Shopping disease

Tänään aamulla olin muka-nokkela ja terveellishenkinen, kun pilkoin työmatkalle porkkanoita ja kirsikkatomaatteja rasiaan naposteltavaksi aamiaiseksi samalla, kun kiidän kohti pääkaupunkia. Tästä seurasi kuitenkin se, että olin varmaan aika lähellä saada turpaan, kun rouskutin porkkanaa vittuuntuneen hiljaisessa junassa, näin vain kuinka ihmisten silmät alkoivat kiilua ja ne kiristelivät hampaitaan saaden aikaan melkein metallisia ääniä. Käänsin kuitenkin Volbeatia kovemmalle luureissa ja hymyilin paljastaen porkkananpalaiset hampaani. En siltikään saanut turpaan.

Eilen siis löysin Minkin syntymäpäiväkutsuille aivan täydellisen leningin. Tai se on niin lyhyt ja kimaltava, etten tiedä, voiko sitä ihan perinteisessä merkityksessä kutsua leningiksi, mutta leninkinä minä sitä aion käyttää. Itsehän olin jo viiltämässä ranteita, kun en ollut löytänyt mitään nuttua, ja siitä johtuen käyttäydyin kaupoissa hyvin tuloksettomasti; luikin tuskaisena ne ympäri käsiäni väännellen, ei mitään, ei yhtään leninkiä, enkä edes katsonut ympärilleni. Onneksi eilen ennen työpaikkajengin yhteistä illanviettoa sain kauppoihin seurakseni meidän yhden päällikön, joka assisteerasi mua juosten kimaltavalta mekolta toiselle; entä tää? tää on hieno? mites tää?. Lopulta löysinkin edukkaasti juuri niin överin mekon kuin olin halunnutkin, mikä oli mahtavaa. Toinen hyvä shoppailuapu on oikeasti miehet; ne voi valjastaa etsimään vaikka harmaata jakkua, ja ne skannaa pikaisesti kaikki kaupan jakut. Tämä on siitä kätevää, että itse aina poikkean tehtävästä, jos harakkamaisesti viehätyn jostain kimaltavasta, ja sitten olen jo unohtanut, mitä etsinkään alunperin. Miehet pitää kaidalla jakkutiellä ja kannustavat valitsemaan, jotta pääsevät itse kaupasta pois, ja se on ihan hyvä, että pienen merenneidon lailla hillumisen sijasta toiminta on toisinaan tuloksellista.

Keskustassa on edelleen ihanan paljon poliiseja.