You failed. Please die.

Nyt on sellainen juttu, että tilanteet vaihtelee. Kun kaksi viikkoa oltiin Pörrin kanssa himassa oltu puhumatta toisillemme ja itketty kumpikin omissa nurkissamme, tuli tilanne, ettei enää voinut olla päättämättä yrittää for the one last time. En tiedä sitten onko se järkevää tai muuta, mutta toistaiseksi olen kokenut päätöksen paremmaksi kuin edellisen. Jatkoajan tapahtumia ei auta kuin odotella, katsoa miten asiat menee, eikä kyllä vieläkään tunnu kovin ehjälle. Mutta niin ja näin, kuten Nykäsen Matti filosofisesti sanoo.

Mun synttärijuhlat olivat jättimenestys. Vieraat olivat panostaneet asukokonaisuuksiin enemmän kuin kiitettävästi, ja vasta ryhmäkuvia katsellessa tajusi, kuinka jäätävän hienon näköistä joukkoa oltiinkaan. Meiltä kaikilta kysyttiin myös paperit baariin mennessä, eli oltiin myös tosi nuorten ja kiinteiden näköisiä. Lahjasaldo sai mut suorastaan liikuttuneeksi, sain Lontoosta lahjaksi Katie Pricen elämänkerran, jota paitsi luen erittäin kiinnostuneesti, niin olin myös erittäin vaikuttunut siitä, että mun addiktiota Katien sarjaan oli kuunneltu ja hommattu lisämatskua. Samaan arvostussarjaan päätyivät kimppalahjana mulle hankitut Conversen kuvankauniit tossukat, joita paketista poistaessa meinasin oikeasti tirskahtaa itkun puolelle. Myös Puppesisko oli ostanut mulle hyvän makunsa mukaisia releitä, joista olin erittäin kiitollinen. Tämänlaisille huomaavaisuuksille olen ihan hurjan herkkä, ja mulla on ihan maailman parhaat kaverit. Juhlahumun jälkeinen päivä oli myös täydellinen, kun heräsin Pupen poikaystävän kämpästä, ja lähdettiin dallaamaan steissille. Otettiin matkaan take away -kahvit, jotka maistuivat parhaalle ikinä auringonpaisteessa. Sitten käytiin vielä mäkissä, ja tunnelma oli chilli ja rauhoittava ja kaikinpuolin mitä mieleisin. Hyvät darrapäivät polttavat kauneudessaan sieluun reikiä varmasti.

Tänä viikonloppuna puolestaa on Tuskafestivaalit. Niiden toteumasta tuli varsin erilainen kuin alunperin piti, lähinnä siksi, että aina terve Panu sai jonkun keuhkoödeeman eikä päässyt nyt ainakaan kahtena ensimmäisenä päivänä paikalle. Stuntnaiseksi paikalle saatiin onneksi Minkki, ja Miero oli mukana luonnollisesti, koska kohdeyleisö on aivan hänen kaltaistaan. Perjantaina oli hyvin kaunis päivä, ja brenkku maistui vähän turhankin hyvin, koska en ollut aivan erityisen kiinnostunut mistään laulu- ja soitinorkesterista. Tänään sitten kävikin niin, että päästiin koko seurue paikalle ihan tosi myöhään, mutta näkemiseeni olin mahdottoman tyytyväinen; Amorphiksen laulaja paiskoi holistisella ja raskaalla liikkeellä polvitaipeisiinsa asti olevia rastojaan ja tunnistin oikein joitain lauluja. Sitten bongailtiin ihmisiä, jotka ovat aivan ehdotonta antia etenkin näillä festareilla, ja oli hullua, miten Minkin kanssa iskettiin silmämme aina samoihin henkilöihin sekä hyvässä että pahassa. Illan viimeisenä esiintynyt Suicidal Tendencies oli hyvin viihdyttävä; laulaja säntäili polvisukissaan laukkahyppyjä ympäri lavaa, teki sauvakävelytanssia ja huuteli mikkiin mitä sattuu hamsteriääniä. Rumpali oli jäätävän kokoinen musta mies, suunnilleen 2x2-metrinen, joka paukutti lättyjä kaikilla voimillaan ja laittoi kapulat tekemään voltteja. Nyt aion laittaa niiden levyjä luureihin ensi viikon duunia varten.