Want you back for good

Koska eilinen oli kokonaisuutena niin onnistunut, niin unohdin yhden kammottavan tapahtuman sitä ennen. Ei, se ei ole torstai, josta en aio puhua kuin Minkin kanssa eksklusiivisesti, sekä Panun kanssa oli pakko, koska en pystynyt puhumaan ja sellaiselle on usein parempi olla selitys. Mutta siis, se oli lauantai-iltapäiväinen olotilani, jonka tulkitsin hurjan jännäksi variaatioksi Phil Collins-darrasta: se oli pre-drinking-BB-Niko-darra. Kaikki ihmiset asematunnelissa ja sitä ennen junassa ja steissillä näyttivät hämäävissä määrin BB-Nikolta. Aluksi en siitä häkeltynyt, sillä BB-Niko on kuitenkin aikalailla normaalin näköinen nuorimies, mutta jossain kohtaa se, että kymmenien ihmisten luulee olevan yksi ja sama, alkaa kieltämättä raastaa terveintäkin, tai no melkoisen tervettäkin psyykeä. Onneksi, kiitos, tämä loppui siellä bileissä, sillä olisi ollut katsontakannasta riippuen joko todella ikävää tai todella mukavaa bailata BB-Nikojen kanssa.

Koska nyt käsillä ei ole onneksi enempää kuin tavallinen jumidarra, on hyvä fiilis blogata. Nyt olen paitsi zen, myös vilpitön sanomaan asioita, ja tässä niistä yksi vaikein. Saatan poistaa tämän myöhemmin, mutta nyt ei tunnu siltä. Puhun siis hiukan parisuhteesta, ja itse asiassa tämä on jo kirjoitettu jonkin aikaa sitten, enkä enää saata täysin allekirjoittaa ainakaan samassa kärkevyydessä kaikkea, mutta lievennettynä tässä taas ei olisi enää mieltä. Luulen, että ne, jotka ovat erilaisia, myös sen itse tietävät; ennen kaikkea kiitos teille.

Olen onnekas, ja se on eniten perseestä oleva olotila. Kellekään ei siitä saata kertoa, koska kukaan ei halua kuulla, ja siksi se päättyy aina siihen, että puhun minusta, en meistä, ja se on vääristynyttä. Aina milloin vaan mua aina tavalla tai toisella, usein sanomattomalla, kehotetaan pitämään turpa kiinni. Ei mun tarvitsisi. Mä olen ihan samalla lailla kokenut paskaa, joka ei nyt ole läsnä, mutta onko sen väliä? Ihmisille on. Mä muistan sen, ja siksi tunnen näin, oikein muistuttelen ja nipistelen toisinaan itseäni, mutta olisin iloinen saadessani jakaa tarinoita.

Hyvä ystäväni yritti joviaalisti ja kauniisti etsiä hyviä puolia vielä reilusti kuun kestävästä erossaolostani Pörristä, mutta sanoin ihan suoraan, ettei niitä ole; mä rakastan arkea. Mä haluan, että se on täällä aina. Mä voin olla kuitenkin kavereiden kanssa, koska mä niin haluan, mutta mun ei tarvitse olla yksinäinen niinä hetkinä, kun kaverit on jossain; mä oon me. Me ollaan yhdessä, mulla on se, joka osaa sanoa sen mitä on kohtuullista kuulla, joka osaa olla hiljaa silloin kun pitää ja sanoa oikeat asiat silloin kun pitää. Mulla on se, joka osaa soittaa juuri sitä soitinta, mikä mä olen. Se, joka saa mut tekemään asiat niin hyvin etten edes tiennyt osaavani niin.

Koska mulle kaksi ja puoli vuotta, yli, on jo sinänsä todiste jostain sekä luonnollisesti hyvin suuri osa jokapäiväistä elämääni, ja on enemmän kuin sääli, etten koskaan saa jakaa siitä aiheutuvia tuntemuksia kenenkään kanssa. Mulle toki riittää tämä tunne, asuminen yhdessä, yhteinen koira, ja se, että mulla on hyvä olla. Hyvä olla mulla nimenomaan on. En tahdo sääliä tai kuuntelijaa, vaan tahtoisin vilpittömyyttä, vaikken tiedä, onko itsellänikään sitä; siksi en sitä lopulta vaadi. Onni on onnettomuus, ja päin vastoin, ainakin joskus.