Keltaiset muovipussit ja muumimukeja

Melkein kaikki tietää, että inhoan aika paljon Stockmannin hulluja päiviä. Muutenkaan en oikein Stockmannista välitä, alennusmyynneistä taasen välitän, mutta noiden kahden yhdistelmä on pelkästään kammottava. Onnistun näemmä aina olemaan töissä jossain jonkun Stockan lähettyvillä, ja siten hyvin tietoinen milloin tipunvärinen sekoilu on alkamaisillaan. Tänään tepastellessani työtehtävien ääreen oli ihmisiä kerääntynyt hyvissä ajoin jonottamaan ovien aukeamista. Nämä ihmiset olivat niin tosissaan sen jonottamisen kanssa, että eivät voineet yhtään väistää, ilmeisesti ohittelun pelossa, vaikka otin parhaan tärkeä ja kiireinen eikä shoppaileva -bisnesilmeeni. Onneksi olin bussissa jo varautunut tähän ja naputellut iPhonen iPodiin erittäin korkealle volyymille Children of Bodomia, joka tasoitti vitutusta yllättävän paljon. Töissä sitten daamit miettivät, minä päivänä mikin olikaan tarjouksessa ja mihin aikaan olisi paras mennä ostoksille. "Tahtoisin vaan sen yhden kevättakin", yksi huokaisi, johon itse vastasin että "tahtoisin vain kuolla". Kukaan ei reagoinut siihen mitenkään ja mua nauratti ihan saatanan paljon. Muutenkaan töissä ei oikein tajuta mun vitsejä, mutten enää alkuhämmennyksen jälkeen enää useimmiten jaksa siitä piitata. Aluksi testailin vitsejäni myöhemmin niihin, jotka yleensä nauravat, ja totesin etteivät ne ole ainakaan ratkaisevasti huonontuneet (tai parantuneet, noh siis muuttuneet). Siellä töissä myös keskustellaan vakavasti muumimukikokoelmista, jopa niin vakavasti etten ole kehdannut sanoa että inhoan muumeja, vaikka yleensä pieni provokaatio on aina paikallaan. Silloin vain selaan kännykästäni Instagrammia, johon olen aivan totaalisen koukussa ja johon haluaisin käyttää enemmän aikaa. Sinänsä kaikki internetsiset foorumit syövät aikaa toisiltaan, ja koska täällä blogihommissa olisi enemmänkin kiva heilutella sanansäilää ja piimäkirnua, pyrin välttelemään niitä, mutta aina ei onnistu.

Noin viikko takaperin irtosivat viimeiset ripsipidennykset. Ne oli olleet varmaan vuoden putkeen, ja sinä hetkenä kun viimeinen putosi, hieroin antaumuksella silmiäni, koska en ollut voinut tehdä niin tosiaan siihen vuoteen. Aika pimeää. Vakkari ripsihenkilöni matkusti jonnekin Indonesiaan kuukausiksi, ja ajattelin kyllä, että voisin laittaa ne sen jälkeen uudestaan. Sain myös suosituksen yhdestä toisesta paikasta, kun panikoin aamuista peilikuvaa, joka näyttää rumalle albiinopojalle, mutta on se silmien hierominen vaan mukavaa eikä ripsivärit päässä tilanne ole ihan toivoton.

Myin eilen sähköllisen akustisen kitarani takaisin sille tyypille, jolta sen ostin, koska se kinusi sitä jotain kuukauden särjettyään omansa. Nyt tarvitsisi ostaa siis uusi, ehkä joku joka ei olisi niin hieno kuin se vanha. Sellainen, jonka voisi ottaa mukaan vaikka puistoon. Vaikka en kyllä koskaan ehkä uskaltaisi sitä ottaa, koska puistoissa on tapana olla seurassa ja olen kauhean arka soittamaan niin että muut kuulee. Ehkä vähän huono ominaisuus jos olisi rokkitähti, mutta siitä ei tosiaankaan tarvitse vielä huolia, ei ehkä koskaan. Odotan kovasti sitä, että pääsee taas kesällä puistoihin juomaan kaljaa. Jotenkin sellainen luonnon helmassa ryyppääminen tuntuu sille, että olisi vähän parempi ihminen kuin silloin, kun juo pimeässä kotona tai baarissa ja ulkona sataa räntää.