Screamworks

Olenko se vain minä vai onko kaikki paskaa? Mä olen siinä suhteessa vähän lapsellinen, että oletan esimerkiksi vaikka työympäristössä muidenkin puhaltavan aina yhteen hiileen. Jaksan aina olettaa, että ne myös ajattelevat kokonaisuutta ja pyrkivät siihen, että kaikki yrityksen prosessit toimivat mahdollisimman kitkattomasti ja edistävät kokonaisvaltaista etua. Näinhän ei tosiaan ole, ja tänä viikkona se on ahdistanut mua suunnattomasti. Mä en luonnostani ole sillä tavalla ilkeä, mitä nyt vähän kipakka ja tiuskimiseen taipuvainen, mutta lähtökohtaisesti yritän olla mukava tai vähintäänkin asiallinen sellaisia ihmisiä kohtaa, jotka eivät käytöksellään ikävämpää ole ansainneet. Kuitenkin kuluneella viikolla on tehty useampia ikävyyksiä ajattelematta yhtään sitä kohtaa organisaatiosta, jossa itse olen, ja se on saanut mut olemaan pelkästään vittumainen, ikävä, jyrkkä ja joustamaton. Tällaisissa tilanteissa alan aina myös epäillä sitä, että onko vika yksin ja täysin minussa, kun asiat ovat liusuneet tällaisiksi. Varmasti kaikissa konflikteissa tai toimimattomissa tilanteissa kaikissa asianomaisissa on vähän syytä, mutta jaksan silti epäillä, onko johtuuko klikki minusta, koska olen jonkinlainen. Onneksi aina ennemmin tai myöhemmin joudun johonkin toiseen tilanteeseen, jossa tahdon ja pystyn olemaan kiva, ja siten voin päätellä, että se toinen tilanne on paskaa enkä ole kokonaan paha tai kelvoton. Mä pidän hirmuisesti niistä tilanteista, jossa homma toimii ja vuorovaikutus on miellyttävää. Ristiriitaisissa ja riidanomaisissa tilanteissa olen myös "hyvä", mutta ne ahdistavat aivan hulluna. Ei enää tätä.

Ylipäätään mä koitan tehdä toisille sellaisia asioita, joista itse pitäisin kovasti. Tässä on vain se ongelma, että jos kohde ei arvosta ko. äksöniä mielestäni tarpeeksi, niin loukkaannun tietenkin aina vähän, vaikkei oikeasti niin voisikaan tehdä. Toisaalta myös kostan lähes tiedostamatta asioita, joita mulle on mielestäni epäreilusti tehty, vaikka niistä olisikin keskusteltu ja asia olisi loppuunkäsitelty; mä olen kai vähän huono pääsemään niistä ihan vilpittömästi yli. On kyllä dunkkua, että on niin pieni sielu, vaikka tosiaan joillain se on vielä niin paljon pienempi, ettei kannattaisi olla ihan tolkuttoman huolissaan. Teen nyt myös lapsellisen tunnustuksen: olen koukuttunut Subin roskaiseen realityyn nimeltä True Beauty, jossa itseään hyvännäköisinä pitävät lellityt pennut laitetaan mallikilpailuun, jossa mitataankin oikeasti ulkoisen kauneuden lisäksi sisäistä kauneutta. Tuomariston asettamat "testit" ovat jäätävän lapsellisia eikä niistä oikeasti kyllä voi vetää mitään johtopäätöksiä, mutta kokonaisuudessaan sarja on aika hellyyttävä. Jotenkin se saa myös ajattelemaan, kuinka voisi itse katsoa tarkemmin ympärilleen, avata ovia lastenvaunuja työntäville, tarjota istumapaikkansa vanhukselle, pyytää tönäisyjään anteeksi tai päästää kauppajonossa edelleen sen, jolla on vain yksi ostos. Sellaisista tulee oikeasti hyvä mieli, esimerkiksi eilen kun avasin oven kahdelle aasialaiselle siivoojalle, joiden kädet olivat täynnä moppeja ja ämpäreitä, pystyin hymyilemään niiden kiitosten, kumartelujen ja hymyjen avulla aidosti ekan kerran koko päivänä.

Mä niin lähden viikonloppuna dokaamaan. Autan ensin Panua muutossa ja sitten lähden Minkin kanssa juomaan viinaa. Lähettelen ehkä kännissä meilejä opettajalle, joka pihtaa mun viimeisiä kolmea opintopistettä.