As my guitar lies bleeding in my arms

Työpaikkani sijaitsee ostarilla, jossa usein katusoittajat esittävät musiikkia. Usein ne ovat romaneja, jotka soittavat humppa- tai iskelmätyylistä musiikkia epävireisesti harmonikalla. Täällä on myös tyttö, joka soittaa jylhien kappaleiden päälle nokkahuilulla, ja tekee ihan koko päivää: se on yleensä yhdeksästä neljään silloin kun on. Suosikkini kaikista on kuitenkin poika, joka soittaa akustista kitaraa ja laulaa. Sen ääni on vähän käheä, ja siinä kuuluu jotenkin se, että se todella haluaa laulaa. Sillä on rastat ja pisamia. En ollut nähnyt sitä pitkään aikaan, kunnes tänään hain ennen töitä Battery Strippedin, ja se lauloi siinä K-kaupan edessä. Kun tipautin sen kitarakassiin kaikki kolikkoni ja katsoin sitä silmiin, vatsassa oikein muljahti. Miten pojat on niin ihania?

Got blood?

Olin perjantaina lääkärissä, ja siellä piti sitten ottaa verikoe. Koska minusta on aikoinaan otettu verta kuin häkää, niin tiesin tosi hyvin, mitä tuleman pitää, ja meninkin laboratoriohuoneeseen viekas hymy kasvoillani. Laborantti oli mummo, mikä joskus vie pohjan tältä, mutta onneksi ei tällä kertaa. Mummo kiristi haukkarini kohdalle nauhan ja alkoi läpsyttää kyynärtaivettani. "Nää on nää mun vähän masentavat taipeet", vitsailin viitaten siihen, ettei mulla tosiaankaan näy yhtään suonta siinä missä kaikilla muilla oikein pullottaa. Mummo vain suipisti paheksuvasti suutaan, eikä ottanut yhtään edes kohteliasta kontaktia saatika vastannut. Obotas vaan. Mummo rykäisi neulan tunnusteltuaan hartaasti ja hyvässä uskossa kiinnitti siihen putkilon. Ei mitään. Mummo liikutteli neulaa hyvin ikävän tuntuisesti ihon alla. Ei mitään. Ei muuta kun uutta neulaa ja uutta suonta kehiin, ja sillä yhdistelmällä ihan sama juttu. Tässä kohtaa ensin pistetty suoni alkoi vuotaa, johon mummo totesi innostuneena, että on mussa verta sittenkin, vaikka sitä ei saa ulos! Tässä kohtaa mummo päätti juoksuttaa verta pienemmästä suonesta, joka ainoana reilusti taipeen yläpuolella vähän kuultaa lävitse. Pistettyään siitäkin läpi mummo kumartui turhautuneesti ja kysyi suorastaan tuskastuneella äänellä, että onko tämä aina näin vaikeaa, johon vastasin paraatihymyni takaa, että on. Lähes joka kerta. Sisuuntuneena mummo kiskaisi kiristysremmin niin että puutumisesta ei ollut enää epäilystäkään, ja osui lopulta siihen pikkusuoneen. Hurraa! Sain taas erinomaisen pahat mustelmat.

Muuten ei mitään. Paitsi että ostin tänään K-kaupasta tosi monia erilaisia vihanneksia ja tulin onnelliseksi vähän.

Coffee black and egg white

Tänään en mennyt töihin. Viime yönä heräsin jäätävään vatsakipuun, kiemurtelin kaikkiin mahdollisiin variaatioihin sikiöasennosta, olin polvillani kippurassa tai tuin sääret sängynpäätyyn, jotta olisin päässyt kaikesta lihasponnistuksesta, joita asennon ylläpitäminen vaati, mutta sekään ei helpottanut. Lopulta oksensin, makasin vähän aikaa vessan lattian viileillä kaakeleilla. Heräsin normaaliin aikaan herätyskelloon, sängystä, ja soitin samantien pomolleni, joka äänestä päätellen heräsi puheluun, ja sanoin etten ole tulossa. Lepäile vaan rauhassa ainakin tää päivä. Koin tapani mukaan äärettömän huonoa omaatuntoa tästä, vaikka toisaalta nukuin oikeastaan koko päivän, eli ehkä tämä tosiaan oli tarpeen. Luin aamulla loppuun Guillermo Del Toron ja Chuck Hoganin kirjoittaman kirjan Vitsaus, joka oli aika ällöttävä, mutta hyvin kirjoitettu. Ärsyttävää, että se on trilogia, koska nyt joudun lukemaan ne muutkin, eli luvassa on lisää valkoverisiä vampyyrejä, joiden kurkussa on pistin ja nahan alla verimatoja.

