And from there I crawl beneath Lucifer's claws just for one last kiss

Olin lauantaina katsomassa HIMiä. Olisin jo eilen blogannut siitä, jos en olisi ollut a.) edelleen niin fileissä ja b.) niin darrassa ettei sanotuksi saa.

Onneksi olin siellä Mierolaisen kanssa, koska sain totutella katselemalla sen luona live-dvd:itä. HIM on kaikista soitin- ja lauluorkestereista se, jota mun on vaikea katsoa siksi, että meinaan alkaa itkemään. Tämä johtuneen ensinnä Ville Valosta, toiseksi näteistä biiseistä ja kolmanneksi siitä, että olen kuunnellut niitä liikuttavissa yhteyksissä. Ennen pidin HIMin lyriikoita vähän turhan mahtipontisina, mutta nykyisin ne ovat suurilta osin muodostuneet mielessäni hienoiksi, nerokkaiksi ja suorastaan briljanteiksi. Ville puolestaan on jotenkin niin vampyyrimaisen kuuma ja sen puheäänikin on sillä tavalla käheä ja notkea, että housut niinsanotusti pyörii jalassa. Marry me, Ville! Mä teen hyvää ruokaakin! Ja voin kuulustella biisien sanoja sulta!

Kuitenkin siis, ennen keikkaa tamppasin pikku saapikkaitani innosta ja nyin Mierolaista hupparista sekä puristelin sen käsistä rystyset sijoiltaan. Villellä oli lila pipo ja lavalla oli paljon blindereita (aina kun oppii uuden sanan, kannattaa sitä käyttää lauseessa, jotta se jää paremmin mieleen). Ville unohti kerran sanat, ja nauroi ihanasti. Ville lauloi monta lempilauluani, ja ns. encoressa "Sleepwalking Past Homen", jota en odottanut kuulevani. Saatoin päästää muutaman kyyneleen, mutta ne kimmelsivät vain kristallinkirkkaina poskillani kilpaa laukun timanttisoljen kanssa, enkä siis ryystänyt nikotellen räkää vaan hillitsin hienosti itseni.

Loosessa tapasimme Panun ja Kalevalabätlääjän, ja join pellin niin kiinni, etten enää pystynyt puhumaan. Siltikään tarjoilua seurueellemme ei lopetettu, vaikka todistin kahdelle muulle seurueelle niin käyvän. Syötiin Panun kanssa ranskalaisia bussimatka kotiin, ja ilmeisesti looppasin kertoen koko matkan samoja juttuja, mikä on aina sille toiselle aivan eri siistiä.

Lisäksi nyt alan olla vahvasti jonkun tipattoman tammikuun tai alkuvuoden kannalla, sillä nykyisin mulle tulee niin kamala krapula, että meinaan kuolla. Sen uusin, tai oikeastaan comebackin tehnyt ulottuvuus on se, että herään seuraavana aamuna kukonlaulun aikaan, enkä saa enää unta. Se vaikeuttaa elämää ihan tosissaan, kun on univelkainen. Kun siihen vielä lisätään se, ettei voi vannoa, ettei oksenna ihan kohta sekä tappopäänsärky, niin olen ihan poissa pelistä koko päivän. Seuraavankin, juuri tuon univelan takia. Kurjaa tästä tekee se, että tykkään olla humalassa ja olen siinä useimmiten hyvin iloinen ja antelias, ja nyt en viitsi enää tehdä itseäni iloiseksi. Ehkä joku on salaa laittanut muhun jotain antabusjohdannaista?