If I go crazy then will you still call me Superman?

Löysin äsken mekon, jonka ehdottomasti tarvitsen. Kattokaa nyt! Nellysin nettikauppa on siitä kiva, että noista kuteista on tosiaan monta kuvaa ja vielä toi videokin.

Pikkukoira Punkki loukkasi eilen tassunsa pahasti. Se liukui taas kepin perässä betonilla, ja sen kynsi vääntyi niin outoon asentoon, että se ei voinut olla kuin irtipoikki. Se oli kotiin tullessa hyvin väsynyt, joten päätin viedä sen lääkäriin vasta aamulla, mutta sen surkeus kävi mua niin sääliksi, että nukuin sen vieressä lattialla. Muuten se vilistää kolmellakin tassulla, mutta hypätä se ei pysty, ja kuitenkin se rakastaa nukkua ihmisten vieressä. Aamulla olin lekurissa passissa niin ajoissa, että päästiin tosi hyvin sisään. Punkin kynsi tosiaan oli irti, ja vielä niin pitkältä, ettei siihen koskaan kasva uutta. Punkille laitettiin musta liimaside, jossa oli pääkallon kuvia, mutta silti sitä ilmiselvästi vitutti. Itse olin vähän järkyttynyt siitä, että olin aivan rikki sen tuskasta ja melkein väänsin itkua siellä lekurissa, kun Punkilta pistettiin taju pois. Mä en kestä kärsiviä koiria yhtään, niiden tuska tulee muhun jotenkin moninkertaisena. Koiranpentujen tuska on mun kryptoniittia.

Tänään mulle sanottiin töissä, että mulla on aika miehiset syömismäärät, mutta myös, ettei se näy mussa. Se oli kivasti sanottu, ja olen salaa ylpeä siitä, että pystyn syömään melkein kaikki kundit pöydän alle. Tosin laihiksella oleminen olisi helpompaa jos ei pystyisi syömään kuin linnun annoksia ja aamuisin ei ruoka maistuisi, mutta oikeastihan sellainen on musta aivan vitun ärsyttävää ja usein teeskentelyä. Niinkuin Panun kanssa eräällä iltalenkillä puhuttiin, nirsous ja muu ruoan kanssa puljaaminen kertoo perusluonteesta sen, että se on huono. Toisaalta meistä meidän pahansisuisuus, tiuskiminen ja vittuilu eivät kerro mitään perusluonteista, vaan ainoastaan ehkä väsymyksestä, hedarista, tai toisten ihmisten tyhmyydestä. Lähtökohta on siis hyvinkin subjektiivinen, ja vielä myönnän sen.

Mua ja Panua myös kehuttiin hauskoiksi tuntemattomalta taholta junassa. Oltiin tulossa jostain kulttuuririennoista aika myöhään, oltiin juotu yhdet ja juteltiin tavalliseen ADHD-tyyliin lantion murtumisesta, miesten naisia matalammasta kipukynnyksestä sekä siitä, mitä tekisi saarella, jonka tsunami on pyyhkäisemässä sileäksi ja josta ei ole poispääsyä. Vastapäätä istuva kundi repesi jossain kohtaa, sanoi ettei pystynyt yhtään lukemaan kirjaansa, koska väkisin huomasi keskittyvänsä meidän juttuihin. Se sanoi, että meillä on ihan jäätävä mielikuvitus, ja sitä selvästi viehätti meidän läppien sopimattomuus ja tietynlainen huonous. Taidettiin Panun kanssa molemmat vähän punastua, koska hyvä palautekaan ei ole helppo ottaa, ainakaan noin yllättäen ja riippumattomalta taholta. Silti se oli äärettömän mukava kuulla.

Nyt odotan kärsimättömänä, että pääsen katsomaan, miten pikku merirosvopotilas voi, ja syötän sille kyllä jätskiä illalla kun se saa syödä. Minun ainoa poikani Punkki.