Day 26 A song that you can play on an instrument

Kun mä aloitin tämän meemin, en olisi voinut vastata tähän muuta kuin Metallican Nothing Else Mattersin intro. Mutta nyt, kun harrastan kitaransoittoa, niin voin sanoa jo aika monta, joita osaan pikkuisen soittaa. Niistä valitsen Joan Jett and The Blackheartsin biisin I love Rock' n Roll, koska se on siitä kiva, että se riffi kuulostaa aika hienolle jopa mun soittamana. Lisäksi ms. Jett on tosi cool.

Ostin muuten Paulille viimeinkin sellaisen telineen, jossa se voi olla pystyssä ja näyttää kauniille. Nyt kun on ollut kaikkea hässäkkää, niin en ole ehtinyt harjoitella kyllä kamalasti, ja se harmittaa. Viimeksi me harjoiteltiin Guns'n Rosesilta sellaista biisiä kuin Patience. Siinä oli sellainen nolo juttu, että se ei ole mulle kauhean tuttu, mutten kehdannut tehdä lauriylösiä ja tunnustaa etten tiedä jotain sellaista, joka selvästi pitäisi tietää, niinkuin Deep Purplen Highway Star. Kuuntelin sitä kyllä heti himassa, ja oonhan mä sen kuullut, mutta noloa. Ekana kelasin, että mun kitaraope on niin pihalla, että se puhuu siitä Take Thatin samannimisestä biisistä, muttei nyt herranjumala onneksi.

ÖÄÖÄÖÄ, oon ihan liian keskittymiskyvytön taas.

What if I?

EDIT: Ennenkuin sekoatte niin kappalejaon puute johtuu täysin jostain duunikoneen asetuksista enkä vittu voi sille mitään. Tiedättehän niitä leffoja, joissa tarina on sellainen, että se muuttuu erilaiseksi riippuen siitä, mitä päähenkilöt sattuvat valitsemaan. Näitä on esimerkiksi ikivanha Sliding Doors ja vähän uudempi Butterfy Effect. Niitä hommia, että ei ehdikään bussiin ja sitten se ajaa kolarin jossa kaikki kuolee. Ja sitten tapaa siinä dösärillä unelmiensa kumppanin, tai löytää voittavan lottokupongin, ja mitä näitä nyt on. Eilen taas ollessani ratsastamassa tallilla mietin sitä, että miten erilaista elämäni olisi, jos olisinkin valinnut sen polun. Jos hankkisin elantoni hevoshommilla. Se tarkoittaisi ehkä jopa tästä matalampaa tulotasoa, pitkiä päiviä fyysistä duunia, pienempää elopainoa ja vähemmän kontakteja ulkomaailmaan. Mietin niitä tyttöjä, jotka samaan aikaan itseni kanssa kilpailivat, ja ovat jääneet sille tielle; ne valmentavat ja kilpailevat kaiket illan ja viikonloput. Vaikka tuo puoliammattilaisaika on yksi hienoimpia jaksoja elämässäni, olen enemmän kuin tyytyväinen siihen, että valitsin muuta. Aikansa kutakin, tai sitten täytyy olla sellainen palo siihen hommaan ettei yksinkertaisesti pysty tekemään mitään muuta, koska siinä pitää olla aivan satasella mukana. Mä en olisi ollut. Ja musta on kivaa, ettei kokoajan tarvitse olla ihan paskanen, sitä jos jotain oppi silloin arvostamaan. Muutenkin näitä aina välillä kelaa. Mitä, jos ei olisi koskaan tavannut jotain ystävää? Mulla ja Minkillä tämä meni ihan uskomattomasti, tavattiin tallilla kun olin vasta ihan varhaisteini, sitten oltiin vuosikaudet erossa, kunnes bongasin Minkin IRC-Galleriasta, ja se kutsui mut tupareihinsa. On myös jännä, miten jotkut ystävät jäävät, ja ne toiset eivät, ja siinäkin on sattumalla usein käpälänsä pelissä. Minkäköhän näköinen herra Sattuma muuten on? Veikkaan ainakin, että sillä on sellainen keikarimainen lierihattu. Nyt muuten kävi taas niin, että ajattelin että tästä tulee aivan saatanan hyvä ja hieno bloggaus, jossa on juoni ja monta eri kanttia, mutta en mä jaksakaan keskittyä enää. Se kosahti viimeistään tossa, kun aloin miettiä herra Sattumaa ja sitten mietein viime vapun kauppajonoperformanssia ja nyt pitää valita jo lounaspaikkakin. Olotila on tällä hetkellä kärsimätön, keskittymisvaikeuksinen, klimppiintynyt ja poukkoileva. Mikä teillä on?

