My chemical romance

Pikkuhiljaa alkaa elämä voittaa. En ole koskaan ollut flunssassa näin pahoin, ja on jotenkin ihan kumma olo, kun on kolmatta viikkoa enemmän tai vähemmän telakalla. Huomenna meen duuniin ja maanantaina vielä verikokeisiin, ja toivon todella, että antibiootti olisi viimein purrut tulehdusarvot alas, koska mua ei oikein huvita tää enää. Tänään kävin koulussa tekemässä vikan tentin, ja meinasin saada paniikin kun siellä oli niin paljon ihmisiä. Säpsähtelin enkä uskaltanut katsoa vanhoja koulukavereita edes päin, kun ne tulivat jututtamaan. Mitä ihmisten kaa on tapana jutella? Voi jeesus. Mä oon vaan katsonut leffoja ja juonut teetä enkä oikeestaan edes muista, missä oon nykyään duunissa. Lisäksi oon niin lääkkeissä, etten aina huomaa kun räkä valuu. Tai siis en enää, mutta silloin aluksi.

Kuten edellä olevasta kappaleesta voi päätellä, niin koen oloni vähän eristäytyneeksi maailmasta, tai ainakin tästä todellisuudesta. Tässä toisessa todellisuudessa on kuitenkin ollut kivaa, ja mulle ei ole lainkaan tuottanut vaikeuksia luoda rutiineja päiviin, joina ei tapahdu mitään, eikä myöskään tehdä niistä niin aikaavieviä, että päivät sujuvat kuin siivillä. Herään aamulla sisäisen kelloni herättämänä yhdeksän ja kymmenen välissä. Jos jostain syystä en herää, niin Punkki pitää huolen, että todellakin herään. Sitten teen aamiaista, samaan tyyliin kuin BB-Raksu; proteiinia, vältetään hiilareita ja rasvaa. Jos kuitenkin vituttaa niin hiilarit ja edellä linkitetty Raksun blogi pelastaa aina päivän. Katsokaa nyt sitä, ja lukekaa sen juttuja; ei vaan voi olla pahalla tuulella enää. On se niin sekasin. Mutta siis, asioihin voi tuhlata aivan sikana aikaa, ja multa se näyttää käyvän luonnostaan. Olen myös vahingossa lopettanut röökinvetämisen ja juon kahvin sijaan teetä. En mä tajua, mutta kai se on ihan hyvä, että voi tolleen vaan (eli siis ihan kuolemantaudin kourissa) luopua noinkin addiktoivista aineista. Veikkaan kyllä, että kunhan pääsen tästä ekan kerran viinan makuun, niin ollaan taas lähtötilanteessa, mutta kyllä nyt kelpaa hetken jeesustellakin.

Muutenkin on ollut oikein mukavaa löllyä oikeutetusti peittojen alla päiväkausia Pörrin kainalossa ja Punkki puolestaan mun kainalossa. Pari päivää sitten katsoin Sinkkuelämää, josta tuli ne jaksot, kun Carrie deittailee Aleksander Petrovskya, ja mietin vähän omaa suhtautumistani romantiikkaan. Mä en totisesti ole mikään romantikko, mutta huokailin kyllä ihan sujuvasti, kun Aleksander oli säveltänyt Carrielle laulun, osti sille Oscarin mekon jota se oli katsonut edellisenä päivänä lehdestä, ja pyysi sitä tanssimaan keskellä kaupunkia katusoittajan tahtiin. Ehkä sitä tulisi hemmotelluksi jos saisi aina jotain aivan överiä, ja se olisi varmasti myös hiukan vaivaannuttavaa, ja siitä jäisi tunne, että on jotain velkaa. Ehkä romantiikka on kuitenkin aina tilannekohtaista, ehkä tuollaistenkin jälkeen sydänten piirtely iholle, syliinkaappaaminen kesken ruokaostosten ja viestien kirjoittelu kylppärin peiliin tuntuisi kuitenkin täsmälleen yhtä hyvälle kuin aina.