It's the curse of every sailor standing on dry land

Harvoin merkitessä on tosi ärsyttävää se, että ei oikein tiedä mistä aloittaisi. Ehyestä kokonaisuudesta on aivan turha haaveilla, ja kyllä siitä haaveilen kuitenkin joka kerta, vaikkei se koskaan toteudukaan. Ihan vain välihuomautuksena niille, jotka leukaansa sukien miettivät, ettei kokonaisuuksia ole koskaan ollutkaan, mutta on niitä siis mielessä ollut. Niinkuin moni muukin asia, esimerkiksi skumppa, niitit ja angoramarsut. Edellä mainitusta syystä siis aion keskittyä kertomaan joitain harvoja omasta mielestäni mainitsemisen arvoisia asioita. Taas. Niinkuin joka vitun kerta itseasiassa. HILJAA!

Yksi hyvä ilta oli se, josta Mierolainen kertoikin siihen asti, kuin itse oli osallisena siihen. Mieron siis tehtyä viisaan päätöksen painua pehkuihin ohjastimme Panun kanssa päihtyneet naamamme muun ruumiin jatkona erääseen kulmakuppilaan, jossa soitetaan hevimusiikkia. Siellä emme kauaa kaksin ehtineet olla, kun tapasimme hevareita seurueellisen, enkä oikein sen jälkeen muista kuin juoneeni niiden kanssa morsiusotteella vodkashotteja. Koitin vielä sluibata jatkokutsusta vetoamalla Panun matkanjohtajuuteen, ajattelin sen järkevästi kieltäytyvän, mutta se huusi täysin palkein kyllää. Siispä otimme taksit poikain luokse, kuunneltiin Panun kanssa takapenkillä The Ting Tingsiä kuulokkeista ja koin jostain syystä tarpeelliseksi yrittää hymyilyttää kuskia kokoajan ilmeilemällä taustapeilistä ja juttelemalla sille söpöyksiä.

Jossain kohtaa matka oli taitettu, ja kämpässä sisällä oli hieno tunnelma, jota höystettiin musiikilla, ginipaukuilla ja keskusteluilla. Pitkään aikaan ei ole ollut yhtä kivaa jutella tuntemattomien kanssa, puhuttiin ihan kaikesta, kuunneltiin eikä tehty pilkkaa kukaan kenestäkään. Joskus aamukasilta Panu matkanjohtajana päätti, että meidän oli mentävä, mikä olikin erinomainen päätös, eikä vähiten siksi, että olin aika naamat siitä kaikesta ginistä. Taksia etsiskellessä koin tarvetta heittäytyä maate jokaiseen ruoholäikkään ja kieriä siinä potkien, koska taisin olla aika uupunut. Saatiin taksi, päästiin Panun loma-asuntoon, jonka parvekkeelta heräsin jossain kohtaa. Siitä siirryin kylpyhuoneen lattialle, koska siellä oli lattialämmitys ja siten pesämäinen tunnelma.

Siitä seurannut päivä oli sellaista krapulaa, josta oikeastaan pidän. Olin hyvin tyyni ja reagoimaton, väsynyt mutta samalla henkisesti levännyt enkä voinut kovinkaan paljon pahoin. Söin kaikkea tosi herkkua mättöä, paijailin koiraa ja katsoin teeveestä roskasarjoja. Jos darra olisi sellainen aina, vetäisin brenkkua ehkä joka päivä, tai oikeastaan joskus teinkin niin, eli tavallaan on hyvä, ettei se aina ole. Darra on kuin suklaarasia, koskaan ei tiedä, millaisen saa.

Tämä viikko on puolestaan ollut yhtä päivääni murmelina. Herään joka päivä mennäkseni töihin, jossa on niin kiire, että joudun juoksemaan penikkatautiin asti, enkä siksi enää tänään voinut laittaa korkokenkiä. Yöllä heräsin kun jalkoja särki niin paljon, että oli pakko mennä sivelemään niihin icepoweria. Murmelipäivänä tulen kotiin, koitan väsyttää koiraa, en nää Pörriä tai jos nään, niin en puhu sille. Tuntuu vähän sille, kuin olisi kuplan sisällä, eikä pääsisi ulos, ja se kupla olisi täynnä pettymyksiä. Mutta ei ketään voi pakottaa, ja totisesti pakottaminen on mieleeni ihan vihoviimeinen asia. Pitää itse haluta olla ja tehdä ja nähdä vaivaa.