Among the broken mirrors I don't look the same

Tänä viikonloppuna sain ekaa kertaa sellaisen niskajumin, etten pystynyt kunnolla kääntämään päätäni. Olen aina kelannut, että se on vikisevien vauvojen touhua, että joo joo käännät vaan niin sillähän se kääntyy, mutta oikeasti voi näköjään tehdä niin kipeää, että kääntämällä lähes tyrmää itsensä. Kuitenkin tähän toimi uuvuttavan säännölliset burana 800-sarjatulet, ja nyt se on jo melkein normaali.

Muuten kävi niin, että jouduin skippaamaan työperjantain tautisten vatsanvääänteiden takia, jotka tietysti alkoivat laantua kun kyynelsilmin tekstasin pomolleni etten mitenkään pääse töihin ja siksi sain vähän huonon omantunnon. Onneksi sekin meni ohi. Perjantaina oli myös sopivasti Pörrin syntymäpäivä, eli kun pääsin pois posliinin luota kylppäristä ja morkkikset laskivat, kokkasin aamiaista ja lounasta, ja illalla käytiin vielä yhdessä lahjaostoksilla, joiden kanssa olin tapani mukaan myöhässä. Kerrankin en ollut stressaantunut, sillä olin pitänyt Mrs. Smithin kanssa suunnittelupalaverin torstaina, jonka aikana join myös skumppaa ja ostin vetskariclutchin, mutta sehän ei tietenkään ole olennaista. Ostin Pörrille miesten naamarasvaa (kosteusvoide kuulostaa kuulemma gaylle), jottei se aina käyttäisi mun. Lisäksi ostin sille kaikkien aikojen lempituoksuani, joka on niinkin epäcool kuin Tommy Hilfigerin Tommy. Siinä on joku osanen, joka saa sen tuoksumaan aivan täydelliselle. Kun mä olin pikkutyttö, kaikki pojat tuoksui sille, mutta silti se ei personoidu keneenkään henkilöön, vaan se on vain yleismaailmallisesti hyvä tuoksu. Nyt on onnenpäivä, kun haistan sitä koko ajan.

Minkki kirjoitti vähän inhorealistisesti siitä, kuinka bloggaamisen kultakausi tuntuu olevan ohi. On muuten rasittavaa, että ton merkinnän otsikosta mulle tulee mieleen koko ajan tämä biisi. Mutta siis, juuri siitä samasta syystä tuntuu yhdentekevälle se, mitä kirjoittaa ja miten eikä koe enää tarvetta haastaa itseään sanojen asettelulla. Koska tuntuu sille, ettei kukaan lue, ei saa siitä fiiliksestä enää kiinni, ja siksi muuttuu itsekin yhdentekeväksi. Tai ehkä olen aina ollut sitä, mutta ennen se ei kuitenkaan ole tuntunut sille, ja se on se ero.

Näin muuten viime yönä unta siitä, että olin isossa kartanossa. Siellä oli iso porukka ihmisiä, joita en tuntenut kauhean hyvin, mutta pointti oli klassinen ja siinä, että sieltä ei päässyt pois, ja että vieraiden joukossa oli murhaaja. One by one, tiedättehän. Lopulta sitten, kun siellä oli enää pari avutonta pimua ja minä, sain murhaajan kiinni ja itsepuolustukseksi tapoin sen. Kun paikalle saapui hoitohenkilökuntaa, mietin koko ajan sitä, olinko oikeasti puolustanut itseäni vai olinko sittenkin itse se murhaaja. Spekuloinnin ajan vammojani hoidettiin erittäin todentuntuisesti, käsistäni poistettiin niitä lävistäneitä ruosteisia nauloja, haavoja ommeltiin, palovammoista poistettiin kuollutta kudosta ja luunsiruja kaivettiin ihon alta pitkältä.