Pesin lakanat kun heräsin uudestaan myöhään iltapäivällä. Ne eivät ehdi kuivua illaksi, joten joudun laittamaan jotkut muut. Vihaan lakanoiden viikkaamista, ja siksi mieluiten laittaisin aina ne juuri pestyt, lisäksi niissä on huuhteluaineen tuoksu vahvimmillaan.

Tein jalkakylvyn ja pedikyyrin. Sitä pitäisi tehdä useammin, hoitamattomat jalat ovat vielä ällöttävämmät kuin jalat yleensä.

Kokkasin nakkikastiketta, joka oli pitkästä aikaa todella hyvää ja jotenkin lohdullista. Sellaista syötiin pienenä. Kun ruoka oli valmista, ja tiesin, että Pörri on tulossa kotiin, menin avaamaan ovea kun telkkarissa kuului ovikellon ääni. Hämmästyin, kun oven takana ei ollutkaan ketään, ja vasta silloin muistin, että ovikello ei meillä ole edes toiminut ensimmäisen viikon jälkeen eli yli puoleen vuoteen.

Näin viikonloppuna entistä työkaveriani, joka oli saanut vauvan. Beibi oli nyt yhdeksänviikkoinen, pieni ja vielä varsin holtiton eikä ottanut oikein kontaktia. Se oli iholtaan hyvin sileä, sillä oli suuret silmät ja pehmeitä hiuksia. Pidin sitä sylissä, varmaan ensimmäistä kertaa ikinä niin pientä, ja syötin sille maitoa pullosta, eikä se yhtään osannut epäillä, ettei mulla ole kokemusta. Työkaveri otti kuvankin, ja tekstasi sen mulle, ja siinä vauva on mulla ihan oikean näköisesti sylissä, ja katson sitä alaspäin suorastaan hellänoloisesti (ja ripsipidennykseni näyttävät ihanilta). Olen myös lukenut yhden kaverinkaverin vauvablogia, ja miettinyt, että pitäisikö mun tuntea sillä tavalla. Olisiko niin parempi? Ei tietenkään olisi, ainakaan vielä. En ole valmis, olen liian itsekäs, ja haluankin olla. Alanko kuitenkin miettiä sitä tosissani?

Lakkasin kynsiin purppuraa ja toivoin, että olisin enemmän jotain.

Parasta juuri nyt

-Fazerin Alku jyväpalat
-luomutomaatit
-parvekkeen kasvit, etenkin maa-artisokat, ihan kohta kukkivat auringonkukat ja satoisa pinaatti
-ratsastuslenkit metsässä äidin kanssa, kun jyrkän ylämäen jälkeen käännyn satulassa kysymään "laukkasitteks te?" ja äiti hymyilee hiiren värisen hevosensa selässä, "joo!"
-Orlyn mattapintainen musta kynsilakka, sävy Matte Vinyl
-ananas light Jaffa
-Kultajousen Argento-käsikoru, johon voi ostaa aina vain lisää amuletteja; uusimpina musta ranskanlilja, meritähti ja pieni avain, jotka ostin itselleni synttärilahjaksi
-vastapuidun heinäpellon tuoksu
-fyysisten suoritteiden jälkeinen suihku, joka poistaa tahmeuden
-hyväntuuliset eläimet, jotka tahtovat koskettaa ja olla lähellä ja näyttävät hymyilevän
-vastapoimitut vadelmat, mustikat ja kirsikat, joita söin eilen pahaan oloon asti, koska en malta pakastaa niitä
-ahkerat ja avuliaat ihmiset, joilla on hyvät käytöstavat
-biiseistä Poisonin Fallen Angel, Reckless Loven Hot ja Mötley Crüen Dr. Feelgood

This too shall past

Nythän on niin, että pidin elämäni tähän asti ainoan ikäkriisini, kun täytin kaksikymmentä (20) vuotta. Silloin pidin pitkään vakavia vaatteita, ja luulin, etten enää voi palata tennareihin ja huppareihin, koska olen niin vanha. Sitä kesti ehkä kaksi kuukautta, jonka jälkeen vedin taas yrjökännejä skeittikengissä ja silleesti.

