Menneisyyden ote

Eilen törmäsin menneisyyteen, ja vaikka luulin, ettei sitä enää ole olemassa, törmäsin niin kovaa että tärisin. Joistain ihmisistä jäänyt jälki on vain niin vahva, suorastaan parantumaton ruhje, ettei niistä vain voi olla menemättä tolaltaan. Ei, vaikka aikaa olisi mennyt tsiljoona vuotta ja kaikki olisi hyvin, tilanne ihan eri ja itsekin melkein eri ihminen. Jotenkin se kaikki tulee takaisin, ja vihaan sitä, ainakin tällä intensiteetillä. Muutenkin sellaiset asiat, joita ei voi hallita, ovat inhottavia. Asiat, jotka vain tuntee ja melkein haistaa ja maistaa, ja vaikkei mikään ole niinkuin ennen, niin on kuitenkin. Kuitenkin kaikki on, vaikka mikään ei ole. En haluaisi, että mikään on, tai että kaikki olisi. Oikeastaan en haluaisi edes että olisi mitenkään, koska lopulta kaikki ovat tämän tiimoilta pilaantuneet, eikä oikeastaan siksi mikään voikaan olla mitenkään. On kuitenkin häiritsevää, kuinka joku vain olemalla viiltää koko ruumiin halki ja tuntuu syövän kaikki sisukset, veren valuessa suupielistä, ymmärtämätön hymy huulilla. Mitään ei tapahtunut oikeasti eikä mitään oikeastaan ehkä ole tapahtunut silloinkaan, mutta se tunne, ettei voi unohtaa, syö läpi vatsasta kuin rotta, jos sen päällä olevaa metallisankoa kuumennetaan. Asiaa ei myöskään helpota se, etten saa unta; ihan niinkuin silloin ja siitähän kaikki lähti. Joitain ihmisiä ei vain saisi koskaan tavata, koska jotkut asiat ovat laimentumattomia ja vahingollisia. Niitä ei voi käsitellä, niitä pitää vain vältellä, jos ei halua aina uudestaan kaivaa sieluaan ulos ja pyöritellä asioita, joita ei oikeastaan ehkä koskaan ollutkaan.