A moth into a butterfly and a lie into the sweetest truth

Tiedättekö, mikä on aivan mahtava ominaisuus ihmisessä? No päteminen. Päteminen on siitä vähän hankalaa, että yleensä siinä asiassa, mistä pätee, kannattaisi itse olla aika kartalla, koska muuten päteminen voi kääntyä itsensä nolaamiseksi.

Tänään koirapuistossa kun Punkin kanssa oltiin, tuli sinne nuori mies, jolla oli kaksi koiraa. Toinen oli ilmeisesti sen tyttöystävän minipuudeli, jonka toinen vanhempi oli varmasti ollut kumipallosalama, koska se vain syöksähteli ja pomppi ympäriinsä tehden coolin kundin olosta ilmiselvästi varsin kiusaantuneen. Kundin oma koira oli iso musta hovawart (tai no se kyl te tiiätte en jaksa googlaa). Kundi jutteli pääsääntöisesti siitä, kuinka ihmisten koirat on niin huonosti koulutettuja ettei ne osaa käyttäytyä koirapuistossa, ja ennenkuin puistoon tulee, tulisi ainakin nyt perusasiat olla hallussa. Mä annan tällaisten mennä yleensä toisesta korvasta ulos, sillä vaikka tiedän, ettei Punkki ikipäivänä tule kutsumalla luokse siellä, niin se pysyy kuitenkin hanskassa ja sen yleinen koulutustaso on juuri mulle riittävä. Tässä sitten lässytettiin tätä, kunnes varpaani olivat niin jäässä, että sanoin että me lähdetään. Edellämainituista Punkin tottelevaisuusseikoista johtuen otin Punkin pantaan keskellä puistoa ja lähden taapertamaan porttia kohti. Kundin molemmat koirat seurasivat meitä, ja se iso musta tuli hyvin lähelle Punkkia niin, että Punkki oli sen etutassujen välissä. Se sillä tavalla haukkumurahti Punkille, joka ilmeisesti kiinniolostaan johtuen ärähti sille takaisin. Salamana se musta nappasi Punkkia selkänahasta kiinni, nosti ilmaan ja ravisteli. Voi vittu, mä sanoin ja ajattelin. Onneksi toisen koiranomistajan refleksit olivat kunnossa, ja se syöksytaklasi piskinsä lumeen ja sen ote Punkista lipesi. Punkista huomasi heti, ettei siihen yhtään sattunut, vaikka tilanne näytti ihan jäätävältä, ja kundin lähes käsinkosketeltavan nolostumisen huomasi niin selvästi, etten edes hermostunut koska tosiaan mitään ei sattunut. Oli vähän liikuttavaa kuulla, kuinka se selosti. Oikeesti, älä tuu sanoon kun koskaan ei tiedä, milloin se kosahtaa omaan nilkkaan.

Duunimaailmassa näitä saa kanssa aika usein. Kun joku erityisen koppavasti ilmoittaa vaikka jostain tekemästäni virheestä, niin todennäköisesti se paljastuukin sen ihan ikiomaksi mokaksi. Jos taas sanoo rakentavasti, hyvässä hengessä huomauttaen, on paljon todennäköisempää ettei se juttu posahda ns. backfirenä omalle naamalle. En kyllä tiedä, onko näille tyypeille se edes noloa, tai ainakaan liian noloa estääkseen sen tekemistä uudelleen, koska ainahan ne samat tyypit kohentelee rillejään ja narisevalla äänellä ottaa pätemispuheenvuoroa. Se on vaan niin.. väsyttävää. Oikeasti.

