään duunikaverin kanssa huomenna syömään Tokyo 55:n sushibuffet lounaaksi. Ja sitten perjantaina menenkin jo Tallinnaan. Toivottavasti tää naisellisen ailahteleva luonne pitäisi hillumisessa taukoa taas.
keskiviikko 10. marraskuuta 2010
Day 17 A song that you hear often on the radio
Kuuntelen nykyään radiota valitettavan vähän. Lähinnä kuuntelen sitä autossa, kun ajan talliin, ja silloin mun on kuunneltava aina YleX:ää, koska mikään muu järkevä kanava ei kuulu koko matkaa sinne skutsiin. Yksi suosikki-iltani tämän asian tiimoilta on maanantai, jolloin tulee Mestarisoundi, jossa siis soitetaan rap-musiikkia. Joskus siellä soi tuomiopäivän gangstarappia, joskus letkeää suomireggaeta, joskus biiseissä on melodiaa ja oikeaakin laulua.
Siinä ohjelmassa, ja muutenkin, olen kuullut usein yhden biisin, jonka riimittely teki muhun suuren vaikutuksen. Palefacelta voisi tuohon tarkoitukseen sanoa oikeastaan minkä tahansa biisin, mutta sanon nyt Leijonakypärät. En löytänyt sen lyriikoita netistä tähän hätään, enkä siksi aio muistaa niitä nolosti väärin, sillä se ei totisesti olisi sopivaa kun kyseessä on nimenomaan verbaaliakrobattinen suoritus. Tässä riimit ovat yllätyksellisiä, odottamattomia, eri sanamuotoisia eivätkä ilmiselviä, ja Palefacen konsonanttiviat tekevät niiden lausunnasta vielä mielenkiintoisammat ja vakuuttavammat. Tätä biisiä on pakko kuunnella, ja se on hienoa; yhdentekevää taustamusaa on olemassa niin paljon.
Eilen meillä oli duunissa keket eli keharit, ja olin niiden jälkeen jotenkin erityisen hyväntuulinen. En varmastikaan vähiten siksi, että saan pitää talvilomaa vuoden vaihteessa muuton aikaan, ja olen siitä aivan saatanan onnellinen jee!
Siinä ohjelmassa, ja muutenkin, olen kuullut usein yhden biisin, jonka riimittely teki muhun suuren vaikutuksen. Palefacelta voisi tuohon tarkoitukseen sanoa oikeastaan minkä tahansa biisin, mutta sanon nyt Leijonakypärät. En löytänyt sen lyriikoita netistä tähän hätään, enkä siksi aio muistaa niitä nolosti väärin, sillä se ei totisesti olisi sopivaa kun kyseessä on nimenomaan verbaaliakrobattinen suoritus. Tässä riimit ovat yllätyksellisiä, odottamattomia, eri sanamuotoisia eivätkä ilmiselviä, ja Palefacen konsonanttiviat tekevät niiden lausunnasta vielä mielenkiintoisammat ja vakuuttavammat. Tätä biisiä on pakko kuunnella, ja se on hienoa; yhdentekevää taustamusaa on olemassa niin paljon.
Eilen meillä oli duunissa keket eli keharit, ja olin niiden jälkeen jotenkin erityisen hyväntuulinen. En varmastikaan vähiten siksi, että saan pitää talvilomaa vuoden vaihteessa muuton aikaan, ja olen siitä aivan saatanan onnellinen jee!
perjantai 5. marraskuuta 2010
Day 16 A song that you used to love but now hate
Nää kysymykset on ollut jo niin monesti peräkanaa niin vaikeita, etten jaksa enää. Tunnen itseni tyhmäksi jonkun meemin takia, ja sillä tavalla yhdentekeväksi; eikö tosiaan ole tapahtunut mitään sellaista, mitä tässä kysytään, vai onko muistini vain säälittävän surkea? Itsesäälihän kannattaa aina.
