Miss Sarajevo

Tänään koitin kusettaa itseäni töissä laittamalla näppiksen viereen kulhollisen rusinoita, jotten söisi suklaakonvehteja. Sinänsä se toimii, aina vahingossa otan rusinan, koska ne on siinä niin kätevästi, ja se maistuu joka kerta niin pahalle, ettei tee mieli mitään muutakaan. Muutenkin suklaansyöminen näin töissä on lähinnä joku sijaistoiminto, kun en keksi muutakaan millä näyttää tehokkaalle niin syön ja vien papereita roskiin touhukkaan näköisenä. Se toimii, tai sitten kukaan ei vain kehtaa sanoa mitään. Oikeastihan tässä työssä ei kauheasti tarvitsee esittää kiireistä, perusolettamuksena on se, että on ihan oikeasti kiire, ja samanaikaisesti on tehtävä vähintään kahta asiaa.

Kävin lauantaina Panun kanssa kirpputorilla. Niillä pitäisi käydä ehdottomasti enemmän, sillä kirppishinnoilla shoppailussa on edes jotain järkeä. Vielä pitäisi vain opetella katselemaan myös vaatteita, sillä ne on useimmiten laiskuuksissa helpoin ohittaa, koska ne eivät ole mitenkään liian hyvin esillä ja osa niistä on aivan randomkamaa. Sen sijaan koruja ja kenkiä on helppo bongailla, itsekin bongasin lauantaina ihastuttavat pastellililat Iines Ankan kenkien näköiset korkkarit, joissa on tosi iisi korko kävelyä ajatellen. Niiden lisäksi tein aivan jäätävän löydön, nimittäin ostin kahdellakympillä aitoa kettua olevan venäläistyylisen turkishatun. Pikkukoira Punkki on myös aivan ihastunut siihen, hattu on nyt parvekkeella tuulettumassa, ja joka mahdollisuuden tullen Punkki livahtaa sinne tuijottamaan vikisten ihanaa lakkia. Kun annoin sen katsoa sitä, se pyöritti sitä vähän aikaa, iski sitten hampaansa siihen ja koitti kaksin käsin pöllyttää paloja siitä irti. On se tappaja, ja tästä syystä hattuhyllyn ylimmästä tasosta tullee turkislakin asuinpaikka. Mietin sen nimeämistä Svetlanaksi. Se on ihan tosi lämmin, aidon turkiksen lämpöä ei kyllä voita mikään. Uutena en kuitenkaan turkkia ostaisi, sillä saisin ihan liikaa sellaisen fiiliksen, että pikku ketut tai kaniinit on nyljetty vain mua varten, enkä totisesti sellaista halua. Lapsena oli suorastaan kiihkoturkisvastainen, ja äiti olikin joutunut sanomaan mulle, että sen yhden kelsiturkin lampaat olivat kuolleet syöpään, jotta rauhoituin. Lapsena olin muutenkin semisti kammottava, tukkaa oli vain takaraivolla juiceleskismäisesti ja kaljulla päälaella verisuonet kuulsivat läpi. Tämän näköisenä olin vielä pikkuvanha ja moralisoiva ja lausuin kaikki konsonantit erittäin täsmällisesti ja kovaa.

Tällä hetkellä en oikein osaa nimetä sitä tapahtumaa, jota seuraavaksi odotan. Okei, ensi kuussa on Opethin keikka ja sitä seuraavassa Danko Jonesin, mutta niiden edellä tuntuu olevan pelkkää yhdentekevyyttä. Tykkään kovasti asioiden odottamisesta, ja silloin kun ei ole mitään odotettavaa, on olo jotenkin hämmentynyt.