Day 25 A song that makes you laugh

Tämän biisin Pörri soitti mulle. En olisi ikinä arvannut, kuka sen on laulanut, ellei sitä olisi mulle kerrottu. Tämä on oikeasti uskomaton pläjäys, ensin sitä kuuntelee suu auki ja sitten alkaa naurattaa ihan saatanasti. Hyvää duunia, Eddie Murphy! Ei muuta kun Party All The Time vaan! Tämä vielä kestää lähes 10 minuuttia. Grrr! Myös Children Of Bodom on coveroinut tätä mestariteosta, mutteivät nämä uudelleenversioinnit tietenkään koskaan ole alkuperäisen vertaisia.

Huh. Tää jää soimaan päähän.

Day 24 A song that you want to play at your funeral

Nyt on Aika. Nimittäin jatkaa tätä.

Tähän kopioin hävyttömästi siskoni Pupen kertoman biisin, joka hautajaistilanteessa (ja okei, muutenkin ihan lauluna) on kohtalaisen hätänen. Se on Whamin Wake Me Up Before You Go-Go. En tiedä, mistä toi alleviivaus tuli enkä saa sitä pois, mutta hui-hai, en piittaa!

Ps. Keksin myös yhden biisin minkä aion laulaa meidän tyttöjen suunnitellussa aamukaraokessa: Billy Joelin Piano Man. Se tulee menemään tosi huonosti, mutta onneksi siihen rohkaistumisen aikoihin näyttänen jo Ari Koivuselle, joten hui-hai, ei sekään haittaa!

OOOon niin huoleton, enkä kännissä, vaikka siellä niin veikkaillaan!

EDIT: Alleviivaus näkyy vain esikatselussa, ja se joka ei sitä usko saa tulla tänne katsomaan.

I love the way you move

Mä sitten sain ja otin sen duunin. Näistä päätöksistähän ei oikeasti voi koskaan tietää, onko ne hyviä vai huonoja; sen näyttää vain aika. Silti tuntuu hyvälle olla paikkaan niin haluttu, että siitä ilmoitetaan viikkoa aikaisemmin kuin oli sovittu, ja toivotetaan lämpimästi tervetulleeksi. Sain haastattelussa todella hyviä ja intellektuelleja viboja, ja vaikka pelkäsin olleeni vähän liiankin rehellinen, niin ilmeisesti se pelkästään kannatti. Jotenkin on aivan ihanaa saada aloittaa alusta, puhtaalta pöydältä. Huomaan myös kehittyneeni ihmisenä niin, etten ole pelkästään peloissani, vaan myös uskon siihen, että opin sen duunin nopeasti ja musta tulee hyvä siinä. Nyt on enää edessä pelkästään pelottavaan osioon putoava irtisanoutuminen ja sen jälkeen kuukauden mittainen irtisanomisaika. Kokonaisuudessaan tämä on päätös, johon itse uskon. Jotenkin vastattuani myöntävästi silmänikin räpsyivät kepeämmin kuin ehkä puoleen vuoteen ja päällimmäinen tunne oli huojennus.

Tänään Facebookissa yksi tuttu tyttö kirjoitti, että oli huomannut mun statuksista, että olin alkanut soittaa kitaraa ja kysyi, että tahtoisinko alkaa jotain tyttöbändihommaa sitten kun osaan jonkun verran soittaa. Mulle tuli siitä jotenkin lämmin ja pörröinen olo, että joku ottaa tosissaan sen, että mä soitan kitaraa, ja kysyy mua mukaan johonkin sellaiseen, jossa mut määrittelee nimenomaan se soittaminen. Sain jotenkin heti lisäpontta rämpyttämiseen, koska vaikkei tuo koskaan toteutuisi, niin silti se, että joku huomioi tän jutun antoi siihen lisää intoa. Mä muuten rakastan katsoa kun mun kitaraopettaja soittaa, se on musta aivan hurjan taitava ja sillä on se ilme, joka ihmisillä on kun ne tekee jotain mistä ne todella pitää. Sellaista on kiva katsoa, koska kaikki ihmiset on silloin ehkä kauneimmillaan.