Tähän itse asiassa mulla oli jo yksi valmiina, muistan täsmälleen sen tilanteen ja kaikki, mutten muista mikä vittu sen biisin nimi oli tai miten se edes menee. Se oli joka tapauksessa joku sen hetken suosituin, diskoteekeissä tiuhaan soitettu musiikkikappale, joka ei ollut mitenkään erikoinen, mutta sellainen, jonka tahtiin oli tullut kerran jos toisenkin pistettyä jalalla koreasti eikä se ärsyttänyt ihan saatanasti, siis ennen erästä tapahtumaa.
Opiskelin tuolloin siinä koulussa, josta valmistuin nyt keväällä. Olin siis köyhä opiskelija, joten kun koulukaverini kysyi minulta, haluaisinko tulla avustajaksi yhden suositun suomalaisen telenovelan kuvauksiin, vastasin empimättä kyllä. Studiolla kuvauksiin kuului yleensä istua kahvilassa, ja jos oli onnenpekka, sai lasillisen kaakaota ja pullankin. Joskus kuvattiin satamassa, jossa piti tepastella ja pysähdellä tietyn kuvion mukaan matkalaukku kädessä. Sitten oli tämä yksi kohtaus.
Oltiin tällä kertaa kuvaamassa yhdessä yökerhossa. Päivä alkoi aikaisin aamulla, ja muistan kuinka kieroon bilegeareitani katsottiin aamujunassa. Kuvaukset alkoivat tyyppivikansa mukaisesti vähän myöhässä, ja muistaakseni kuusi tuntia vedettiin samalla kaavalla: tätä biisiä, jota en muista, soitettiin noin 10 sekuntia, jonka jälkeen tanssimista piti jatkaa samaan rytmiin joitain minuutteja. Sitten stop, sama keissi, stop, sama keissi, stop, sama keissi. Jossain kohtaa oli ehkä parin tunnin tauko, kun meitä ei tarvittu siihen kohtaukseen, ja sitten aloitettiin taas se 10 minuuttia musiikkia, tanssia päässä säilyvän biitin tahtiin, stop, ja eikun uudestaan taas. Yhdessä toisessa kohtauksessa sain seistä myös baaritiskillä näyttelijöiden vieressä, ja mummuni oli tunnistanut mut telkkarissa ja ihastunut ikihyviksi, kun lempisarjassa näkyi lapsenlapsi. Siinä baaritiskilläkin päässä soi se sama biitti, ja luulen, että tosiaan kesti vuosia saada se pois päästä, joten en ala edes kaivelemaan muistiani pahemmin, koska se voisi päättyä huonosti.
Tähän itse asiassa mulla oli jo yksi valmiina, muistan täsmälleen sen tilanteen ja kaikki, mutten muista mikä vittu sen biisin nimi oli tai miten se edes menee. Se oli joka tapauksessa joku sen hetken suosituin, diskoteekeissä tiuhaan soitettu musiikkikappale, joka ei ollut mitenkään erikoinen, mutta sellainen, jonka tahtiin oli tullut kerran jos toisenkin pistettyä jalalla koreasti eikä se ärsyttänyt ihan saatanasti, siis ennen erästä tapahtumaa.
Opiskelin tuolloin siinä koulussa, josta valmistuin nyt keväällä. Olin siis köyhä opiskelija, joten kun koulukaverini kysyi minulta, haluaisinko tulla avustajaksi yhden suositun suomalaisen telenovelan kuvauksiin, vastasin empimättä kyllä. Studiolla kuvauksiin kuului yleensä istua kahvilassa, ja jos oli onnenpekka, sai lasillisen kaakaota ja pullankin. Joskus kuvattiin satamassa, jossa piti tepastella ja pysähdellä tietyn kuvion mukaan matkalaukku kädessä. Sitten oli tämä yksi kohtaus.