Kuitenkin tänä keväänä olen huomannut, että ne +/- kaksikymppiset tytöt on mun kanssa nykyään aaaaaika eri kategoriaa, hyvässä ja pahassa, mutta tässä nyt keskitytään ulkonäköön. Yhdessä Espoon kalliimmissa kaupunginosissa dösää odotellessani näen sellaisia ruskettuneita, kiinteitä vartaloita, että meinaan välillä taklata ne maahan ja repiä niiltä vaatteet ennenkuin tajuan etten niin paljoa sellaisesta ole niiden kanssa kiinnostunut. Siis oikeasti, härregyyd, ne on niin sileitä ja ihania ja mitäkaikkea. Jotenkin olen myös ajautunut siihen, että joudun useisiin juomatilanteisiin sillä lailla, että siellä tyttösten ikähaarukka on juurikin tuo parikymppiä. Se on masentavaa. Vaikka (kirjoitin eka vasikka :D) olen hyvin sinut itseni kanssa ja blaa blaa, niin kyllä se on kohtalaisen nihkeää kun kaikilla muilla on niitä ominaisuuksia, joita itselläni oli se kahdeksan vuotta sitten ikäkriisin aikaan. Tiedän toki, että olisin ollut ihan yhtä palikka kuin ne joissain asioissa, mutta silti. MÄ OON VANHENTUNUT. Mussa on ryppyjä ja pahkuroita, ja inhoan niitä, koska suurin osa niistä on itse aiheutettuja. En tietenkään haluaisi perua suurtakaan osaa niistä tilanteista, joka niitä on aiheuttanut, mutta ei haittaisi, vaikkei niitä olisi tullut. Onneksi sentään tänään autollinen asfalttimiehiä tööttäsi ja vilkutti juuri mulle dösärillä kun odotin kyytiä töihin, koska se vähän helpotti. Vaikken tietenkään perusta mitään muiden mielipiteille.

Nyt on oikeasti TRL-kausi meneillään. Pitäisi hengata ikäistensä kanssa, ja sellaisten, joiden kanssa muistaa, että aina on ne kauniitkin osat. Ainakin henkiset. Ei vaan, sellainen kokonaisvaltainen hommahan tässä on taas kyseessä, että pystyy olemaan vähän armeliaampi, ja kai se tulee itsestäänkin, kun tottuu taas siihen ihon määrään mitä näkyy ympärillä.

All work and no play makes Jack a dull boy

Vaikken vieläkään koe mitään kauheaa inspiraatiota taikka muutakaan edellytystä kirjoittamiselle, niin kelasin kuitenkin kertoa, että hautajaisten jälkeen olen voinut paljon paremmin. Hautajaiset olivat äärettömän kauniit ja lämminhenkiset, ja vaikka pillitin räkää ryystäen siitä asti kun vahingossa vilkaisin kukkavihkojen nauhojen muistokirjoituksia niitä haettaessa ja narskutin mutsin diilaamia pameja ja hoipertelin, niin ne helpottivat todella. Jotenkin se kaikki symboliikka, siunaaminen, ristin muodostaminen hiekalla arkun päälle, sen kantaminen ja laskeminen, tekivät tapahtumasta konkreettista ja sellaista, että se on nyt näin mutta kaikki on hyvin.

Muuten on ihan tosi tylsää. Ajattelin juhannuksena vetää tosi kovan kännin, jonka jälkeen sitten voin aloittaa kesänvieton ja hauskanpidon enkä enää olla pelokas ja käpertyvä. Sillekin oli aikansa, mutta se aika on nyt mennyt.

Näin tänään bussissa, kun hevarimies kampasi pitkää, luonnonkiharaa tukkaansa pitkään, ja vain hymyilin sen hypnoottisuuden edessä. Muistan aina, kun lukion kuvismaikka sanoi kerran nähneensä hyvin vanhan pariskunnan, jonka mummo-osapuolen hiuksia pappa kampasi hellästi. Mä pidän hiuksista. Paitsi en viemäreissä, koska siellä ne muuttuvat chewbaccaksi.

Day 27 A song that you wish you could play

Tähän vastaan ihan samantien kaksi biisiä, joita Paulin entinen omistaja usein soittaa meillä ja ne kuulostaa jotenkin ihan sikamakeille mun korvaan. Tykkään salaa sellaisesta näppäilystä ja piiperryksestä, vaikka veikkaan vahvasti, etten ole yhtään sen tyylinen soittaja nyt enkä koskaan.

Toinen on oikeastaan vähän nolo, eikä sen kitarahienoutta kuule kauhean hyvin tästä originaaliversiosta, mutta hieno se on, ja sen nimi The Funeral, jonka esittää Band of Horses, joka on kyllä tyhmä yhtyeen nimi, vaikkakin foneettisesti hienon kuuloinen.

Sitten se toinen näistä kahdesta on muutenkin tosi hyvä. Se on nimeltään One Last Breath ja sen esittää Creed ja Minkki osaa tämän laulaa.