Taidan mennä soittamaan vähän skebaa.

Erebusnaurua

Ostin perjantaina Rimmelin tuoksuvaa kynsilakkaa, ja ekan kerran siveltyäni sitä sormiini huomasin, että se tuoksuu täsmälleen yhdelle lapsuuteni My Little Ponylle, sille jolla oli jätskin kuva kankussa. Pienokaisena leikin poneilla lähinnä niin, että laitoin niille niiden valitsemani pukevimmat kampaukset, jokaiselle erikseen ja aina samanlaiset kullekin, ja sitten laitoin ne takaisin koriin vain tehdäkseni sen seuraavana päivänä uudestaan.

Monet sanoo, että kun ne on muuttaneet niin ne jossain vaiheessa ajatuksissaan menee kuitenkin vahingossa sinne vanhalle kämpälle. Mulle ei koskaan ole edes meinannut käydä niin. Olen edelleen ja ehkä jopa enenevissä määrin hyvin ihastunut asuntooni, mikä on kyllä ihan hyvä koska olen kuitenkin sen kanssa ikuisessa velkavankeudessa. Täällä on jotenkin kaikki kohdallaan, jokainen tila on sopivan kokoinen ja kivannäköinen. Päätin eilen, että haluan makkarin oven viereiselle seinälle roikkumaan vanhat ikkunakarmit. Näin sellaisen teoksen eräässä kämpässä kerran, ja se oli jotenkin todella hieno. Hilseillyttä maalia ja kulunutta puuta puhtaalla seinällä; jotenkin se kontrasti miellytti mua suunnattomasti. Tällä hetkellä pikkuhauvan lelut ovat ikivanhassa Mallasjuoman puulaatikossa, jonka sain mutsin siskolta tuparilahjaksi, ja se on aivan mahtavan näköinen. Mun maustehylly on myös ehkä 60-luvulta, täällä ennen asunut mummo jätti sen meille ja vain maalasin sen uudelleen. Sanokaa roskalavoja sisustuselementtien toivossa penkovaksi hipsteriksi, mutta mä tykkään. Sitten kun mun kaikki tuolit on erilaisia ja eri roskalavoilta, voitte jo vetää käkättimeen.

Duunissa saan sitä enemmän duunia mitä tehokkaampi olen; mitä enemmän kehitän prosesseja niin saan enemmän tehtäviä enkä suinkaan esim. kiitosta. Siitä kostoksi menen huomenna duunihaastatteluun, mutta en sitten tiedä, tuleeko siitä mitään. Katsoin todistustani tänään, ja se on kyllä parempi kuin tiesinkään, mutta eihän se mitään ratkaise. Toivottavasti ne ei tarjoa mitään kauheaa sontaa ja toivottavasti mulle ei tule se kohta, jossa myönnyn kaikkeen.

Myin tänään pinkit ikivanhat Hai-saappaani jollekin sedälle, jonka tapasin viime viikolla steissillä. Yritän pinnistellä, että jaksan uskoa siihen, että niitä oikeasti käytetään jossain kuvaelmassa polttareissa, koska morsiamella oli juuri sellaiset vanhat ja paskaiset rubberbootsit naimisparin tavatessa ekan kerran. Eikä asianlaita ole niin, että se setä tuolla istuu ne jalassa älästi ja katsele jotain kinkyä. Vaikka, mitä sitten. Kummassakin tapauksessa olisin tehnyt jonkun onnelliseksi.

On mahtavaa, että kirjoitan jo tsiljoonatta tekstiä, jossa yksikään kappale ei liity toiseen vaan ne vain leijailevat miten sattuu. Kai sellainenkin on joku kirjoittamisen tyylisuunta. Sekopäisyys ja maanisuus, maybe?