Coffee black and egg white

Tänään en mennyt töihin. Viime yönä heräsin jäätävään vatsakipuun, kiemurtelin kaikkiin mahdollisiin variaatioihin sikiöasennosta, olin polvillani kippurassa tai tuin sääret sängynpäätyyn, jotta olisin päässyt kaikesta lihasponnistuksesta, joita asennon ylläpitäminen vaati, mutta sekään ei helpottanut. Lopulta oksensin, makasin vähän aikaa vessan lattian viileillä kaakeleilla. Heräsin normaaliin aikaan herätyskelloon, sängystä, ja soitin samantien pomolleni, joka äänestä päätellen heräsi puheluun, ja sanoin etten ole tulossa. Lepäile vaan rauhassa ainakin tää päivä. Koin tapani mukaan äärettömän huonoa omaatuntoa tästä, vaikka toisaalta nukuin oikeastaan koko päivän, eli ehkä tämä tosiaan oli tarpeen. Luin aamulla loppuun Guillermo Del Toron ja Chuck Hoganin kirjoittaman kirjan Vitsaus, joka oli aika ällöttävä, mutta hyvin kirjoitettu. Ärsyttävää, että se on trilogia, koska nyt joudun lukemaan ne muutkin, eli luvassa on lisää valkoverisiä vampyyrejä, joiden kurkussa on pistin ja nahan alla verimatoja.

Pesin lakanat kun heräsin uudestaan myöhään iltapäivällä. Ne eivät ehdi kuivua illaksi, joten joudun laittamaan jotkut muut. Vihaan lakanoiden viikkaamista, ja siksi mieluiten laittaisin aina ne juuri pestyt, lisäksi niissä on huuhteluaineen tuoksu vahvimmillaan.

Tein jalkakylvyn ja pedikyyrin. Sitä pitäisi tehdä useammin, hoitamattomat jalat ovat vielä ällöttävämmät kuin jalat yleensä.

Kokkasin nakkikastiketta, joka oli pitkästä aikaa todella hyvää ja jotenkin lohdullista. Sellaista syötiin pienenä. Kun ruoka oli valmista, ja tiesin, että Pörri on tulossa kotiin, menin avaamaan ovea kun telkkarissa kuului ovikellon ääni. Hämmästyin, kun oven takana ei ollutkaan ketään, ja vasta silloin muistin, että ovikello ei meillä ole edes toiminut ensimmäisen viikon jälkeen eli yli puoleen vuoteen.

Näin viikonloppuna entistä työkaveriani, joka oli saanut vauvan. Beibi oli nyt yhdeksänviikkoinen, pieni ja vielä varsin holtiton eikä ottanut oikein kontaktia. Se oli iholtaan hyvin sileä, sillä oli suuret silmät ja pehmeitä hiuksia. Pidin sitä sylissä, varmaan ensimmäistä kertaa ikinä niin pientä, ja syötin sille maitoa pullosta, eikä se yhtään osannut epäillä, ettei mulla ole kokemusta. Työkaveri otti kuvankin, ja tekstasi sen mulle, ja siinä vauva on mulla ihan oikean näköisesti sylissä, ja katson sitä alaspäin suorastaan hellänoloisesti (ja ripsipidennykseni näyttävät ihanilta). Olen myös lukenut yhden kaverinkaverin vauvablogia, ja miettinyt, että pitäisikö mun tuntea sillä tavalla. Olisiko niin parempi? Ei tietenkään olisi, ainakaan vielä. En ole valmis, olen liian itsekäs, ja haluankin olla. Alanko kuitenkin miettiä sitä tosissani?

Lakkasin kynsiin purppuraa ja toivoin, että olisin enemmän jotain.