Oltiin tällä kertaa kuvaamassa yhdessä yökerhossa. Päivä alkoi aikaisin aamulla, ja muistan kuinka kieroon bilegeareitani katsottiin aamujunassa. Kuvaukset alkoivat tyyppivikansa mukaisesti vähän myöhässä, ja muistaakseni kuusi tuntia vedettiin samalla kaavalla: tätä biisiä, jota en muista, soitettiin noin 10 sekuntia, jonka jälkeen tanssimista piti jatkaa samaan rytmiin joitain minuutteja. Sitten stop, sama keissi, stop, sama keissi, stop, sama keissi. Jossain kohtaa oli ehkä parin tunnin tauko, kun meitä ei tarvittu siihen kohtaukseen, ja sitten aloitettiin taas se 10 minuuttia musiikkia, tanssia päässä säilyvän biitin tahtiin, stop, ja eikun uudestaan taas. Yhdessä toisessa kohtauksessa sain seistä myös baaritiskillä näyttelijöiden vieressä, ja mummuni oli tunnistanut mut telkkarissa ja ihastunut ikihyviksi, kun lempisarjassa näkyi lapsenlapsi. Siinä baaritiskilläkin päässä soi se sama biitti, ja luulen, että tosiaan kesti vuosia saada se pois päästä, joten en ala edes kaivelemaan muistiani pahemmin, koska se voisi päättyä huonosti.
keskiviikko 3. marraskuuta 2010
Day 15 A song that describes you
Musta on ilmeisesti tehty erittäin niukasti lauluja, koska mulla ei tullut mitään tästä mieleen niinkun heti. Monilla ehkä tulee, tai en tiedä, mutta luulen niin ja luulohan on tiedon väärtti.
Siksipä vastaan yhden biisin, joka ei sinänsä kerro musta, mutta sen lyriikat on tatuoitu mun oikean selkäfileen päälle. Siihen liittyvä tarina on luettavissa täällä. Valkkaan muuten taas HIMiä, aika suppeaa. Täytyy lopettaa se. Niin ja sen voi kuunnella vaikka täällä.
Mitäs muuta. No ei oikein mitään. Koitan jonain päivänä taas osata olla jotain mieltä jostakin, mutta nyt on sellainen "mitä välii ei mitään" -fiilis. Olen aika väsynyt noin niinkun ihmisenä.
Eikäkö, kerronkin unen, jonka näin viime yönä. Se alkoi sillä tavalla, että Pörri kosi mua siinä unessa, ja kelasin että saatana, me ollaan oltu niin kauan yhdessä että on pakko sanoa että joo. Sitten kuulinkin jostain, että kosinta johtui pelkästään siitä, että Pörrin ruumiiseen oli asettunut paha henki, joka sai sen toimimaan niin. Sen pahan hengen nimi oli Heather, ja sen saattoi manata Pörristä ulos niin, että jossain tavallisessa keskustelussa huomaamatta kutsuisi Pörriä Heatheriksi. Onnistuin sitten jossain arkisessa sivulauseessa sanomaan sitä nimellä Heather, jolloin Pörrin ruumiissa oleva poltergeist sai sen kääntymään mua päin ilkeä ilme naamallaan. Aloin panareissa hokea "Heather, Heather, Heather", jolloin Pörrin naama vääntyi ja paha henki alkoi putoilla matoina ulos kasvoista. Sitten heräsin säikähtäneenä, koitin halata Pörriä, joka tapansa mukaan refleksinä hutkaisi mua, enkä voinut olla kuiskaamatta ihan hiljaisella ja ohuella äänellä: "Heather..?"
Siksipä vastaan yhden biisin, joka ei sinänsä kerro musta, mutta sen lyriikat on tatuoitu mun oikean selkäfileen päälle. Siihen liittyvä tarina on luettavissa täällä. Valkkaan muuten taas HIMiä, aika suppeaa. Täytyy lopettaa se. Niin ja sen voi kuunnella vaikka täällä.
Mitäs muuta. No ei oikein mitään. Koitan jonain päivänä taas osata olla jotain mieltä jostakin, mutta nyt on sellainen "mitä välii ei mitään" -fiilis. Olen aika väsynyt noin niinkun ihmisenä.
