Lazarus at Frankenstein's

Tänä aamuna pudotin lavuaariin poskipunan, joka hajosi tuhannen päreiksi, ja punertavaa jauhoa oli aivan joka paikassa. Olin myös nukkunut niin sikeästi, etten tuntenut unipaidan kietoutuneen erittäin tiukasti, ja nyt kaksi tuntia heräämisestä kainalon seutuvilla on edelleen aristava, melkein palaneen tuntuinen kohta. Tulin myös ensimmäisen asiakkaan kanssa samalla hissillä, josta ammuin ulos väärässä kerroksessa ja pyörin ja sekoilin ja kompastuin palatessani hissiin.

Viime aikoina olen miettinyt kahta ominaisuutta ihmisissä. Ensimmäinen on sellainen, jota arvostan ehkäpä yli kaikkien muiden ominaisuuksien, ja toinen on sellainen, jota vähän kadehdin, koska mulla ei ole sitä lähes ollenkaan.

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän arvostan ihmisissä aitoutta. Jotenkin sen tuntuu vaistoavan myös helpommin, kaikenlainen falskius ja teeskentely vääristää koko ihmisen, melkein oikeasti näkee, kun sen kasvot menee blurriksi. Kaikki aidotkaan ihmiset eivät ole sellaisia, joista pitäisin, mutta jos ne kuitenkin ovat juuri sellaisia kuin haluavatkin, on niissä ainakin se yksi ominaisuus, josta pidän ja jota arvostan. Toissa firman bileissä auoin päätäni ja läksytin etusormi pystyssä yhtä työkaveriani humalan tuomalla uholla, ja viime bileissä tämä kyseinen henkilö sanoi mulle, että se diggaa kun mä olen niin aito. Se oli kivasti sanottu, ja mä aidosti olenkin kova sanomaan, mitä sitä kiertelemään. Toisinaan toivoisin, että mullekin annettaisiin kritiikkiä, sellaista oikeaa ja kehittävää ja jota voisi miettiä, mutta ehkä kukaan ei kohta enää uskalla, kun olen niin pahapäinen.

Puolestaan se, mitä kadehdin, on luovuus ja kyky luoda. Paitsi etten osaa piirtää, soittaa tai muutenkaan oikein tuottaa mitään, ei mulla kyllä oikeastaan ole ideoitakaan. Mun on aina nähtävä juttuja, en pysty keksimään mikä olisi upeaa, vaan mä tiedän mikä on upeaa vasta kun olen nähnyt sen. Se on vähän masentavaa. Mulla on uusi tatskaidea, ja jotenkin ajattelin, että osaisin itse piirtää sen yhdistelemällä useita malleja. Eihän se niin mene, koska mulla ei ole lainkaan kykyä soveltaa, eikä siis edes yhdistellä piirtämällä löytämiäni malleja. Delegoin tehtävän kollegani miehelle, joka säälittävän piirrukseni nähtyään oli saanut jo tuhat ideaa ja tajunnut miten mikäkin kohta kannattaa tehdä. Usein mä mietin, miltä tuntuisi, jos oikeasti pystyisi noin vain luomaan jotain uutta ja ennenkaikkea omaa, piirtää, maalata tai säveltää lauluja? Toki kaikkien ideat kumpuavat jostain, mitä ne ovat nähneet tai kokeneet, mutta silti. Mä en osaa edes kuvitella sitä.

Kolmas asia on Anne Ricen englanninkielinen The Vampire Lestat, joka on kirjoitettu täsmälleen samaan, synkänkauniiseen sävyyn kuin HIMin lyriikat. Mulla kesti vähän aikaa tajuta, että miksi se kuulostaa niin tutulle, ennenkuin tajusin yhdistää ne kaksi. Silloin musta tuntui suorastaan briljantille, juuri tosta edellisen kappaleen syystä.