En tykkääkään

Olen jo pidemmän aikaa miettinyt avautumispuheenvuoroa kahdesta Facebook-statuksiaan päivittävästä ihmisryhmästä. Selvää on tietysti, että ne ovat molemmat todella ärsyttäviä, ja olen moneen kertaan meinannut blokata näiden edustajat feedistäni. Kuitenkin pikkuruinen masohenkinen tonttu estää mua klikkaamasta sitä viimeistä laukausta.

Ensimmäinen on odottavat ja tuoreet äidit, tai sitten muulla tapaa pahasti vinksahtaneet naisihmiset. Näiden päivityksissä on oikeastaan aina sydämenkuva, jotain lässytystä ja sateenkaaria ja onnenpäiviä. Lisäksi niissä on myös tiettyä suoritushenkisyyttä, kun ne ihailevat pentunsa naamaan mätsääviä vastaleivottuja pullia ja olivat juuri mattopyykillä jollain vitun kauniilla järvellä jossa tietenkään lokki tai muu tiira ei ampunut päävoittoa piltin päähän. Voi hyvää yötä, oikeasti jos koskaan ei mikään vituta ja kaikki on pelkkää saippuakuplaa ja lepertelyä, niin kyllähän päässä on oltava vikaa. CP-vammaiset esimerkiksi ovat todella, todella iloisia kokoajan, ja siihen on myös syy. Mä en vaan tajua, miten ne tahtoo pitää sellaista pilvilinnailluusiota itsestään ylhäällä kokoajan, miksi ne arvostaa sellaista? Eikö ne tajua, että oksettaa?

Toinen on, anteeksi nyt vaan, ei niin korkeastikoulutetut henkilöt, jotka useimmiten asuvat edelleen sillä pienellä paikkakunnalla, josta ovat kotoisin, tai sitten vaihtoehtoisesti Keravalla. Niillä on päin helvettiä värjätty tukka ja ysäristi kulutetut halpisfarkut, ja niiden kaikki updatet taas ovat tosi dramaattisia. Yhtenä päivänä niitä on loukattu niin, ettei niiden usko ihmiskuntaan palaa enää koskaan; niiden tuska on maailmaa suurempi ja ne avoimesti kirjoittaa myös siitä, kuinka niiden aviottoman lapsen isä on pannut niiden bestistä ja antaa lapsukaisen leikkiä pelkästään bissetölkeillä bileiden nurkassa iskän vierailuviikonloppuina. Mun mielestä ihan näinkään ei kannattaisi kirjoittaa, koska vaikka olisi aika luuseri, niin voisi silti keskittyä niihin hyviin asioihin. Ei toki helvetissä tietenkään samoin kuin ykkösryhmä, vaan sillä lailla normaalisti. Tiedättekö, joskus menee kivasti ja joskus ei, sillä tavalla normaalin ihmisen elämä menee. Kaikkia asioita ei kannata kuuluttaa kaikille, ne ei kuulu tuntemattomille.

Muuta viimeaikoina tapahtunutta on esimerkiksi se, että eilen hukkasin autoni Jumbon parkkihalliin, ja etsin sitä yli tunnin täristen raivosta ja kiskoen sataa typerää kauluspaita- ja jakkupukukassia perässäni. Lisäksi meinaan myöhästyä joka päivä töistä edelleen, vaikka muuten menee jo vähän paremmin. Olen myös syönyt joka päivä välipalaksi mandariinin, paitsi eilen, koska yksi duunikaveri nuoli sen kuorta, en tiedä miksi kylläkään.

Ajattelin alkaa aikaansaavaksi ton koulun suhteen ihan näillä näppäimillä. Koska kohta on liian myöhäistä, ja jos niin pääsee käymään että lennän sieltä monon kuva levenneessä ahterissani ulos, niin mutsi jättää mut perinnöttömäksi ja vaatii takaisin jokaisen salaattikulhon ja jakkupuvun, minkä se on mulle ostanut.