Eikäkö, kerronkin unen, jonka näin viime yönä. Se alkoi sillä tavalla, että Pörri kosi mua siinä unessa, ja kelasin että saatana, me ollaan oltu niin kauan yhdessä että on pakko sanoa että joo. Sitten kuulinkin jostain, että kosinta johtui pelkästään siitä, että Pörrin ruumiiseen oli asettunut paha henki, joka sai sen toimimaan niin. Sen pahan hengen nimi oli Heather, ja sen saattoi manata Pörristä ulos niin, että jossain tavallisessa keskustelussa huomaamatta kutsuisi Pörriä Heatheriksi. Onnistuin sitten jossain arkisessa sivulauseessa sanomaan sitä nimellä Heather, jolloin Pörrin ruumiissa oleva poltergeist sai sen kääntymään mua päin ilkeä ilme naamallaan. Aloin panareissa hokea "Heather, Heather, Heather", jolloin Pörrin naama vääntyi ja paha henki alkoi putoilla matoina ulos kasvoista. Sitten heräsin säikähtäneenä, koitin halata Pörriä, joka tapansa mukaan refleksinä hutkaisi mua, enkä voinut olla kuiskaamatta ihan hiljaisella ja ohuella äänellä: "Heather..?"
tiistai 2. marraskuuta 2010
Day 14 A song that no one would expect you to love
Mä olen musiikin suhteen vähän kuin rasiallinen suklaata (tai pussillinen pähkinöitä?), eli koskaan ei oikein tiedä mitä tulee. Pääasiassa tykkään yleisimmin musiikista, jossa on mieslaulaja ja se laulaa englanniksi, mutta kokonaisuutena olen varsin kaikkiruokainen musiikin suhteen. Tästä syystä tähän kohtaan on vähän vaikea keksiä mitään. Ehkä kuitenkin olen kaikella tapaa ulkoisesti aika main streamia, joten laitan tähän nyt yhden vähän jytämmän laulun. Se on Cradle of Filthin Gilded Cunt, ja sehän on tosi hyvä.
Muuten menee niin, että olen jo valinnut mitkä laminaatit haluan uuteen kotiini. Olen myös rakastunut yhteen sohvaan, täytyy vain toivoa, että myös sponsorini äiti rakastuu siihen. Vielä pitäisi valita makuuhuoneeseen yhdelle seinälle joku tapetti. Haluaisin mustaa ehkä, tai jotain tummaa joka tapauksessa ja kohokuvioista. Sitten pitää maalata ruokapöydästä ja sen tuoleista osia mätsäämään sisustukseen ja mua peloittaa että kohta olen kiinnostunut oikeasti sisustamisesta ja muutun innohomoksi. Hjälp!
Sitten listataan aina yhtä mieluisat top 4 -listat kivoista ja tyhmistä jutuista, listatkaa tekin:
-Novelle Plus persikkavichy
-purkkapinkki kynsilakka
-Vampyyripäiväkirjat -teeveesarja, joka on vihdoinkin vähän piristynyt
-jouluruokien saannin lähestyminen
-juurikasvu
-toimistotarvikkeiden "lainaaminen" eli vittu pölliminen toisten pöydiltä
-koirien kynsien leikkaaminen
-liukkaat lehdet korkkareiden alla ja junien raiteilla
Muuten menee niin, että olen jo valinnut mitkä laminaatit haluan uuteen kotiini. Olen myös rakastunut yhteen sohvaan, täytyy vain toivoa, että myös sponsorini äiti rakastuu siihen. Vielä pitäisi valita makuuhuoneeseen yhdelle seinälle joku tapetti. Haluaisin mustaa ehkä, tai jotain tummaa joka tapauksessa ja kohokuvioista. Sitten pitää maalata ruokapöydästä ja sen tuoleista osia mätsäämään sisustukseen ja mua peloittaa että kohta olen kiinnostunut oikeasti sisustamisesta ja muutun innohomoksi. Hjälp!
Sitten listataan aina yhtä mieluisat top 4 -listat kivoista ja tyhmistä jutuista, listatkaa tekin:
-Novelle Plus persikkavichy
-purkkapinkki kynsilakka
-Vampyyripäiväkirjat -teeveesarja, joka on vihdoinkin vähän piristynyt
-jouluruokien saannin lähestyminen
-juurikasvu
-toimistotarvikkeiden "lainaaminen" eli vittu pölliminen toisten pöydiltä
-koirien kynsien leikkaaminen
-liukkaat lehdet korkkareiden alla ja junien raiteilla
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
