tiistai 24. huhtikuuta 2012

You can get addicted to a certain kind of sadness

Tällä hetkellä kuuntelen koko ajan ja repeatilla pelkästään tätä biisiä, Gotyen Somebody That I Used to Knowta. Olin kuullut sen radiossa, ja sitten kuulin sen lempiohjelmassani American Idolissa, tässä linkki vielä siihenkin. Tuossa rainassa olevalla Elise Testonella on sellainen lauluääni, jonka haluaisin itselleni. Tää biisi ei ole sille kaikista paras, mutta tsekatkaa joku muu. Duon toisen osapuolen eli Phillip Phillpsin taas voisin ottaa laulamaan mulle iltasatuja vaikka jokikisenä iltana, se on aivan ihana. Joka tapauksessa, toihan on ihan tykki biisi. Viimeksi jäin yhtä pahasti jumiin Reckless Loven biisiin Hot, josta saa nolouspisteitä aika paljon, mutta onneksi hyvää mieltä sitäkin enemmän. Vähän aikaa sitten olin ihan koukussa Led Zeppelinin Dyer Makeriin, ja Nirvanan Pollyyn, ja HIMin Please Don't Let It Go'hon, jonka osaan soittaa myös kitaralla. Kiva, että nyt on joku tuorekin biisi. Kiva, että on musiikkia. Haluaisin mennä johonkin, missä musiikki soisi kovalla. Basso melkein tuntuisi vaikuttavan sydämen rytmiin. Seuraavakin biisi olisi juuri se, minkä toivoisinkin sen olevan, ja sitä seuraava se suosikki, jota en edes muistanut.

Pari viikkoa sitten, tai siis pääsiäisenä, olin Panun kanssa elokuvissa ja syömässä. Käytiin katsomassa Nälkäpeli. Se oli hyvä, ja itkin pitkästä aikaa elokuvateatterissa. Viime kerran itkin kun olin katsomassa jotain rakkauselokuvaa ihan yksin, ja se oli jotenkin kummallista. Syömässä käytiin etiopilaisessa Queen Shebassa, jossa ruoka oli hyvää ja edullista. Syötiin Panun kanssa käsin, kuten perinteisesti kuuluu, ja saatiin kauhea sotku aikaan mutta se oli kivaa ja jotenkin lapsekasta. Viime viikonloppuna oltiin niinikään Panun ja siskonsa Pöntön kanssa taas elokuvissa, tällä kertaa katsomassa kirjana kaikkiin meihin dramaattisesti vaikuttanut Poikani Kevin. Se oli juuri sellainen kuin ajattelinkin sen olevan, kammottava ja ahdistava, sekä lisäksi kronologisesti poukkoileva. Syömähommia harrastettiin sillä kertaa japanilaisessa Tokyo 55:ssa, jossa en ennen ollutkaan käynyt. Sushi oli hyvää ja valkkari kylmää. Molemmilla kerroilla oli mukavaa se, että teki jotain erilaista perinteiseen baariin menemisen sijaan, ja seuraavana päivänä oli ihan elossa. Tuollaista pitäisi tehdä enemmän.

5 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Pönttö! Panu ja Pönttö! Mahtavaa!

- P

nuunis kirjoitti...

eikö :D toi on pitkään ja harkiten valittu nimi, aivan kuten panukin.

Anonyymi kirjoitti...

Arvasin!

PYL kirjoitti...

Dyer Maker on ihana. Toi suosittelemanne biisi kuulosti puolestaan Talking Headsilta, mutta silti hämärästi aika hyvä. Vittu mä oon vihainen.

Etiopialainen ravintola? Minun Helsingissäni??? Tonne on pakko lähteä vihaisesti. Riivin injeraa vuosia sitten Roomassa, ja ymmärsin että tätä on pakko saada lisää. Millaisen annoksen sallitte itsellenne tarjoiltavan?

Vihainen.

nuunis kirjoitti...

dyer maker on nimenomaan ihana. siitä tulee hyvä mieli, tai sitten vihaiseksi, mutta sekin on hyvä kai. tai ainakin minkki pitää kommenteista sitten.

meille panun kanssa tarjoiltiin se special-kasvissetti kahdelle, ja syötiin jotain alkuruokaakin ja vielä etiopialaiset teet lopuksi. lasku kahdelta rapeat kolmekymppiä, aika hullua.